Lähes vuosi jo erosta narskun kanssa. Ne vähät yhteydenontot mitä meillä on on ollut, ovat olleet minun puoleltani. Vaikka tiedän hänen olleen itsekäs, vääristyneesti oikeutettu, julma ja paha minua kohtaan, niin silti kaipaan häntä, vaikka itse tein lopullisen päätöksen erosta.
Ymmärrän hänen lapsuuden traumansa ja olen terapian kautta oppinut huomaamaan omanikin ja tiedostan vääristyneen kuvani parisuhteesta, niin silti kaipaan häntä. Jossain vaiheessa vihasin ja halusin eroon, mutta nyt monien kuukausien totaalisen hiljaisuuden jälkeen haluaisin häneen yhteyden, haluaisin sen mitä en koskaan saanut, odotan sitä, mistä taistelin turhaan....hän on sairas, henkisesti kypsymätön yksilö, joka kohteli minua pahemmin kuin kukaan muu...ja silti ikävöin häntä ja toivoisin hänen kasvaneen Mieheksi.
Ja samalla olen itse kasvanut ja kasvattanut itseäni terapian kautta ja hän tuskinpa mitään, koska oli sitä mieltä, että terapia ei muuta ketään ja terapeutit ovat vain huijattavissa olevia konsultteja.
Miksi ihmeessä en pysty aloittamaan uutta ihmissuhdetta? Tiedän, että olen kaunis nainen, jolla on oikeamieliset arvot ja paljon annettavaa miehelle. Ja kuitenkin olen juuttunut unikuvaan narsistista. Miten tälllaisesta pääsee eroon? Miten saan takaisin oman elämäni? Miten voin aloittaa elämän, jossa minä olen se tärkein, ei edellisen suhteen narsisti??!!!
Ymmärrän hänen lapsuuden traumansa ja olen terapian kautta oppinut huomaamaan omanikin ja tiedostan vääristyneen kuvani parisuhteesta, niin silti kaipaan häntä. Jossain vaiheessa vihasin ja halusin eroon, mutta nyt monien kuukausien totaalisen hiljaisuuden jälkeen haluaisin häneen yhteyden, haluaisin sen mitä en koskaan saanut, odotan sitä, mistä taistelin turhaan....hän on sairas, henkisesti kypsymätön yksilö, joka kohteli minua pahemmin kuin kukaan muu...ja silti ikävöin häntä ja toivoisin hänen kasvaneen Mieheksi.
Ja samalla olen itse kasvanut ja kasvattanut itseäni terapian kautta ja hän tuskinpa mitään, koska oli sitä mieltä, että terapia ei muuta ketään ja terapeutit ovat vain huijattavissa olevia konsultteja.
Miksi ihmeessä en pysty aloittamaan uutta ihmissuhdetta? Tiedän, että olen kaunis nainen, jolla on oikeamieliset arvot ja paljon annettavaa miehelle. Ja kuitenkin olen juuttunut unikuvaan narsistista. Miten tälllaisesta pääsee eroon? Miten saan takaisin oman elämäni? Miten voin aloittaa elämän, jossa minä olen se tärkein, ei edellisen suhteen narsisti??!!!
Vastaukset 22
Vanhimmat
Täällä eräs joka elää samanlaisessa tilanteessa. Ikävä vaikka tiesin kaiken. Sen kohtelun jota hän kohteli tuntui pahalta. toisaalta halusin erota ja toisaalta että toinen antaisi sen mitä siinä alkuvaiheessa lupasikin. Olisi se ihanne mieheni. Sellaiseksi hän itsestään teki alkuvaiheessa.
Minä olen se joka kokeilee kepillä jäätä. Otan yhteyttä häneen toivoen hänen muutuvan niin paljon. tuntuu jotta elämä on jäänyt paikoilleen ja odotan vain hänen muuttumistaan.
Mietin mikä minussa on vikana. Olenko näin kiinni hänessä että anon takaisin ihmistä joka tuotti minulle tuskaa. Hetkeen aikaan en ole kuullut hänestä yhtään mitään. Hän ei välitä koska hänellä on uusi uhrinsa. Samalla lailla kohtelee juuri tätäkin naista. Kertoen samat ihanat asiat hänellekin mitä minullekin alkuvaiheessa. Mksi hän edes tuli elämääni ja pilasi sen näin :(
Olisit toki kirjoittanut kolmannenkin vastauksen omalle aloituksellesi. Ehkä odota yli 20min niin saat piilotettua paremmin ;)
Taas näitä piilonarsuja jotka tarvitsevat komppaamista muilta, niin yrittävät ohjata keskustelut haukkumaan omia exiä ja vahvistamaan katkeruusharhoja, vaikka muut eivät tiedä mitään totuudesta...
