Rakkaudesta ja ikävästä

Kesäsade kirjoitti:

Nyt on aivan pakko avautua johonkin. Tilanne siis tämä: Tutustuin monta vuotta sitten ihanaan mieheen. Hän oli kaikkea sellaista mitä saatoin kuvitella ihannemiehestäni, reipas, ryhdikäs, komea, hauska, suloinen, itsepäinen, omillaan oleva, jne. Sitten aikamme siinä soudettiin ja huopailtiin, kaverattiin ja valillä oli jotain muutakin säpinää. Mä olin vielä nuori ja vähän hukassa itseni kans, hän minua vanhempi. Tein kaikenlaista, tyhmiäkin asioita, kun en oikiasti tiennyt mitä halusin, siis pikkuhiljaa kasvoin (kompuroin) aikuiseksi... Meillä oli välillä ihan hirvittäviä riitoja, huudettiin toisillemme ja käytiin tekstiviestisotaa, valillä oli lempeää ja hempeää. Muutin sitten pois lopulta samalta paikkakunnalta, kun en kestänyt sitä koko tilannetta ja halusin uusia asioita elämääni, ja etäisyyttä häneen. Kaipasin häntä kuitenkin kokoajan ja monta kertaa sanoin hänelle senkin jälkeen, että rakastan häntä, ja tein muutenkin selväksi, etten voi vain olla hänen ystävänsä, koska haluan enemmän. Hän halusi olla yksin, tai jonkun muun kanssa, mutta mun kans ei halunnut seurustella, vaikka kuulemma tykkäskin minusta, ainakin toisinaan. Nyt hänellä on naisystävä ja hän on onnellinen tämän kanssa, mikä ei sinäänsä minua haittaa, koska olen aina halunnut hänelle hyvää, eli en ole katkera, mutta...Olen sitten sanonut hänelle viimein oikein tosissani, etten halua olla tekemisissä ollenkaan, ja hän onkin sitten lopettanut viestien laittamisen yms. toki minun piti aika monta kertaa hänelle se sanoa kevään ja alkukesän aikana. Hän halusi olla kaveri, mutta mä en taida pystyä, vaikka hän oli minulle myös tärkeä ystävä. Nyt sit sattuu ihan saa..nasti. Halusin niin kovasti pitää hänet elämässäni, mutta en vaan voi, omien tunteitteni vuoksi. Ikävä vaan on ihan kauhea välillä, ja tuntuu, että joskus menee kokonainen päivä ihan hukkaan, kun mietin vaan häntä. Entä jos olisin tehnyt jotain toisin, ja missä kohtaa menin vikaan...loputon suo. Hänelle esitän viileää ja sitä, ettei minua lainkaan kiinnosta...siis todella typerää, mutta en halua roikkua hänessä ja olla rasitteena hänelle, ainakaan niin, että hän sen tietää, koska jossakin vaiheessa hänelle kertoisin sen miten häntä ikävöin. Jos tungen tämän ikäväni nyt tänne, niin ehkä saan hetken mielenrauhan... :) Kyllä jaksan olla positiivinen, että ehkä joskus herään aamulla ja ajattelen jotakin muuta asiaa ensimäisenä, kun häntä. Uniinkin hän tulee, ettei tässä ole hetken rauhaa. Tiedän ,että rakastan häntä yhä, mutta kenellekkään en sitä uskalla ääneen sanoa, koska kaikki lähipiirissä ovat jo niin kyllästyneitä kuuntelemaan samaa vanhaa. Hänelle en halua sitä enään sanoa, koska se on just sitä ruikuttamista, enkä itsekkään haluaisi entisen heilan tekevän minulle niin, jos olisin onnellisessa suhteessa. Elämä on kyllä välillä tosi hankalaa näiden tunnepuolen juttujen kanssa, varsinkin silloin, kun järki sanoo toista, ja sydän huutaa päälle.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä