Aloitin valehtelun ala-asteella. Elämäni oli mielestäni liian tylsää joten väritin sitä hieman. Kavereilleni kerroin että minulla oli poikaystävä toisella paikkakunnalla ja vanhemmilleni kerroin että seurustelin samalla luokalla olevan pojan kanssa.
Tarinat joita sepitin kavereilleni mielikuvitus ystävistäni saivat vaikutteita tv-stä ja leffoista.
Sama valehtelu jatkui 17-vuotiaaksi asti esittämällä että puhuin heidän kanssa puhelimessa, itkemällä ongelmia joita ei ollut jne.
Koulunkäynti alkoi mennä alamäkeä samoihin aikoihin ala-asteella kun valehteleminenkin alkoi. Ylä-asteella en sitten juuri koulussa enää ollutkaan, lintsasin päivittäin ja keksin tarinoita sekä vanhemmilleni että opettajille ja pääsin ihmeen vähällä. 14-vuotiaana aloin myös näpistelemään. Olen varastanut rahaa ystäviltäni ja tavaraa kaupoista jäämättä koskaan kiinni. Varastelua tapahtui kuitenkin vain teini vuosinani, sittemmin olen sen lopettanut.
Valehtelu loppui suurimmaksi osin kun aloin 17-vuotiaana seurustella yhden pojan kanssa. Suhde häneen oli tarpeeksi vaikea, joten ei tarvinnut keksiä tarinoita. Nytten kun elämässäni oikeasti oli vaikeata en sitten enää puhunutkaan. Poikaystäväni kohteli minua todella huonosti sekä henkisesti että fyysisesti. Masennuin pahasti ja sairastuin syömishäiriöön, laihduin 2kk:ssa 20 kg. Olin 165cm pitkä ja painoin pahimmillani vain 45 kg. En jossain vaiheessa enää tunnistanut itseäni ja käytökseni pelotti jopa itseäni.
Suhteemme päättyi 5 vuotta sitten enkä sen jälkeen ole uutta miestä hankkinut. Irtosuhteita ja yhdenyön juttuja olen harrastanut puolestaan niin paljon että itseänikin yököttää.
Nykyään "valehtelen" lähinnä itselleni. Puhun itsekseni kotona, keskustelen itseni kanssa ja luon mielessäni tapahtumia ja tilanteita joita kotona elän itsekseni. Jos olen jossain yksin esitän puhuvani puhelimessa koska tunnen oloni mukavammaksi kuin vain olla siinä yksin. Jos tulen yksin kotiin esim. baari illan jälkeen oloni on usein todella ahdistunut ja voin huutaa ja riehua puhelimeeni ja hakata huonekaluja ja itkeä. Olen jopa hajottanut puhelimia koska olen heitellyt niitä seinään kännissä.
Tunnen oloni usein ahdistuneeksi ja itken usein yksin ollessani. En sinäänsä pelkää nukkumaan menoa mutta se ahdistaa minua ja usein odotankin niin kauan kunnes en enää pysy hereillä ennen kuin menen sänkyyn ettei tarvitse pyöriä siellä hereillä. Joskus yritän väkisin miettiä keinoa ettei tarvitsisi mennä nukkumaan. Lähinnä se on jotenkin se ajatus mennä aina yksin nukkumaan.
Olen yrittänyt käydä psykiatrin juttusilla, ja kävinkin siellä kerran. Mutta koska minulle on hyvin vaikeaa näyttää tunteita ja varsinkin puhua niistä niin en enää saanut itseäni menemään sinne toista kertaa. Tiedän itse että tarvitsen apua koska kaikki tämä vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni, en pysty muodostamaan parisuhdetta koska pelkään liikaa kaikkea, työnteko ahdistaa ja vaihdankin työpaikkoja tiuhaan tahtiin, pidän jatkuvasti sairaslomia, muutan usein koska sama asuinpaikkakin ahdistaa suunnattomasti. Koko elämäni ahdistaa!!!
Haluaisin itselleni apua, haluaisin tietää olenko masentunut ja mikä masennuksen muoto minulla on... Vai onko minulla kenties jokin muu mielisairaus!?!? Eihän tässä nyt kaikki ajatukseni ja ongelmani tullut esille, koska niitä on niin paljon. Mutta jos joku osaisi yllämainittujen perusteella edes arvailla mikä minulla on niin kertokaa pois. Kertokaa myös jos itsellänne ollut samankaltaisia ongelmia ja miten itse olette saaneet apua tai oletteko jääneet ilman?