Kiitos viestistäsi... tunnen juuri samoin... ottaisin milloin tahansa takaisin sen hyvän, mitä hänessä oli, ne hyvät hetket, jolloin hän oli parhaimmillaan. Uskoin kaikkiin puheisiin, joita hän kertoi tajunneensa eromme aikana ( oli paljon, ehkä enemmän, niitä aikoja kun hän odotti minun muuttuvan) ... että hän ymmärsi kuinka tärkeä suhteemme oli....mutta käytännössä kaikki kääntyi kuitenkin niihin asioihin, jotka olivat hänelle tärkeitä. Eli puheet olivat (silloin harvoin kuin näin puhuttiin) hänelle pelkkää harhautusta ja hän jatkoi elämää vain ja ainoastaan omien halujensa myötä. Ei ollut väliä, mistä minä välitin tai halusin, olin hullu ja kaikkea mielenvikaista jos toivoin, että parisuhde olisi molempien tarpeiden tyydytystä. Vain hänen halunsa ja tarpeensa olivat merkityksellisiä, minun pienet tarpeeni olivat täysin poissuljettuja ja epätasapainoisen, ymmärtämättömän ihmisen toiveita, joita hänen ei tarvinnut tehdä/toteuttaa, vain ja ainoastaan siitä syystä ettei häntä huvittanut...ja tästä samasta syystä minun toiveeni olivat täysin turhia ja epärealistisia (kuten esim. teatteri, kahvilla käynti, ystävien tapaaminen jne...)Alussa hänelle nämä sopivat kun minä naisena maksoin ja hankin kaiken, mutta myöhemmin tehtiin vain, mitä hän halusi.
"Ne vähät yhteydenontot mitä meillä on on ollut, ovat olleet minun puoleltani"
"Minä olen se joka kokeilee kepillä jäätä. Otan yhteyttä häneen toivoen"
Niin on "uhreja" ja uhreja...toiset pakenee melkein henkensä edestä, osoitteet, puh. numerot ovat salaisia... ja toiset taas haluavat "narsistinsa" takaisin...
empä tiedä, mitä ajattelisin...se että joutuu hylätyksi sen henkilön toimesta jota kaipaa/rakastaa...on musertavaa...
mutta suotakoon kuitenkin narsistillekkin mahdollisuus ns. jatkaa elämäänsä, vaikka ny sitte uuden "uhrinsa" kanssa...
On asia jonka joutuu hyväksymään ns. "uhrikin"...ajan kanssa ikävä/hylätyksi tulemisen kipu lievittyy jos ei menneessä märehdi, elätellen turhaa toivetta jatkamalla yhteydenpitoa...
Numeroihminen, ethän vain ajattele, että kun me muut jätämme N:n rauhaan, sinä saat Hänet? :)
Olet varmaan oikeassa tuosta kivun lievittymisestä, mutta siinä mättää niin paljon. Kun on antanut niin paljon, yleensä kaikkensa ja vielä vähän yli, ei ole helppoa vain tuhahtaa nenäänsä ja kääntää selkää.
Jättäminen on ainoa kunnon konsti, jos ei ole valmis leikkiin. Suurin osa ihmisistä ei ole, kuten minä (ainakin toisinaan). Mutta ymmärrän, että omia tunteita ei voi tukahduttaa noin vain. On monia keinoja rakastaa, rakastaa voi vaikka vähän etäisemmin. Minulla on ollut nuoruudessa monta etärakkautta.
Lopulta, kun elämä antaa uusia iloja ja haasteita, etärakkaudet voivat olla vain muisto. Vaatiiko se, että pystyy antamaan periksi, luottamusta ja kunnioitusta rakkauden kohteeseen? Mielestäni vaatii.
N:n kohdalla näistä taitaa usein olla pula.
"Numeroihminen, ethän vain ajattele, että kun me muut jätämme N:n rauhaan, sinä saat Hänet? :)"
nauraa...
noh, ensinnäkin miten voi haluta tuntemattomia ihmisiä...luuletko sinä, että joku täällä keskustelupalstalla haluaa sinun Ännäsi...
ihan pelkästään vaan sinun kertomasi perusteella, haloo, mustasukkaisuudella/kilpailullakin ja menettämisen pelollakin on rajansa...
Mitä taas tulee minun Ännääni, erosta on kohta vuoden päivät, emme ole olleet sen kummemmin tekemisissä/tavanneet sen jälkeen...kuin kerran samassa tanssipaikassa...
Että joo...Ännä eikä hänen tekemisensä ei siten kiinnosta minua enää, vaikka narsismi aiheena kiinnostaakin...
Koska ennen tuota suhdetta aiheena/sanana narsismi oli minulle hyvin vieras asia...ja narsismi on paljon muutakin kuin vieraissa käyvä kumppani ja keinot saada pidetyksi vain itsellään...
Jos nyt jotain häneen täällä viittaankin niin se on jo ns. vanhaa asiaa...miten hän esim. suhtautui naisiin mm. kertomalla niistä toisista naisista...
ja tosiaankaan siinä suhteessa en ollut itsekään valmis antamaan kaikkeani...
