Hei,
kirjoitan tälle puolelle, koska tuskin tuolla imetys -puolella enää imetyksen lopettaneet hengaavat ..
... eli ongelma on se, että kun poitsuni nyt syö kiinteitä ja syö rinnasta harvemmin, minulla on aivan kamalan huono olla. Mieleni on aivan sanoinkuvaamattoman paha. Epäilen kaikkea koko elämääni, parisuhdettani ja tulevaisuuttani ja en saa nukutuksi hyvin. Ajattelen, että minulla ja miehelläni (yli 10 vuotta yhdessä) ei ole KOSKAAN ollut kivaa yhdessä ja että tilanne on aivan toivoton, enkä tahdo hänelle puhua. Samoin ajattelen että koko elämäni on nyt ohitse ja toivon, että koko vauva olisi ollut vain pahaa unta.
Eilen illalla sitten minulle tuli joku selkeä hetki ja esitin kysymyksen itselleni, että onko mulla nyt "kaikki muumit laaksossa". Kun mikään ei ole käytännössä muuttunut ja vauvan synnytyksenkin jälkeen olen monesti ollut tosi onnellinen, vaikka useasti myös masentunut ja rakastan vauvaa yli kaiken. Miten tilanne nyt yhtäkkiä olisi muuttunut tällaiseksi katastrofiksi. Jos ei muutama kuukausi sitten ollut yhtään paha olo ja elämäntilanne oli tasan, tasan sama.
Oloni on tosi raskas ja on paha olla riippumatta siitä, mitä teen. Kaikki mitä ajattelen värittyy pahan olon kautta.
Voisiko tämä liittyä imetyksen vähentämiseen?
Onko teillä muilla kokemusta tällaisesta?
Meneekö ohi? Kestikö pitkään?
kirjoitan tälle puolelle, koska tuskin tuolla imetys -puolella enää imetyksen lopettaneet hengaavat ..
... eli ongelma on se, että kun poitsuni nyt syö kiinteitä ja syö rinnasta harvemmin, minulla on aivan kamalan huono olla. Mieleni on aivan sanoinkuvaamattoman paha. Epäilen kaikkea koko elämääni, parisuhdettani ja tulevaisuuttani ja en saa nukutuksi hyvin. Ajattelen, että minulla ja miehelläni (yli 10 vuotta yhdessä) ei ole KOSKAAN ollut kivaa yhdessä ja että tilanne on aivan toivoton, enkä tahdo hänelle puhua. Samoin ajattelen että koko elämäni on nyt ohitse ja toivon, että koko vauva olisi ollut vain pahaa unta.
Eilen illalla sitten minulle tuli joku selkeä hetki ja esitin kysymyksen itselleni, että onko mulla nyt "kaikki muumit laaksossa". Kun mikään ei ole käytännössä muuttunut ja vauvan synnytyksenkin jälkeen olen monesti ollut tosi onnellinen, vaikka useasti myös masentunut ja rakastan vauvaa yli kaiken. Miten tilanne nyt yhtäkkiä olisi muuttunut tällaiseksi katastrofiksi. Jos ei muutama kuukausi sitten ollut yhtään paha olo ja elämäntilanne oli tasan, tasan sama.
Oloni on tosi raskas ja on paha olla riippumatta siitä, mitä teen. Kaikki mitä ajattelen värittyy pahan olon kautta.
Voisiko tämä liittyä imetyksen vähentämiseen?
Onko teillä muilla kokemusta tällaisesta?
Meneekö ohi? Kestikö pitkään?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Voi että, kuulostipa tutulta nuo "tuulesi".
Aikanaan, kun imetystä lopettelin (jo muutama vuosi sitten), muistan ikuisesti sen päivän ja aamun, kun viimeisen kerran imetin. Itkin niin hirmuisesti siinä imettäessäni, että varmaan vauvakin traumatisoitui...
Olin hiljalleen vähentänyt imetystä ja aina vaan oli huonompi ja huonompi omatunto jotenkin. Sitten kun se viimeinen imetyskerta oli tapetilla, niin olihan se aivan järkyttävän kova paikka.
En muista, että se olisi sitten kestänyt kovin pitkään.
Varmaan Sinulla on menossa se jonkinlainen "luopumistyö" siitä imetyksestä. Se on kuitenkin sitten niin lopullista ja onhan yksi vaihe vauvan kanssa taas takana. Vauva ei ole enää siinä rinnalla ja jotenkin siitäkin voi tulla huono omatunto ja ihan konkreettisestikin paha olo.
