Mitä mieltä ootte tälläisestä:
Onko mielestänne ihan oikein, ettei äiti ole kertonut kaikille ja tässä tapauksessa nuorimmille lapsilleen jo edesmenneen isänsä mielisairaudesta?
Isällä oli jatkuva lääkitys (litium ym.) jo varhaisaikuisuudestaan asti kuolemaansa saakka; ja miehen lapsilla vain vanhimmilla on omakohtaista tietoa isänsä sairaudesta, mutta nuoremmilla ei näillä tietoon ole minkäänlaista tietoa isänsä sairaudesta. Ulkopuolisilta ovat ehkä ovat kuulleet jotain, jos ovat.
Mielestäni äiti on velvollinen kertomaan kaikillle lapsilleen heidän isänsä sairaudesta, eikä peitellä totuutta lapsiltaan.
Minusta ainakin olisi hirveää kuulla lasten asemassa ns. "kyliltä" isänsä sairaudesta ennemmin tai myöhemminkin.
Onko mielestänne ihan oikein, ettei äiti ole kertonut kaikille ja tässä tapauksessa nuorimmille lapsilleen jo edesmenneen isänsä mielisairaudesta?
Isällä oli jatkuva lääkitys (litium ym.) jo varhaisaikuisuudestaan asti kuolemaansa saakka; ja miehen lapsilla vain vanhimmilla on omakohtaista tietoa isänsä sairaudesta, mutta nuoremmilla ei näillä tietoon ole minkäänlaista tietoa isänsä sairaudesta. Ulkopuolisilta ovat ehkä ovat kuulleet jotain, jos ovat.
Mielestäni äiti on velvollinen kertomaan kaikillle lapsilleen heidän isänsä sairaudesta, eikä peitellä totuutta lapsiltaan.
Minusta ainakin olisi hirveää kuulla lasten asemassa ns. "kyliltä" isänsä sairaudesta ennemmin tai myöhemminkin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Niin ja vääriä diagnoosejakin kaiken lisäksi kylän naiset ja miehet jaeskelevat.
EI OLEOKEIN
Riippuu lasten iästä. Jos ovat täysikäisiä, erityisesti yli 20v, niin en näkisi juuri ongelmia kertomisessa. Ainoastaan, jos lapset ovat jo valmiiksi jotenkin epätasapainoisia, niin en välttämättä kertoisi. Jos kuulevat sitten kylältä huhuja, niin sitten asian voi selittää.
Olen tyrmistynyt siitä, että näissä mielenterveyden sairauksissa on vieläkin sellaista toimintaa, kuten esim. aloittajankin kertomuksessa, että perheen äiti ei kerro omille lapsilleen heidän isänsä sairaudesta, ja sitten olen tietoinen, ettei eräässä perheessä ole kerrottu edes perheen ukin itsemurhasta omille lapsenlapsilleen. Edellä mainitussa tapauksessa on vielä jopa yritetty peitellä kuolintapaa. Aivan käsittämätöntä salailua suvun kesken, koska kyllähän totuus on aina parempi kuin muunneltu sellainen. Etenkin kun sen totuuden kertoo ihan oma läheinen, eikä joku perheen ulkopuolinen henkilö.
Häpeä saa aikaan tällaista salailua ja onhan se ymmärrettävää. Minunkin suvussa on ollut salaisuuksia, jotka on selvinneet minulle vasta aikuisiässä ihan sattumalta kun kaukaisempi sukulaiseni on vahingossa niistä minulle puhunut olettaen että tietenkin tiesin niistä, koskevathan ne lähiperheenjäseniäni. Mutta ymmärrän tämän kun ottaa huomioon millaisessa maailmassa vanhempienikin sukupolvi on elänyt ja kuinka pienissä ympyröissä. Silloin oli paljon tabuja ja katsottiin parhaaksi säästää lapset tiedolta, josta kuviteltiin vain aiheutuvan lapsille harmia. Ja kun tarpeeksi pitkään salataan jotain niin on aina vain vaikeampi ottaa asiaa enää puheeksi. Pelättiin syyllistämistä, halveksimista, juoruilua, sääliä, huomiota, jne. Suomalaisessa kulttuurissa ei vain kertakaikkiaan puhuta. Säästä saa puhua ja politiikasta, urheilusta, ja kaikesta muusta merkityksettömästä, mutta ei esimerkiksi henkilökohtaisista tunteista.
Esim. litiumia käytetään ns. bibolääriseen, eli mielenterveydenhäiriön hoitoon, eikä ole sellaisenaan aikuiselle edes psykiatrisen pakkohoidon perute aikuiselle. Mielisairaus on todellisuudentajun heikkenemistä eli psykoosia.
Olen sitä mieltä,että ulkopuolisena en voi ottaa juurikaan kantaa. Mikä minä olen tietämään tämän äidin ja perheen tilannetta? Mitäs jos äiti on joutunut niin sietämättömään tilanteeseen itsekin, että kieltää koko sairauden? On niiiin helppoa arvostella, neuvoa ja tietää paremmin...
Justjoo, ja että äiti kieltää koko sairauden; siis miksi kieltää totuus lapsiltaankin?
No, jos eläminen valheessa on sitä aitoa ja oikeaa lapsiaan kohtaan, niin justjoo.
Eiköhän se ole jokaisen oma asia kertoakko vai ei. Oma isäni sairasti skitsofreniaa ja teki itsemurhan. Enkä todellakaan ole nähnyt tarpeelliseksi tätä lapsilleni informoida. Itselle se oli kova paikka ja siitä on jäänyt pieni pelko takaraivoon kummittelemaan, että sairastun samaan tautiin. Ei tulisi siis pieneen mieleenkään alkaa samaa pelkoa tartuttamaan lapsille. Kaikki pysyy paremmin tasapainoisena, kun en asiaa nosta esille. Sitten on asia erikseen, jos lapset joskus alkavat kysellä syytä kuolemiseen. Ainakaan mun kohdalla kertomatta jättäminen ei liity häpeään vaan itsesuojelu/ lastensuojelu vaistoon...
Jokainen on oman perheensä asiantuntija ja vieraat ihmiset kunnioittakoon sitä.
En nyt ihan omana asiana pitäisi kertomatta jättämistä alkutekstin esim.tapauksessakin.
Tuossahan juurikin tuli esiin se seikka, että onko lapsille vaurioittavampaa kuulla isänsä sairaudesta ns. muualta kuin omalta isänsä tunteneelta läheiseltä ihmiseltä.