Emme edes asuneet yhdessä, eläneet yhteistä arkea, että siltä osin minulla on erokin ollut helpompi kuin monella muulla jotka joutuneet luopua paljosta muustakin kuin miehestään...
Toki tuo suhde ja tutustuminen narsismiin...myös opetti antoi paljon...lisäsi omaa itsetuntemustanikin, siltäkin osin, miksi minä ylipäätänsä jouduin tuollaiseen suhteeseen...
kuin myös antoi ymmärrystää arvostaa toisenlaista suhdetta ja kumppania jollainen minulla tällä hetkellä on...jossa voi ja saa levollisesti olla/ tulee hyväksytyksi ja rakastetuksi sellainena kuin on...
Numeroihmiselle kaikki pisteet kirjoituksistasi. Häpeäkseni täytyy myöntää, että menin yhteen exän kanssa sen seitsemän kertaa todetakseni vain, ettei hän ollutkaan parantunut. Tällä kertaa minulla on onni puolellani sen suhteen, että hän ei edes vonkaa takaisin ja itse ole nyt itselleni luvannut, ettei koskaan enää. Paranemisprosessi on kesken, vaikea sanoa tulenko koskaan ehjäksi, mutta ainakaan en edes yritä enää ottaa yhteyttä. Silti, joka päivä on mielessä valitettavasti.
Fiksuus ei suojele narsistilta, uhrautuminen ja liika kiltteys sen sijaan altistaa.
Tsemppiä teille, jotka yritätte pysyä erossa, tosin tiedän, että se ei onnistu ennen kuin luovuttu toivosta N.n suhteen.
Anteeksi... olihan sulla vielä se kolmaskin oma vastaus... ;)
Jos keksit vastauksia, niin kerro ihmeessä :)
Mä kirjoitin hieman vastaavan aloituksen juuri äsken. Olen mies, mutta käyn läpi täsmälleen samaa kuin sinä. Erosta on myöskin jo reilusti yli puoli vuotta, mutta silti ajattelen häntä joka päivä (toisina päivinä sentään onneks hän vain käväisee mielessäni) salaa toivoen että hän olisi muuttunut ja ottaisi yhteyttä.
Tämä vanhassa roikkuminen on sairasta ja estää eteenpäin menemistä, mutta en vain ole pystynyt sitä lopettamaan. Siitäkään huolimatta että olen tapaillut myös muita naisia eron jälkeen...uusiin ihmisiin tutustuminen tuntuu vain niin hirveän vaikealta. Tuntuu että narsismia näkyy kaikkialla ja ihmiset ovat jotenkin viallisia. En tiedä kauanko itselle pitäisi antaa toipumiseen, koska itsestäni tulee taas elämän tärkein asia taakse jääneen narsistin sijaan.
Ystävät, puhuminen, terapia ja liikunta ainakin auttavat, mutta eivät ne minullakaan ole Häntä poistaneet mielestä.
"salaa toivoen että hän olisi muuttunut ja ottaisi yhteyttä."
Nii tuossahan tuo sinun ongelmasi onkin, mikä estää ns, eteenpäin menon...ja vastauskin tuli jo...
"Tsemppiä teille, jotka yritätte pysyä erossa, tosin tiedän, että se ei onnistu ennen kuin luovuttu toivosta N.n suhteen"
Tosiaan fyysinen ero on helppo, siihen riittää vain päätös ja siinä pysyminen...vaikea sanoa miten tuosta toivosta pääsee eroon...
En tiedä...voisitko kokeilla jos vielä "kaiken" muistat...kirjoittaa paperille kaiken sen negatiivisen mistä syystä hänestä halusit luopua...ja lukea se aina uudelleen ja uudelleen...niinä hetkinä jolloin ikävöit häntä...
Voisin olettaa että tuollainenkin aivopesu voisi tepsiä...ja alkaisit ajattelemaan...mitä oikein kaipaat...
mutta joo neuvoja on helppo antaa...mutta itseäni ainakin on tuo auttanut...saanut ajattelemaan, että hulluko olen...
Toki minua on auttanut myös suuresti tuo uuden kumppanin löytyminen...ja sen mukanaan tuoma elämän muutos...kesä on ollut hauskoja/mukavia menoja/lämmintä yhdessäoloa, uusiin ihmisiin/paikkoihin tutustumista yms. täynnään...
Ehkä itseäni on myös auttanut sekin, että minä olen jo ennen Ännä suhdettani...opetellut/oppinut elämään paremmin hetkessä sellaisenaan...kaikilla aisteillani...keskittymään siihen kaikkeen hyvään mitä siinä hetkessä on...
Jo avioliittoni loppuvaiheissa yli 10 vuotta sitten, tuosta oli apua...esim. töissä ikäänkuin sielu lepäsi, ei tarvinnut miettiä omia ongelmiaan...vaikka kotona odottikin juoppo mies...
mutta edelleen puoli vuotta on lyhyt aika...aika tekee tehtävänsä...pääset irti henkisestikin jos tosiaan luovut tuosta toivosta...et ota yhteyttä...ja yrität ELÄÄ ilman häntä...
Jonain päivänä...kohtaat jonkun toisen...itsestäsi sekin on kiinni...haluatko niin käyvän vai haluatko kuljettaa narsistiasi ajatuksissasi mukanasi hamaan tappiin saakka...
Kaunista haavekuvaa on hieno vaalia. Sellaista, jota on elämänsä ajan kaivannut, hetken koskettanut ja sitten kadottanut.
Onko haavekuva sitten luonut itse oman sadunhohtoisuutensa vai onko se luotu omassa mielessämme? Miksi tuosta kuvasta ei pysty laskemaan irti? Onko osa sitä sadunomaista maailmaa, johon haluaisi osallistua, näkyy vain unissa ja utuisissa muistoissa, muttei todellisuudessa? Halua tai kykyä ei ole nähdä totuutta tuon verhon takaa. Koska rakennelma hajoisi ja muuttuisi pirstaleiseksi, eikä revitty sydän halua nähdä pirstaleita, vaan maalatun spektaakkelin jonka osallisena itse haluaa olla.
Luopumisen tuska on eräs suurimmista pettymyksistä ihmisen elämässä.
Kun lopulta olemme saaneet haluamamme, ja vaikka ymmärrämme sen vahingollisuuden, ei halutakaan ymmärtää tai nähdä. Koska silloin joutuisi tunnustamaan itselleen, että on kulkenut kangastuksen perässä tavoittamatta sitä, minkä olisi niin kiivaasti halunnut. Se kangastus meni menojaan emmekä saaneet sitä kiinni. Enkö minä riitä? Enkö tehnyt kaikkea kuin oikein oli ja enemmänkin? Teimme. Mutta se ei silti riitä.
Koska todellisuudessa kaunis unikuva ei ollut sinua varten. Hän ei koskaan näe itseäsi vaalimisen arvoisena, jollaisena haluaisimme hänen näkevän. Hän näkee suoraan lävitsesi, näkemättä suurta illuusiota, vaan raadollisen todellisuuden, joka jättää hänet kylmäksi.
Rakkaus on myös luopumista. Jos jotain voitte enää oikein tehdä, antakaa hänen mennä, antakaa hänen olla. Hän ei tarvitse kaipaustanne, eikä välittämistänne. Hän haluaa elää, eikä siihen elämään mahdu teidän maalaamaa kuvaa suuresta illuusiosta.
"Rakkaus on myös luopumista. Jos jotain voitte enää oikein tehdä, antakaa hänen mennä, antakaa hänen olla. Hän ei tarvitse kaipaustanne, eikä välittämistänne. Hän haluaa elää, eikä siihen elämään mahdu teidän maalaamaa kuvaa suuresta illuusiosta."
Niin sinä se osaat sanoa kaiken niin kauniimmin...jotain tuollaista ajattelin silloin kun erosin alkoholisoituneesta puolisostani...se ero teki kipeää, toipumiseen meni hyvinkin vuosia...
mutta oikeus elää oli/on hänelläkin, siinä kuin minullakin...kuten myös narstilla...sellaisenaan kuin hän on...sellaista elämää kuin itse haluaa...ilman sinua tai minua...
Me itse voimme elää vain omaa elämäämme....
Ehkei puolisosi ikävässä ollut kyse kuitenkaan illuusiosta. Tai vain osa suhteesta oli sitä? Uskoisin, että aitoja tunteita oli - puolin ja toisin - mitä olet kertonut. Siksi ikäväkin on kestänyt kauan. Ja vuosien ajan siedit paljon, mutta tavallaan - myös sait paljon. N-suhteestasi taas pääsit tavallaan helpommin yli (aikaa tarkoitan) mutta se voi olla rankempi. Tunteet lyö jotenkin lujempaa. Jotenkin näen, ettet ikävöi enää. Mutta kysymyksiä se on jättänyt jälkeensä. Eikä ihme olekaan.
Minullakin oli puoliso. Ja sitten oli tuo N-suhde tai miksi sitä nyt kutsuisi. Ikävä oli erilaista kuten oli rakkauskin.
Tapahtuneiden hyväksyntään on aina matkaa. Koska osa ikävästä ei suinkaan ole kaipausta itse ihmiseen, vaan aikaan, tilanteisiin, tapahtumiin. Ja me kaipaamme menneisyyteen, jotta saisimme elää hyviä päiviä uudelleen. Sekä ikävöimme menneisyyttä, jotta saisimme mahdollisuuden korjata tekemiämme virheitä. Tämä on yksi osa ikäväämme. Me emme vain aina sitä tiedosta tai tunnusta, eri syistä. Ja osa ikävästä on sitä kaipuuta illuusioon, jossa leijailimme odottaen tulevaisuudelta jotain muuta kuin todellisuudessa jäimme paitsi. Jotain tuollaista eroa näkisin eri rakkauksien/ikävien välillä.