Tarinat joita sepitin kavereilleni mielikuvitus ystävistäni saivat vaikutteita tv-stä ja leffoista.
Sama valehtelu jatkui 17-vuotiaaksi asti esittämällä että puhuin heidän kanssa puhelimessa, itkemällä ongelmia joita ei ollut jne.
Koulunkäynti alkoi mennä alamäkeä samoihin aikoihin ala-asteella kun valehteleminenkin alkoi. Ylä-asteella en sitten juuri koulussa enää ollutkaan, lintsasin päivittäin ja keksin tarinoita sekä vanhemmilleni että opettajille ja pääsin ihmeen vähällä. 14-vuotiaana aloin myös näpistelemään. Olen varastanut rahaa ystäviltäni ja tavaraa kaupoista jäämättä koskaan kiinni. Varastelua tapahtui kuitenkin vain teini vuosinani, sittemmin olen sen lopettanut.
Valehtelu loppui suurimmaksi osin kun aloin 17-vuotiaana seurustella yhden pojan kanssa. Suhde häneen oli tarpeeksi vaikea, joten ei tarvinnut keksiä tarinoita. Nytten kun elämässäni oikeasti oli vaikeata en sitten enää puhunutkaan. Poikaystäväni kohteli minua todella huonosti sekä henkisesti että fyysisesti. Masennuin pahasti ja sairastuin syömishäiriöön, laihduin 2kk:ssa 20 kg. Olin 165cm pitkä ja painoin pahimmillani vain 45 kg. En jossain vaiheessa enää tunnistanut itseäni ja käytökseni pelotti jopa itseäni.
Suhteemme päättyi 5 vuotta sitten enkä sen jälkeen ole uutta miestä hankkinut. Irtosuhteita ja yhdenyön juttuja olen harrastanut puolestaan niin paljon että itseänikin yököttää.
Nykyään "valehtelen" lähinnä itselleni. Puhun itsekseni kotona, keskustelen itseni kanssa ja luon mielessäni tapahtumia ja tilanteita joita kotona elän itsekseni. Jos olen jossain yksin esitän puhuvani puhelimessa koska tunnen oloni mukavammaksi kuin vain olla siinä yksin. Jos tulen yksin kotiin esim. baari illan jälkeen oloni on usein todella ahdistunut ja voin huutaa ja riehua puhelimeeni ja hakata huonekaluja ja itkeä. Olen jopa hajottanut puhelimia koska olen heitellyt niitä seinään kännissä.
Tunnen oloni usein ahdistuneeksi ja itken usein yksin ollessani. En sinäänsä pelkää nukkumaan menoa mutta se ahdistaa minua ja usein odotankin niin kauan kunnes en enää pysy hereillä ennen kuin menen sänkyyn ettei tarvitse pyöriä siellä hereillä. Joskus yritän väkisin miettiä keinoa ettei tarvitsisi mennä nukkumaan. Lähinnä se on jotenkin se ajatus mennä aina yksin nukkumaan.
Olen yrittänyt käydä psykiatrin juttusilla, ja kävinkin siellä kerran. Mutta koska minulle on hyvin vaikeaa näyttää tunteita ja varsinkin puhua niistä niin en enää saanut itseäni menemään sinne toista kertaa. Tiedän itse että tarvitsen apua koska kaikki tämä vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni, en pysty muodostamaan parisuhdetta koska pelkään liikaa kaikkea, työnteko ahdistaa ja vaihdankin työpaikkoja tiuhaan tahtiin, pidän jatkuvasti sairaslomia, muutan usein koska sama asuinpaikkakin ahdistaa suunnattomasti. Koko elämäni ahdistaa!!!
Haluaisin itselleni apua, haluaisin tietää olenko masentunut ja mikä masennuksen muoto minulla on... Vai onko minulla kenties jokin muu mielisairaus!?!? Eihän tässä nyt kaikki ajatukseni ja ongelmani tullut esille, koska niitä on niin paljon. Mutta jos joku osaisi yllämainittujen perusteella edes arvailla mikä minulla on niin kertokaa pois. Kertokaa myös jos itsellänne ollut samankaltaisia ongelmia ja miten itse olette saaneet apua tai oletteko jääneet ilman?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Miten sinun elämäsi muuten makaa?
Oletko töissä? Opiskeletko? Onko ystäviä?
Harrastatko jotain?