Olen sitä mieltä, että kyllä se imettämisen lopettaminen ja siihen valmistautuminen (jos yleensäkin on mahdollisuus valmistautua, ettei esim. jonkun äkkinäisen asian vuoksi joudu vain lopettamaan) on elämää suurempia juttuja. Se on niin moninainen ja monia tunneryöppyjä sisältävä episodi, että kyllä se hiukan mieltä tärisyttelee.
Muistan, että itse selitin vauvallenikin sitä imettämisen lopettamista. Kerroin hänelle siinä ajan mittaan, että kohta me siirrytään tuttipulloon jne.
Tiedän milta Sinusta tuntuu.
Ohi menee, kaikella on aikansa.
Yleensäkin se vauvan tulo on niin suuri mullistus, että hyvä ettei aivan tolkku mene. Varsinkin, jos on jo pitkään elänyt kahdestaan ja vasta vähän myöhemmin lapsi tulee. Kun se on niin totaalinen muutos. Kahdenkeskinen aika on kortilla, väsyttää, v...taakin välillä jne.
t. äiti 43 v.
Ei mulla ollut mitään tuollaista.. En tosin itse lopettamalla lopettanut imetystä vaan annoin tuon tapahtua lapsen ehdoilla lapsentahtisesti.
Kiitos jo vastanneille :)
Tarkentaisin, että epäilen tämän pahan mieleni olevan enemmänkin hormoniperäistä ... tai onko mahdollista, että synnytyksenjälkeinen masennus iskee näin myöhään? Voi olla myös, että teen jotain tiedostamatonta surutyötä imetyksen lopettamisen kanssa.
En ymmärrä itseäni lainkaan nyt. Kaikki tuntuu niin tyhjältä ja turhalta. Minulla ei ole ketään, jolle puhua. Jokaiselle läheiselleni pitää vaan esittää, että kaikki on hyvin, eivätkä he haluakaan muuta, kuin esityksen. En jaksa enää yrittää parantaa suhdetta mieheeni. Menköön, jos on mennäkseen.
Tunnen itseni katkeraksi niin monesta jo kauan sitten menneestä asiasta. Olen vihainen ihmisille, jotka ovat katsoneet minua nenänvartta pitkin. Tottakai sellaisesta voi olla vihainen, mutta eri asia on onko se yhtään viisasta. Joskus tuntuu siltä, että suorastaan puhisen raivoa asioista, jotka ovat tapahtuneet vuosikausia sitten. Se on aivan tyhmää, mutten saa ajatuksiani pysähtymään. En minä ennen ole kokoajan jauhanut sellaisia juttuja. Ne ovat ihan normaaleja vastoinkäymisiä ja ihmissuhdekupruja, jotka nyt minua vainoovat.
Samoin minulle tulee etenkin öisin kamalia mielikuvia siitä, mitä kaikkea kamalaa voi sattua vauvalle ja pelkään sitä, että itse kuolen tai mieheni kuolee. Tuollaisia mielikuvia on esim. että vauva tippuu sylistäni pahasti, kompastun vauva sylissä tai että vauva löytää lattialta esim. napin ja tukehtuu.
Minä lopettelen myös lapsentahtisesti. Imetyshän on käynnissä vielä, mutta vähentynyt suuresti nyt kun vauva syö monta kunnon ateriaa päivässä. Mitään muuta muutosta ei ole tapahtunut. Siksi tämä onkin omituista. Synnytyksen jälkeen minulla oli pari kuukautta huono olla, mutta siinä välissä oli tosi hyvä ja pitkä onnellinen, tasainen jakso.
Voi kun tietäisi, meneekö tämä ohitse.
Niin tuttua, niin tuttua. Minäkin muistan sen kerran kun lapseni viimeisen kerran suostui tissille ja ne kolme-neljä päivää sen jälkeen kun vielä yritin. Tuntuu, että siinä oli jokin taitoskohta, jonka jälkeen mikään ei enää palautunut ennalleen. Imetin yli vuoden. Koko raskaus- ja imetysaika oli elämäni onnellisinta aikaa. Imetys oli helppoa ja vauva todella, todella tyytyväinen lapsi. Pelkäsin silloin lapseni vauva-aikana että onko kaikki kunnossa kun itkee niin vähän (toista on nyt kun lapsi on 2-vuotias).
Tiedän tasan tarkkaan tuon kuvailemasi tunteen. Itselleni ainakin imetys oli suurelta osin määritellyt äityittäni hyvin pitkälle ja myös pitänyt vauvan aina tyytyväisenä. Siitä hetkestä lähtien kun se loppui jouduin alkaa määrittelemään itseäni uudestaan äitinä. Koin myös valtavaa tyhjyyttä. Koin epäonnistuneeni äitinä, koska vauva lopetti imemisen. Koin, että enää vauva ei tarvitse minua mihinkään. Ajattelin usein olevani totaalisen huono äiti ja kyseenalaistin äitiyttäni jatkuvasti.