"Ehkei puolisosi ikävässä ollut kyse kuitenkaan illuusiosta. "
Juu ei varmaankaan ollut...oltiin nuoria, rakastuttiin, ja mentiin naimisiin, saatiin lapset...ja rakastettiin,
Mutta sitten kuviohin tuli alkoholi, joka vei miehen mennessään...sekin oli raadollinen totuus, joka jossain vaiheessa oli kohdattava, että niin kävi...
Jouduin valitsemaan joko minä tai hän...
Ännä suhde taas...niin alkuhuuma oli niin massiivista, en tiennyt narsismista/silkasta hyväksikäytöstä ihmissuhteissa mitään...
Jossain kohtaa tuonkin raadollisen totuuden joutui hyväksymään, en minä ikävöi häntä...jos ny jotain häneltä haluaisin, selvityksen/vastauksia kysymykseen...miksi minä, täysin tuntematon nainen tulin ns. valituksi... vaikka hän ilmeisesti ei edes pitänytkään minusta...
"Mutta kysymyksiä se on jättänyt jälkeensä. Eikä ihme olekaan"
Jotenkin sitä joutuu etsimään sitten vastaukset kysymyksiin sitten itsestään...ja kuva jää jotenkin yksipuoliseksi...en tiedä, monesti pohdin tuota, mitä ns. pahaa minä olin tehnyt/tein ansaitakseni tulla kohdelluksi merkityksettömänä ihmisenä...
teoria tasolla sen jotenkin ymmärrän, jos ajatellaan että hän todella on narsisti...mutta siltikin se tuntuu tunnetasolla käsittämättömältä...että se alunkin "kaikki" oli vaan feikkiä...keino saada seksiä...
Jotenkin ajattelisin, että sitäkin saa nykyään ilman sen kummempaa feikkaamista...tyyliin olet ihana nainen...oikeesti se lopun kierontyylinen mitätöinti oli jotenkin käsittämätöntä, vieläkin mietin tässä miksei hän vain päättänyt suhdetta...on asia jota on vaikea käsittää...
Sinä et tehnyt pahaa "ansaitaksesi" mitätöivää kohtelua. Ja todennäköisesti hän piti sinusta niillä edellytyksin miten kykeni siihen. Se ettei hän päättänyt suhdetta, voi johtua monestakin seikasta. Epäilisin että olit yksi saavutus, mahdollistaja, turvapaikka, kumppaniehdokas... vaihtoehtoja on monia. Ehkei hän vain katsonut tarpeelliseksi päättää suhdetta, joka kuitenkin toimi hänestä katsoen jollakin tyydyttävällä tasolla.
Mitätöinti taas ei välttämättä johtunut itsestäsi millään lailla. Se voi olla ulkoistettua omaa huonoa oloa (yleensä tiedostettua tai tiedostamatonta riittämättömyyttä tai pettymyksiä), kiukkua jotakuta aivan toista ihmistä tai tilannetta kohtaan (jossa itse et ole edes ollut osallisena millään lailla), omien saavutusten mitätöintiä tai huomiotta jättämistä (sitä ei itse edes tajua, mutta toinen osapuoli kokee sitä hyvinkin herkästi tai kuvittelee, jos haluaa ulkoistaa jonkin asian), alemmuuden tunnetta sinua kohtaan (asia mitä hän ei voi tunnistaa, mutta pääsemällä sen ylitse helpommin on nähdä toinen lannistettuna), tai sitä ettet tarpeeksi ymmärrä häntä/olet tyhmä (hän ei koe itseäsi vertaisenaan). Se voi olla puhtaasti sitä, että hän hakee reaktiotasi, tai haluaa sinun ymmärtävän jonkin tärkeän pointin mitä sinä et voi ymmärtää (koska hän ei sitä suoraan ilmaise, mutta on vihjannut asiasta vaikka edellisellä viikolla). Se voi olla pyrkimystä hallita sinua (mitätöinti ja ihminen joka alistuu tai pelkää, on helkkarinmoinen ase aina kun haluaa saada tahtonsa läpi).
Sen lähteenä voi olla puhtaasti turhautuminen tai ikävystyminen (jotkut käyttävät sitä suoraan saadakseen vaikka riidan aikaiseksi, jonka tavoite on joko taistella tai saada toinen syylliseksi johonkin). Sekin on huomattava ettei N aina edes tajua mitätöivänsä. Joillakin on niin suora katsekontakti ihmisiin, ettei he näe kumppaninsa pilviharson läpi eivätkä käytä aikaa turhiin lepertelyihin, vaan asiat hoidetaan tehokkaasti, suoraan ja ilman sen kummempia esileikkejä, siis sanoja. Mikä oma osuus voi olla, se on yleensä liian alhainen sietokyky, matala itsetunto tms jolloin mitätöinniksi koetaan herkästi yhtä ja toista. Etenkin lapsuudessaan jo kaltoinkohdelluiksi tai mitätöintiä kokeneilla se on tavallista, tuo herkkyys nimittäin. Mutta ei suinkaan kaikilla. Toisista tulee niin monessa liemessä keitettyjä, joihin ei tehoa minkäänlainen suorakaan v*ttuilu.