Kyllä voisi tehdä hyvää mennä juttelemaan jonkun kanssa. Ja muutenkin hakea apua.
Olin töissä noin vuoden, otin taas kerran loparit ja nyt pitäis etsiä uus työ. Vaikeeta ilman koulutusta ja kun ei saa itsestään niin paljon irti et jotain oikeesti hakisi. Aina kun löyty jostain joku kivan oloinen työpaikka johon ei vaadita koulutusta niin olen hetken innoissani, sitten mietin asiaa ja tulen aina siihen tulokseen että ei minusta kuitenkaan ole siihen. En kuitenkaan osaa tai olen vaan huono.
Ysäviä on muutama hyvä. Parhaimmat tosin asuu toisella paikkakunnalla lähes 200 kilsan päässä. :( Yritän parhaillaan muuttaa sinne, mutta ilman työtä tai opiskelu paikkaa on vaikea saada asuntoa.
En harrasta mitään. Haluaisin kyllä mutta en saa koskaan ketään lähtemään mukaan ja yksin en halua mennä kun ahdistaa. Seurassakin vaikeaa mutta pystyn siihen.
Moi! Vois olla, että sulla on ainakin ahdistuneisuushäiriötä ja syömishäiriö mutta ehkä jotain muutakin.. tulee mieleen, että onko sulla mahdollisesti traumaattisia kokemuksia lapsuudessa?
Ihan vain kun mulla on ja koulussa kärsin omituisesta tarinoiden keksimisestä, valehtelusta. Kiintymyssuhteeni ovat olleet aina vähän vinksallaan. Irtosuhteita ja toisaalta hirveää juurettomuuden tunnetta. Syömishäiriötä ja vääristynyt kehonkuva..
Menin lääkärille sitten loppumetreillä sitä kautta psykiatrille ja nyt pitkässä olen psykoterapiassa. Solmut alkavat aueta pikkuhiljaa..
Kerro lisää tilanteestasi.
En osaa sanoa onko suoranaista traumaa lapsuudesta. Mutta on kyllä kaikenlaista joka vaivaa mieltäni. Vanhempieni ruumiillinen kuritus on yksi asia josta en jotenkaan pääse yli. Olen kyllä "läheinen" vanhempieni kanssa, näen heitä usein ja kerron heille elämän käänteistäni. Tosin vain positiivisista, en osaa kertoa heille huolistani tai näyttää todellisia tunteitani kun tuntuu etteivät he oikein ymmärrä.
Joten ehkä suhteeni heihin on sellainen pinnallisen läheinen. Siskoni kanssa olen paljon tekemisissä ja kerron hänelle lähes kaiken, paitsi jos olen masentunut jostain. Esitän aina vahvaa perheeni silmissä.
Minulla oli kyllä vaikea lapsuus, jouduin katselemaan vanhempieni riitoja päivittäin, isäni oli usein kännissä, meillä oli taloudellisia ongelmia, miunlle suututtiin kaikesta pienestäkin. Jos yritin auttaa mutta autoinkin väärällä tavalla sain selkääni.
Vanhempani eivät myöskään juurikaan osaa kannustaa minua. Jos kerron heille että olen saanut uuden hyvän työpaikan he eivät onnittele ja sano että voi kun kiva, onnea uudelle uralle. Vaan he sanovat että jaa, onkohan tuo nyt sit mitä haluat, pärjäätköhän siellä, katotaan nyt kauanko tuokin kestää.......
Juu, ymmärrän itsekkin että taitaa olla aika paljon ongelmia vanhempieni suhteen.
Ei ihme että ahdistaa. Sinä pakenet todellisuutta ja oikea elämää koko ajan: milloin uppoudut valeeseen, milloin irallisiin suhteisiin, milloin syömiseen. Sinun pitäsisi alaa oppia kohtaamaan todellisuus ja elämä. Mikä elämässä on sinulle niin kauheaa että et voi kohdara sitä sellaisena kun se tulee?
Ono sinulla ollut hirveä lapsuus? Kerroit etttä valehtelu alkoi ala-asteella. Pelkäät että terapiassa sinut pysäytetään kohtamaan totuus.
No tuohon hirveään lapsuuteen löydät vastauksen tuosta edellisestä viestistäni.