Kriisistäni alkaa olla kohta olla vuosi ja nyt ehkä pikkuhiljaa alan olla selvillä siitä. Jälkeenpäin ajatellen koko juttu tuntuu siltä, että minun oli kasvettava siitä idyllisestä kaiken aina lapselleen tarjoavasta Gaia -hahmosta jonkinlaiseksi henkisen kasvun tukijaksi lapselleni, joka siis jo yli vuoden ikäisenä alkoi tarvitsemaan muutakin kuin läheisyyttä ja ravintoa, kehittyäkseen.
Gaian rooli oli minun niin helppo toteuttaa, toisin kuin tämä henkisen kasvun tukijan rooli, sillä elämäni on ollut suht. kaaoottista ennen kuin tulin raskaaksi. Lisäksi hormonaalinen muutos takaisin siihen mistä ennen lasta lähdettiin oli varmasti voimistamassa kriisiäni.
Itselleni tuli tekstistäsi mieleen, kun kerroit noista vanhoista jutuista mitkä nyt alkaneet tulla mieleesi, että jos ne on joitain juttuja, joita et ole saanut ihan kokonaan käsitellyksi menneisyydestäsi, niin ehkä ne tulee nyt mieleesi jotta saisit ne käsitellyksi ettei ne vastaisuudessa haittaa sinun ja lapsesi suhdetta. Tämä nyt vain tällaista keittiöpsykologisointia.
Nuo pelot kuulostaa ihan normaaleilta normaalivanhemman peloilta. Niitä tulee tulevaisuudessa vielä paljon ja mitä ihmeellisimmistä asioista ja niiden miettiminen pahenee aina kun joku suurempi tai pienempikin mullistus sattuu. Niiden tarkoitus on pitää vauva hengissä. Pelkäät niin paljon, ettei varmana satu mitään sellaista.
Terminologisesti tässähän on kyse imetyksen jälkeisestä masennuksena mikä iskee yleensä pitkään imettäneille. Kaikki aina jaksoi vaahdota siitä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja ketutti kun sitä yritettiin puoliväkisin laittaa minulle vaikka olin onneni kukkuloilla silloin (viimeinkin mitätön elämäni oli saanut jonkun tehtävän). Tätä imetyksen jälkeistä masennusta ei vielä oikein ymmärretä neuvoloissa yms. Enkä sinne lähtisi tästä mitään mainitsemaan, koska masennuksen hoito tässä maassa muutenkin on nappi naamaan luokkaa. Masennus on aina kriisi, jossa jokin ulkoinen asia laukaisee menneitä traumoja.
Neuvoksi antaisin, että aika auttaa asiaan ja anna tilaa kaikille tunteillesi ja ajatuksillesi ja huolehdi itsestäsi parhaalla mahdollisella tavalla. Ulkoile, syö hyvin ja ravitsevasti, hemmottele itseäsi ja tee/harrasta asioita joista nautit.Tämä menee ohi, muttei hetkessä ja matka on kivinen ja pitkä mutta sen kuljettuasi olet kasvanut ihmisenä ja äitinä todella paljon. Olet nyt hukassa mutta löydät oikean tien vain kokeilemalla kaikista mahdollisista. Älä ole liian kriittinen itseäsi kohtaan. Löydät perille aivan varmasti, koska pieni poikasi tulee uskomattomalla tavalla näyttämään miten tarvitsee sinua.
Ja vielä lisäisin, että tästä ei todella kuule puhuttavan yhtään missään ja tulee monille ihan kulman takaa. Ja tästä se sitten alkaa, nimittäin kulman takaa alkaa tulla vähän muitakin asioita mistä vauvaoppaat ei puhuneet mitään =) Ei auta muu kuin kasvaa itse siksi äidiksi mitä oma lapsi tarvitsee.
Itse lopetin imetyksen omatahtoisesti juuri.. Lapsi 7kk. Tunnen myös syyllisyyttä, itseasiassa tnsin koko imetyksen ajan,koska en pitänyt siitä.
Nyt kuukautiset alkoi ja tunnen itsen todella huonoksi..En vain tiedä miksi.. Luulen että hormoonit pistävät pään sekaisin..