Olen sanonut tämän monesti aiemminkin, mutta mielestäni asiaa ei voi toistaa liian usein. Kaltoinkohtelua kokeneelle jää kysymyksiä aina. Mutta se, ettei vastauksia koskaan tule saamaan (kaltoinkohtelijalta itseltään) tulee vain hyväksyä. Poikkeuksia voi olla, mutta harvoin niitä löytyy. Sen verran voin valoittaa omaa menneisyyttäni, etten itse saanut vastauksia keneltäkään enkä ole pahemmin kysynytkään. Äitini taisi olla ainoa, joka pyysi joitakin tapahtumia anteeksi. Muttei hänkään kyennyt asioita konkreettisesti käsittelemään tai niistä keskustelemaan. Kummitätini oli toinen. Mutta hän ei edes ollut tietoinen, miten paljon hänen tekonsa/tekemättömät seuraukset vaikuttivat, joihin hän ei itse ollut osallinen millään lailla.
"Kaltoinkohtelua kokeneelle jää kysymyksiä aina. Mutta se, ettei vastauksia koskaan tule saamaan (kaltoinkohtelijalta itseltään) tulee vain hyväksyä."
minä muistan kun äiti kuitenkin suht. äkisti kuoli...niin välillä tuota hänen kuvaansa kirjahyllyssäni katsellessani tulee mieleeni ajatus...että joo, otit ja kuolit sitten ennenkuin minulla riitti rohkeutta edes kysyä...
jotenkin sellainen lapsellisen typerä ajatus, että hän "voitti"...vaikka aikuisena ihmisenä ymmärränkin, että äitini toimi/eli niillä resursseilla mitä hänellä itsellään oli...hän ei voinut/osannut olla muutakuin oli...
Mutta siitä huolimatta hän oli MINUN äitini ...nykyään voi tuntea kiitollisuutta siitäkin, että ilman häntä minä en olisi minä, ihminen jollainen nyt olen...
"Toisista tulee niin monessa liemessä keitettyjä, joihin ei tehoa minkäänlainen suorakaan v*ttuilu"
Tuosta ajattelisin, että suora vttuilu on hyvinkin helposti kestettävissä...se on rehellisempää ja siihen löytyy jonkinlainen syy...ja sen perusteella voi suhtautumistapansa valita...
kun taas tuo Ännän harrastama...kun se on puettu osin ns. hyvää tarkoittavaksi tai tulee ikäänkuin kiertoteitse niin sitä on jotenkin niin vaikea edes alkuun havaita, jotenkin sitä ikäänkuin pudistelee päätään, että kuulinko/käsitinkö minä nyt oikein...vai olenko minä hullu...
Muistan hyvinkin kuvaavan esimerkin tuosta ja otan riskin kertomalla siitä jotenkin ympäripyöreästi...oltiin samassa ravintolassa, tanssiittin, tyttäreni joka ei ollut koskaan tavannut ko. ihmistä tuli paikalle...
ännä veti hänet pikkusen sivuun, sanoi hänelle jotain ja tytär poistui samantien seurastamme ja näin kyllä hänen kasvoiltaan että hän oli loukkaantunut...myöhemmin yritin kysyäkkin häneltä että mitä se mies hänelle sanoi...Tytär vastasi siihen, että et halua tietää...
Noh, kysely/keskustelu jäi siihen, kun paikalle tuli muitakin ihmisiä ja ilta jatkui omalla painollaan...asia ikäänkuin unohtuikin...ja alkoholillakin oli osuutta asiaan...
Loppuillan Ännä käyttäyti minua kohtaan hyvinkin hurmaavasti ja viettelevästi ja kehui minulle miten kaunis tytär minulla oli...ja kysyessäni häneltä mitä hän sanoi tyttärelleni siinä heidän lyhyessä tapaamisessaan, kertoi ilmaiseensa että haluaa olla kanssani kahden...
Asiaan ei palattu sen kummemmin, tytär vietti illan omassa seurueessaan ja episodiin ei palattu...mitä ny Ännä joskus myöehemminkin kehuskeli tyttäreni ulkonäköä...
Mutta noh...palasin itse tuohon kohtaamiseen vielä aikojen päästä, kun olin jo tilanteessa, että mietin mikä tuo ihminen(Ännä) oikein oli...kun "kaikki" oli/tuntui niin kummalliselta...
Kysyin asiaa tyttäreltäni, että muistaako hän mitä se mies sanoi silloin...ja hän kertoi, että ko. mies oli sanonut että olet yhtä ruma kuin äitisi...