Kysymyksesi tosiaan pistää minut miettimään. En tiedä mikä elämässä on niin kauheata etten uskalla sitä kohdata. Pelkään lähinnä näyttää tunteita muille ihmisille, pelkään hylätyksi tulemista ja sitä että tunteilleni nauretaan tai niitä käytetään minua vastaan. Jos ei kukaan näe miltä minusta tuntuu he eivät tiedä satuttaaneensa minua, enkä halua näyttää ihmisille jos sattuu.
Vättelin terapiaa kauan sen takia koska olin vakuuttunut sitä että kaikilla muilla on kuitenkin pahempia ongelmia kuin minulla eikä minulla ollut oikeutta valittaa. Pelkään myös että joutuisin kohtaamaan vanhempani ja kertomaan heille tunteistani.
Aloita kertomalla tunteistasi vanhemmillesi, vaikka vastaanotto olisi mikä tahansa. Se mitä he sanovat on heidän asiansa.
Pari kysymystä aloittajalle:
Kuvaile mitä ruumiillisia tuntemuksia tuohon ahdistukseen liittyy ja miten kauan se on sellaisena jatkanut?
Kerro päihteidenkäytöstäsi lisää?
Miten siedät vastoinkäymisiä? Kerro jostain ongelmasta jonka olet kohdannut ja miten ratkaisit sen?
Koetko syyllisyytta siitä että valehtelet ja varastat tavaraa?
Miltä luulet että ihmisistä tuntuu joille valehtelet?
Jos parhaan kaverisi pitäisi kuvailla sinua ihmisenä, mitä hän sanoisi?
Kun ahdistun alkaa sydän lyödä tosi kovaa, iskee tavallaan niinkuin paniikki. En tiedä miten olisin tai mitä tekisin, tulee huono olo ja pahimmillaan oksennan. Keksin mitä vain ettei minun tarvi tehdä sitä mikä minua ahdistaa. Oli se sitten joinakin päivinä ihan vain töihin meno tai jokin muu meno tms. Loppu päivän istun sitten suunnilleen asuntoni nurkassa verhot ikkunan edessä enkä pimeänkään tultua sytytä valoja tai uskalla enää juuri liikkua kuin kontaten ettei kukaan vaan näe että olen kotona. Pelkään niin pahasti jonkun soittavan ahdistus kohtaukseni aikana että sammutan puhelimen kokonaan koska pelkkä vastaamatta jättäminen saa ahdistukseni vain pahenemaan. En ole ihan varma kauanko tätä on jatkunut mutta ainakin n.5 vuotta.
Päihteidenkäyttöni on rauhoittunut huomattavasti. Vielä pari vuotta sitten saatoin juoda jopa päivittäin. En tuntenut omia rajojani joten juominen meni usein överiksi. Olen oppinut tietämään rajani, mutta jos jokin asiaa stressaa tai vaivaa päivänä kun lähden juomaan en osaa lopettaa ajoissa vaan vedän hirveät överit. Nuorempana käytin satunnaisesti myös huumeita, mutta en koskaa hankkinut niitä itse tai maksanut niistä. Nykyään en koske huumeisiin.
En juurikaan siedä vastoinkäymisiä. Useimmiten tuntuu siltä että vastoinkäyminen on aina omaa syytäni tai että vika on minussa. Ahdistun ja suren ja murehdin omissa oloissani koska en osaa puhua muille vastoinkäymisistäni. Parhaalle ystävälleni voin kertoa mitä on tapahtunut mutta en kerro miltä minusta tuntuu.
Koen syyllisyyttä valehtelusta, varastelun olen lopettanut enkä rehellisesti voi sanoa että varastelu kaduttaisi vaikka tiedän kyllä että se oli värin enkä sitä enää tekisi.
Ihmiset eivät tiedä että valehtelen joten en usko että heistä tuntuu miltään. Jos he tietäisivät, ehkä he eivät osaisi enää luottaa minuun. Mutten ole koskaan valehdellut heille mistään henkilökohtaisesta. Olen vain keksinyt tarinoita omasta elämästäni jotka eivät ole totta. En ikinä valehtelisi kellekkään tietäen että se satuttaisi heitä. Koska tiedän itse miten pahasti se sattuu.
Paras ystäväni tuntee minut paremmin kuin kukaan muu. Vaikkei hänkään tiedä ihan kaikkea, mutta suurimman osan. Hän kuvailisi minua iloiseksi ja hauskaksi.