Rakastan lastani ja teen kaikkeni hänen hyvänolon hyväksi mutta silti iltaisin kun hän nukkuu,mietin olisinko päivän aikana voinut tehdä vielä paremmin.Olinko tarpeeksi lapseni kansa,saiko hän syliä tarpeeksi ym.
Pahin olo tulee kun haluaisin omaa aikaa, mietin että se niin väärin haluta. Joten en ole ottanutkaan sitä..
Taisi olla sekava viesti :D
Noin siinä käy kun tekee siitä imettämisestä ruokkimista suuremman asian. Get over it!!
Imettäminen on ruokkimista suurempi asia. Se takaa lapselle läheisyyden ja turvallisuuden tunteen. Se on hyvin voimakas emotionaalinen tapahtuma, joka takaa vahvan siteen lapsen ja äidin välille. Ja kun tämä side katkeaa, se on monelle äidille kriisin paikka.
Sinä Millin äiti, kannustan sinua ottamaan sitä omaa aikaa jos suinkin sinun on mahdollista saada sitä. Pieniä hetkiä vähitellen. Vaikka ihan puoli tuntia/tunti kerrallaan aluksi. Syyllisyys hälvenee ajan myötä. Jokainen vanhempi tekee parhaansa lapsensa kanssa ja jo nuo mietteesi ja syyllisyyden tunteet kertovat että sinäkin teet. Olet paras äiti lapsellesi.
Vääntää nyt draamaa siitä ettei lapsi enää syö rintaa.. Sitä hellyyttä voi TODELLAKIN vaalia muillakin tapaa ka itse ainakin yritän kovastikin imetys lopettaa kun se on nykyään lähinnä rasite! Lapsi on tosin jo 1v3kk.. Olis pitäny jo aikemmin lopettaa... Läheisyyttä meiltä ei koskaan ole puuttunut mutta siltikään en tunne menettäväni jotakin kun imetyksen lopetan.
Sen lopetuksen ei tarvii olla niin iso asia mitä monet siitä tekevät.. Tällaisilla tainnu se kaikki muu elämä jäädä tooooodella vähälle kun imetyksen lopettaminen on niitä elämän dramaattisimpia hetkiä?
Ei, vaan juuri tällaisilla sitä kaikenmoista on matkan varrella ollutkn. Elämä on herätellyt. Toisilla on tunteet, toisilla ei.
Niin että kun en itke kuin läheisen menettänyt lopettaessani imetyksen, minulla ei ole tunteita? :D jopas jutun lohkaisit!
Sanoit että Kaiken laista matkan varrella ollut. Sitten kun saitlapsen se kaikki muu sai siis jäädä.
Eli sen siitä saa kun ei juuri muuta elämää ole kuin lapsi.
Läheisyytta lapsi ja äiti saavat muutenkin toisiltaan (tai ainakaan meillä ei ole siinä ongelmaa..) ja muistakaahan sitä läheisyyttä vaalia miehennekin kanssa.
Kyse ei siis ole mistään draaman vääntämisestä, vaan herkille ja usein perfektionismiin kallistuvalle luonteenlaadulle ominaisesta masennuksesta, jonka osaltaan aiheuttaa myös hormonaalinen muutos.
Jos sinä, et tunne imetyksen loputtua mitään tällaista, niin hyvä sinulle. On kuitenkin äitejä, jotka ajautuvat kriisiin pitkän imetyksen loputtua. Ihmiset ovat erilaisia, toiset herkempiä kuin toiset. Tämä ei ole asia, johon voi itse vaikuttaa.
Imetyksen lopettaminen voi laukaista pintaan kaikkia muitakin elämän dramaattisia hetkiä, joita ei ole ehtinyt vielä kunnolla käsitellä mielessään. Tämä tarkoittaa nimenomaan sitä, että dramaattisia hetkiä elämässä on ollut liikaa liian lyhyellä aikavälillä.
Läheisyyttä on voi toki muutoinkin tarjota lapselleen kuin imettämällä, mutta monille pitkään imettäneille se on ollut pitkään se ainoa tapa ja nyt imetyksen loputtua on etsittävä niitä uusia tapoja.
Mitä? Eikö kukaan muu vaali läheisyyttä lapsen kannssa muutoinkuin imettämällä?? Ja sittenkun se lysti loppuu niin ollaan sormu suussa ja mietitään kuinkas muuten voisin osoittaa lapselle läheisyyttä? Ok nyt tajuan miksi jotku sen niin raskaasti ottavat. Ilmeisesti siihenkin pitäisi olla jokin kurssi niinkuin perhevalmennus ja synnytysvalmennus
Ps. Minä en tarvinnut niistä kumpaakaan!