Kyselisin hieman toivoa (tai toivottomuutta) elämääni. Olen viimeiset 15 vuotta kärsinyt paniikkihäiriöstä. Välillä oireita, välillä ei. Sepramia syönyt vaihtelevin annoksin saman verran. Helmikuusta alkaen ahistanut asiat enemmän ja välillä vähemmän kolarin yms tapahtumien jälkeen. Tällä hetkellä olo on vaihtelevaa. Onko tämä ahdistus kroonistunut nyt niin ettei tästä enää mitään järkevää ja onnellista elämää saa....Elämänhalu menee onnellisistakin hetkistä kun ahdistus vaanii nurkan takana..Välillä myös depersonalisaatio-oireet vaivaavat. Minkälaisia kokemuksia muilla on ahdistuksesta parantumisesta, lääkityksestä, terapiasta yms. terapian aloitin juuri. MIelenkiinnolla asiallisia vastauksia odotellen
galluppia ahdistuksesta
Kertokaapa
5132
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Vaikeasti masentuneena ahdistus vieläkin yllättää, silloin tekisi mieleni vetää kurkku auki. Opamoxilla selviän toistaiseksi noiden äkillisten ahdistusten yli. Muu lääkitys on metoprolol, venlafaxin,levozin.
Mulla ei oikeastaan oo masennusta. paniikkihäiriötä ja ahdistuneisuutta. Mutta kamalia tunteita ovat kaikki. Miks kaiken pitää kasvaa niin suuriin mittasuhteisiin.....
Jos ahdistus ja mahdolliset muut oireet jatkuvat vuosia tai vuosikymmeniä eikä mikään hoito auta, on turha tuhlata energiaa siihen, että toivoo paranemista.
Tottakai se suoraan sanoen vituttaa, kun joku ikään kuin kuristaa jatkuvasti kurkusta. Ja tottakai sitä miettii, mitä järkeä tässä kaikessa on.
Mutta ei auta. Tekee mitä tehtävissä on silloin kun kykenee, siis hyviä asioita elämälleen ja itselleen. Silloin voi olla tyytyväinen itseensä, arvostaa itseään ja ahdistuksen lisäksi on myös hyvä olo.
Sana "onnellinen" on vain klisee. Miksi pitäisi olla onnellinen? Elämän pitää olla vaihtelevaa, mielekästä....ei mitään mössöä paikallaanpysyvää.
Joo. Ei elämän tarvitse eikä voikaan olla onnellista aina. Mutta edes mielekästä. Että elämänhalu olis jossain. Ettei koko ajan tarvitse miettiä kuka olen, miksi elän ku kaikki on yhdentekevää. Ettei tarvitsisi miettiä syytä että jaksaa elää. Että elämässä olisi iloa ja surua yms mutta ei aina kaikki kääntyisi ahdistukseen. Joo mulla on kaks lasta,mies ja ihanat ystävät ja äiti. Ne on syitä elää mut joku sisältä kumpuava syy tähän elämiseen?
Täälä yksi. Mä olen kovin ahdistunut, masentuneen lamassa ollut koko kesän. Tuossa edellä "ei aina onnea" (ilmeisesti Alkuperäinen) kertoo, että on perhe, lapsia ja sillei. Eli luulisi, että olisi pakonkin kautta tulevaa motiivia tehdä, toimia, kokea ok-oloa. Minä olen ihan ihmeissäni, miten sinulla voikin olla tätä tuskaista oiretta.
Vertaan itseeni. Olen justiinsa elämäntilanteessa, jossa kaikki on muuttunut viime vuosina. Elän ja olen aina elänyt yksinään, aikoinaan ollut hyvinkin kavereita, mutta nyt on tullut sekin mukaan, että olen niin tyhjä ja synkkämielinenkin etten itse halua tavata näitä ystäviä; minulla ei olel mitään puhuttavaa. Minua tympii kaikki, myös entiset tutut ihmiset. Olen hyvin ahdistunut sekä koen, että sisämutia myöten hermostunut ja viha ponnahtaa pintaan helposti, ärsyynnyn koko ajan ja kaikesta.
Sinä toivot, että elämä olisi edes mielekästä. Niin minäkin toivon, ennen olen kuitenkin kokenut mielekkyyden ja välillä jostakin hetken nauttinut, vähintään tykännyt, saanut jostakin asiasta mukavan tunnetta. Nykyään en mitään. Outo olo, että kaikki on jo koettu! Ei kiinnosta uudelleen mikään eikä kukaan. Erakko oleilen ja sekoen omaan päähäni.
Aloittaja ilmeisesti kärsii paniikista. Minäkin paniikinomaisista ahdistuskohtauksista. Tulee myös fyysisiä oireita. Käsitän sen verran, että pelkään tulevaisuutta! Olen ihan kysymysmerkkinä elämäni asioiden suhteen, suhteessa vanhenemiseen ja tulevaisuuten. Jospa saisin jotakin teoreettistakin ratkaisua, niin rauhoittuisin.
- Siis, voiko olla, että perheen 'omistaminenkaan' ei näissä asioissa auta?! Olen ajatellut, että tää loputon yksinään olo vaikuttaa oireet ja pystymättömyyden kaikkeen. (Kiitän kuuntelusta :)