Tuossa luettelit vain kaksi ahdistuneisuushäiriön oiretta ( http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00555 )
Valehtelusi ei kai aiheuta kellekään haittaa joten tuskinpa pääset minkäänlaiseen terapiaan ainakaan ilmaiseksi. Jos et voi lopettaa sitä itse ja se haittaa sinua niin hakeudu esim. yksityiselle jos et pääse julkiselle?
Teepäs huvin vuoksi tämä testi ja pastea tulokset tänne: http://xestia.net/testit/persoonallisuus.php
Käytit testin tekemiseen 10 minuuttia 21 sekuntia.
26% (5/19) - Ulospäinsuuntautuneisuus
Seurallinen, pitää juhlimisesta, keskustelee, kaipaa jännitystä, ottaa riskejä, toimii hetken mielijohteesta.
15% (3/20) - Psykoottisuus
Piittaamattomuus muista ihmisistä, eristäytyminen, sopeutumattomuus, empatian puute, vihamielisyys, piittaamattomuus vaarasta, julmuus, epäinhimillisyys.
91% (21/23) - Neuroottisuus
Ahdistunut, huolestunut, masentunut, mielialan vaihtelu, syyllisyyden tunteet ja alhainen itsetunto.
29% (7/24) - Valheasteikko
Mittaa taipumusta antaa vastauksissaan itsestään todellista terveempi tai sosiaalisesti suotavampi kuva.
Tuossa siis noi tulokset, itse en kyllä osaa oikeen tulkita noita. Niinkuin tuossa aloitus viestissänikin kerroin niin valehtelun muille ihmisille lopetin suurimmaksi osin 17-vuotiaana. Niin en nyt valehtelun takia tervi terapiaa.
Mä en oo alan asiantuntija, mutta hieman kyllä toppuuttelisin näitä diagnoosihulluja. Jos sä haluat jonun diangoosin (vaikka ahdistuneisuushäriön) niin varmasti sellaisen saat, mutta yhtään ongelmaa se ei ratkaise.
Päinvastoin, diagnoosi helposti tuo tunteen, että nyt mulla on se, joka on tähän syyllinen. Voi siitäkin toki olla apua (saada joku nimi oireilleen) mutta myös paljon haittaa. Seuraava askel on alkaa helposti syyttämään muita siitä, ettei saa oireileen sopivaa hoitoa.
Mun tulkinta lyhyen kuvauksesi perusteella on se, että sulla on vaan hyvin huono itsetunto. Se ehkä johtuu lapsuudesta, jos sulla on huonoitsetuntoiset vanhemmat tai sua on siellä kovasti henkisesti lytätty.
Sen merkkeinä on juuri jatkuva epäilys omasta hyvyydestä jopa ahdistukseen asti ja kaikenlaiset vippaskonstit jolla näyttää että menee hyvin, ts. peittää tuon aran ja ujon minän. Näihin sopii erittäin hyvin valehtelu, syömishäiriöt ja irtosuhteet. Noilla kaikilla tehdään hallaa itselleen, mutta kuvitellaan tekevän itsestä jotenkin haluttu ja suosittu.
Tähän ongelmaan löytyy ratkaisu ilman psykiatrejakin. Se on nimeltään henkinen kasvu. Ala tekemään sellaisia asioita, jossa tuo oikea itsetuntosi vahvistuu ja sellaisia, missä pikkuhiljaa hävität tuota vanhaa "täydellistä" toimintamallia. Voisit vaikka harkita totuuden (tai osan siitä) kertomista, jos sinulla on läheinen tai luotettava kaveri. Tässä voisi toki terapeutistakin olla hyötyä. Kun pystyt tunnustamaan valehtelusi, olet jo pitkällä.
Jos et löydä sopivaa ihmistä tai vielä luota tarpeeksi, niin kirjoita päiväkirjaa. Tai kirjoita joka päivä yksi valheesi paperille ja sitten polta se. Näin opit pikkuhiljaa puhumaan niistä ja saat samalla varmuuden, ettei kukaan (vielä) tiedä niistä. Myös joku taidemuoto voisi olla hyvää. Ala tanssimaan tai maalamaan ja näin saat purettua kuormaasi ja löydät onnistumisen iloa pienistä asioita.
Voisin myös suositella kirjastoa. Sieltä löytyy hyllykaupalla kirjoja itsetunnosta ja sen kehittämisestä. Perehdy niihin. Se kannattaa paljon enemmän kuin ravaaminen psykiatrilla, joka luultavasti kertoo sinulla tämän saman, ja viran puolesta määrää jotain turhia lääkkeitä.
Tsemppiä elämääsi!