hei.
olen sairastanut kohta 1½ vuotta bulimiaa. myönsin sen itselleni vasta muutama kuukausi sitten ja se oli aika kova pala. vaikka ympärillä olevat ihmiset tietää bulimiasta en pysty keskustelemaan siitä. on vain ehkä 3 henkilöä joille pystyn todella avautumaan. enkä haluaisi valitta, sillä tiedän etteivät toiset pysty puhumaan kenellekkään, mutta jos jollain on ollut samanlainen ongelma. onko siitä ajan kanssa päässyt yli?
olen sairastanut kohta 1½ vuotta bulimiaa. myönsin sen itselleni vasta muutama kuukausi sitten ja se oli aika kova pala. vaikka ympärillä olevat ihmiset tietää bulimiasta en pysty keskustelemaan siitä. on vain ehkä 3 henkilöä joille pystyn todella avautumaan. enkä haluaisi valitta, sillä tiedän etteivät toiset pysty puhumaan kenellekkään, mutta jos jollain on ollut samanlainen ongelma. onko siitä ajan kanssa päässyt yli?
Vastaukset 6
Vanhimmat
mä en pystyny aluks puhuu mun bulimiasta. en kyllä kunnolla vieläkään.. mut mun oli helpompi kirjottaa! kirjotin meilejä ja lähetin niitä ystävälleni jolle kerroin (kerroin puoli vahingossa). kirjoittaessakaan en pysytnyt kayttämään sanaa bulimia, vaan kirjoitin "ongelmasta".
myöhemmin tutustuin tyttöön jolla oli/on samanlaisia ongelmia pystyin puhumaan asiasta!
en usko että bulimiasta puhumisesta tulee mulle koskaan helppoa tai luontevaa. nykyään pystyn kyllä jo helpommin puhumaan aiheesta, joten uskon että "puhumattomuudesta" voi päästä yli ajan kanssa.
Mä juttelin mun syömishäiriöstä psykologille pari vuotta sitten (se on kestänyt nyt 3 vuotta) Mun häiriöön liittyi keskeisetsi just oksentaminen. En pystynyt psykalle sanomaan sanoja oksentaminen, bulimia, anoreksia tai syömishäiriö. En vaan voinut. Puhuin siitä juttuna, ja hän aina korjasi siihen tahtomattanikin oikean sanan. Jotenkin se oli noloa tai nöyryyttävää. siis myöntää itselleen olevansa sairas ja tarvitsevansa ehkä apua. Mulle kanssa sairauden myöntäminen oli todella kova pala, eikä sitä ole nielty vieläkään. Parhaalle ystävälleni pystyn puhumaan, mutta sekin tapahtuu vitsaillen ja nauraen, kuin ei mitään. En pysty puhumaan tästä vakavana asiana edes hänelle. (en ole puhunut siis sairaudesta muulle kun nyt ystävälle ja psykologille). En voisi kuvitellakkaan selittäväni tästä muille, saatika jollekkin vakavalla naamalla. KAi se nauru on semmonen kuori jolla yritän peittää asian vakavuuden ja sulkea pois sen että tämä olisi sairaus tai yleensäkkään syömishäiriö. Pakko piiloutua iloisen kuoren alle. tai jtain.
...pysty puhumaan syömishäiriöistäni kenellekään.
Yritän koko ajan kerätä rohkeutta kertoa poikaystävälleni. Olen ravannut psykologeilla masennuksen vuoksi mutta syömishäiriöistä en ole maininnut sanallakaan.
Olen sairastanut jo 8 vuotta, mutta pari viikkoa sitten kirjoitin ensimmäisen kerran asiasta..en tiedä kauanko kestää ennenkuin pystyn puhumaan.
Nostan hattua teille rohkeat kanssasisaret, jotka kykenette puhumaan ongelmastanne!
hei taas. kiitos.
en pysty sanomaan mitä se merkitsee tietää etten ole yksin "puhumaton".
en itse pystynyt kertomaan sisarillileni mikä minua vaivaa. heille, perheelle myöntäminen on kai raskain tai niin luulin. kun myönsin asian itselleni se oli raskaampaa kuin pystyin edes kuvittelemaan.
Hei sinulla on bulimia. ei mikä tahansa syömishäiriön haara, tai oire vaan selvä bulimia!
puhumisen pitäisi auttaamutta aluksi se tuntui vaan pahalta. kun puhui jonkun tutun kanssa tuntui siltä kun olisi kun olisi pettänyt kaikkien luottamuksen.
en halua sitä enään koskaan
Moikka!
Bulimiasta puhuminen ei oo helpooa, koska siitä tuntee niin suurta häpeää. Mulla meni melkein vuosi ennenkuin uskalsin suuni aika sattumalta avata. Kertominen ei oo helppoa, mut kun mä sen sitten päätin, ni se helpotti.
Mä en vielkään voi suoraan sanoa, et mä oksennan tms. Tosin oon selviämässä pikku hiljaa (ainakin uskon niin). Mä korvaan ainakin joskus oksentaa-sanan muilla sanoilla.
Kirjottaminen on mun juttu! Kun en voi asiasta puhua ja tulee paha olo, ni mä tavallaan oksennan paperille. Kirjotan kuinka pahlata tuntuu! Mun ystävät on sanoneet, et anna tulla vaan mailia tai mitä vaan, jos se mun parantumista helpottaa. Ja niin mä oon tehny. Poikaystävästäni on tullut mun suuri tukija ja hän kuuntelee.
Tsemiä sulle! Kokeile ihmeessä kirjottamista, jos se vaikka sulle sopis. Kandee muidenkin kokeilla, jos se vaikka auttais. Toivottavasti pärjäät!
Minun kokemukseni on sellainen, että sen kerran kun sitten uskouduin ystävilleni ja päätin alkaa puhua ongelmastani avoimemmin, oli reaktio se, että "ei sulla mitään oikeaa ongelmaa ole, kun kerran pystyt asiasta puhumaan".
Sen jälkeen en ole viitsinyt asiasta puhua kuin erään bulimikkoystäväni kanssa. Olen ollut kuivilla jo reilun vuoden, ts. en ole oksentanut kuin ihan pari kertaa. Syöminen on edelleen ongelma ja ruoka on mielessä koko ajan. Koko elämä pyörii sen ympärillä mitä syön ja elämä rytmittyy ruoan mukaisessa aikataulussa. Mitään näistä asioista en enää mainitse, vaan toivon, että psykiatri (uusi yritys nyt, vuosi sitten Kela veti viime tingassa tuen pois) kuuntelee ja auttaa tällä kertaa.
Kun on hoikassa kunnossa, itsevarman oloinen (joopa joo), huoliteltu, urheilee ja syö (siis muiden nähden) todella terveellisesti ja oikein, on muiden ilmeisesti vaikea uskoa, että illat kuluvat helposti pää pöntössä.
En todella osaa sanoa, miten tästä pääsee yli, olen sairastanut jo yli 10 vuotta. Mutta ei se varmaan mahdotonta ole, olenhan minä jo tässä.
Jaksamista teille kaikille, miettikää tarkkaan kenelle uskoudutte ja uskaltakaa hakea ammattiapua!!