Että joo.. hän ei mitätöinyt minua suoraan...vaan tyttären kautta...ja asiaa oli turha enää siinä vaiheessa puheeksi ottaa...kun todistettavasti hän oli sen episodin jälkeen samana iltana ja myöhemminkin monesti minulle maininnut miten kaunis tytär minulla oli...
Ännä ja muualla asuva tytär kohtasivat vain tuon yhden kerran...ja tytär kertoi loukkaantuneensa siinä tilanteessa mutta oli sitten jälkeenpäin kuitannut ajatuksen, että mies oli ollut humalassa...ja oli ajatellut miehen olevan vain äitinsä joku kapakkatuttu jonka sanomisile tarvinnut mitään painoarvoa antaa, sanoi kyllä ihmeteelleensä, miksei mies tanssitellut sitten muita naisia, jos kerran minä olin niin ruma...niin että se piti tyttärellenikin mainita kuin myös loukata häntäkin...
Että joo hyvin kieronlainen loukkaus tuokin...oikeesti näin jälkeenpäin hyvin kummallinen...mies tanssi, käyttäytyi hurmaavasti rumaa naista kohtaan...eikö olisi ollut järkevämpää sitten keskittyä niihin kauniimpiin naisiin...
Mutta joo...tuo tyttäreni ulkonäön kehuskelu minulle, tilanteessa jolloin en tiennyt tuon episodin sisältöä...ja monesti jälkeenkinpäin...kielii kyllä siitä, että hän tiesi, mitä oli tyttärelleni sanonut...ja se mitätöinti siinä tilanteessa oli tarkoituksellista...
Mutta mikä sitten lie motiivi...taustalla vaikuttava ajatus...sekö että halusi olla kanssani kahden, jonka itse kertoi aiheeksi mistä syystä tytär loukkaantui...
noh, en tiedä...jotenkin tuollaista epäsuoraa toinen toistaan kumoavaa se mitätöinti enimmäkseen oli...kun välillä imarreltiin...hyvin ristiriitaista, ei tiennyt miten asiat oikeasti oli...
että lopputulemaksi jäi itselleni ajatus, että onkohan se sitten niin, että kun Ännä tiedostaa oman rajallisuutensa eikä saa niitä "parempia" naisia vaan joutuu tyytymään omasta mielestään ns. "kakkosluokan" naisiin...
Niin se pettymys sitten omaan itseen täytyy tuolla mitätöinnillä kohdistaa toiseen...mutta ei voi suoraankaan vttuilla, ja välillä pitää muistaa imarrellakkin että olis joku...että hyvin ristiriitaista ettei ole ihme jos välillä epäilee jo omaakin käsityskykyään ja mielenterveyttään...
Kiitos Elisakettu noista sanoista. Tuo antaa voimaa, tiedän, että rakastin häntä enemmän kuin ketään tulen koskaan rakastamaan. Silti toivon, etten enää rakastaisi, koska se tekee kipeää vieläkin.
Rakkautta voi mitata määrällä. Mutta se ei tarkoita, että se olisi elämän parasta rakkautta. A sanoi aikoinaan, että rakkauden aikamuoto on kesto. Lisäisin siihen vielä tavan rakastaa. Eräänlainen muoto, jossa on erilaisia sävyjä ja ulottuuvuksia. Millainen tunne anatmisesta ja vastaanottamisesta jää.
Jos tunteet tekee kipeää (kysy vielä itseltäsi onko se rakkaus, vai ikävä, vai luopuminen, vai kaipaus toivomaasi tunteeseen) niin parhaiten niistä selviää kohtaamalla ne. Niin kauhealle se kuin saattaakin tuntua. Mutta kivun lähde on analysoitava tarkkaan. Ja kivun keskellä ihminen ottaa mittaa itsestään, jos kykenee olla antamatta periksi mielihaluilleen. Siitä selviydyttyään... se vaan hälvenee. Sekä ajansaatossa.
Toivoisin että sinä, kuten muutkin rakastamaan luodut, saisitte joskus osoittaa tunteitanne vastavuoroisesti sellaiselle, joka ne vastaanottaa ja vastavuoroisesti vastaa tunteeseen. Sitten aikanaan. Tämäkin kannattaa pitää mielessä - etenkin ikävöidessä sellaista, joka siihen ei kykene.
Mikä on se mikä koukuttaa näin pitkän aikaa jälkeenpäinkin? En tiedä, yritän tapailla ajatusta...
Meille on luvattu aikanaan jotain hienoa, kuva upeasta suhteesta ja mielenkiintoisesta, lähes täydellisen sopivasta kumppanista. Sen lupauksen toteutumistako tässä odotellaan? Siinä narsistit ovat taitavia, silloin kun kiinnostuvat uudesta ihmisestä, osa unelmasta rakennetaan mittatilustyönä juuri sinulle, (kun on saatava toinen hallintaan). Mitä siitä että se onkin harhaa, melkeinhän saimme sen. Muu tuntuu vaisulta ja värittömältä sen jälkeen, tavalliset kumppanit, tavalliset unelmat.
Ja se että toivoo hänen kypsyneen ja parantuneen, on äärimmäisen luonnollista, sillä yleensähän elämässä epäkypsät ihmiset kypsyvät ajan kanssa, joten tunteen on vaikea ymmärtää, miksi tämä yksi ei tee niin.
Pitäisikö siis ajatella, että exälläni on kehitysvamma, yksi henkinen raaja puuttuu, joten kävelemään oppiminen on poissuljettu mahdollisuus. Sitä ei vain ole.
Hän vain loi silmieni eteen (kanssani) harhakuvan, jossa rakastavaiset kävelevät yhdessä tulevaisuuteen.
Unelman mahtaileva pohjapiirros oli, rakennusmateriaalit ja kyky rakentaa puuttui.
Sitäkö siis haikailen, hylättyä, toteuttamiskelvotonta pohjapiirrosta...
Hän tietää itsekin, ettei sitä "raajaa" ole. Siksi hän maalailee sitä täydellistä suhdetta ja imee muista ihmisistä sitä "raajaa" itselleen. Käyttää tätä "henkistä raajaa" aikansa ja näkee toisaalla uuden paremman "raajan", johon sopii paremmannäköiset ja helpommin sovitettavat tarpeet.
Raaja, se on muuten aika hieno vertaus. Nyt kun minun henkistä raajaani on narsisti käyttänyt, kuluttanut sitä, olen hieman invalidi. Toisaalta olen kasvattanut itselleni uuden henkisen raajan, tuntosarven, jolla tulen erehtymättömästi tunnistamaan kaikki ympärilläni manipuloivat narsistit.
Mulla on kans samankaltainen tilanne. Olen mies ja kokenut samankaltaisen parisuhteen helvetistä.
Pettämistä, valehtelua, riitelyä mitättömistä asioista, pitkävihaisuutta, kateutta, väkivaltaa, asioiden/puheiden kääntämistä päälaelleen, vika oli aina minussa, en koskaan kuullut sanaa "anteeksi", äärettömän pahoja loukkauksia perheestäni, ystävistäni, työpaikastani, kodistani, autostani.
Kaikki nämä vain sen takia että hän olisi se hyvä ihminen ja hänessä ei ole koskaan mitään vikaa!
Erottiin vuoden aikana lukuisia kertoja ja hän osasi aina puhua minut takaisin! Olin tyhmä ja yksinäinen ja suostuin, MUTTA mikään ei koskaan muuttunut! Samat asiat tuli aina uudestaan ja uudestaan!
Yksinkertaisesti väsyin koko juttuun ja hankkiuduin hänestä kokonaan eroon!
Ei yhteydenottoja, ei vastausta hänen viestiin/puheluihin, blokkasin hänet facesta, deletoin kaikki kuvat koneeltani hänestä ja yhteisistä ajoistamme. Vältän paikkoja missä hän liikkuu ja käy juhlimassa.
Silti välillä myös mietin että mitä hänelle kuuluu ja kaipaan tiettyjä juttuja mitä tehtiin kahdestaan. Onneksi tiedän että ne tunteet ovat terveitä ja kuuluvat tähän eroon. Minun tunteet häntä kohtaan olivat aidot, mutta hänen ei!
Sen kaltaiset ihmiset ei muutu koskaan vaikka mitä tapahtuisi!!!
Lisää ajatusten tapailua..
Mitä tapahtui mielelleni suhteen aikana?
Tutustuessamme olin aika tasapainoinen, optimistinen ja ihan hyvin läsnä itsessäni, tiedostin ja hyväksyin itseni vaikka tunsin puutteenikin.
Jollain tavalla rakastuessani ja suhteen aikana hän työnsi minut sivuun itsessäni, täyttäen tilan itsellään, vaikka niin kai usein käy kun ihmiset rakastuu? Normaalisti se on vain vastavuoroista.
Ja niin käy ehkä silloinkin kun ihmiset saavat lapsia (minulla ei ole), lapsi on mielen keskiössä? Ottako narsisti käyttöön toisen ihmisen ominaisuuden, joka on olemassa lapsen hoivaamista varten? Hänhän on tunne-elämänsä osalta lapsi.. Jotenkin hänestä tuli päähenkilö ja minusta sivuhenkilö tietoisuudessani.
Miksi juuri minä olin altis? Onko kyse siitä että olen jäänyt kaipaamaan hyväksyntää hyväksymättömältä? (Isältäni) Sekö tekee minut sopivaksi uhriksi?
"Melkeinhyväksyntä". Ja sitäkö kaipaan, kaivatessani exääni, että "hyväksymätön" korottaisi minut tulemalla takaisin lunastamaan lupauksensa ja kertomalla että olen hyvä, paras ja oikea?
Voisin jo luovuttaa ja hyväksyä tunteellakin, että se ei ole mahdollista, sitä ei vain ole siinä ihmisessä. Täyttää tilan muulla, itselläni tai normaalilla suhteella ja siten unohtaa pois.