2012-07-27
MIKÄ MINUA AHDISTAA?!
Eletty ja elämä yleensä. Luottamuksen puute itseeni ja muihin, rakkaudettomuus, elämän epävarmuus. Kauneus on katoavaista ja se oli sitä, millä mitalla minua arvostettiin.
Olen vahinko, kuten äitini sanoi. Vaihdokas, kuten äitini sanoi, musta lammas, kuten äiti ja moni muukin sanoi. Tätini mielestä näytin jotenkin vanhalta - olin vain 10v. Se että minusta tehtiin tai tuli perheen vastuunkantaja jo pikkutyttönä, oli heitteille jättämistä. Elinpiirini muokkasi minua ja ne kaikki ikävät asiat mitä jouduin kokemaan sairaassa ympäristössä. En tuntenut ketään vastuullista aikuista. Koko kylä missä asuimme, tuntui sairaalta. Koulussa olin kiusattu. Syyllisiä olivat myös muutamat opettajat.
En ole kelvannut itsenäni, enkä enää yritä. Pudotin naamioni, kerroin sairaudestani ja selitin miksi olen tehnyt sitä ja tätä. Tekosyiksi ne muuttuivat. ”Masennus ei voi aiheuttaa saamattomuutta ja väsymystä.” Hypo ei selitä miksi olen joskus ”liian” sosiaalinen ja moraaliton.” En enää selittele. Olkoon minua polkemaan tottuneet ihmiset, ja varsinkin siskot minulta rauhassa. En ole kotoa mitään hyvää saanut, vain isääni voin muistella lämmöllä. Hänestä tuli lopulta hyvä ihminen, toisen naisen, ei äitini kanssa.
Olen hakenut paikkaani tässä elämässä ja kai se on nyt tässä. Paljon olen kokenut. Paikallani en ole pysynyt. Työpaikkoja ja eri aloilta on varmaan toista kymmentä, kursseja ja koulut lisäksi. Olen hakenut alitajuisesti miesystävikseni joko vanhempia tai liian nuoria miehiä. Useimmat alkoholisteja. Niitä, jotka eivät halua rakentaa yhteistä pesää, varattuja, joilla on jo lapset tehtynä.
Tunnen itseni, tiedän rajani, pärjään lähes kaikessa, yksin…kunnes taas hajoan ja masennun tai toisin päin. Uskoisin, että elän enintään 15 vuotta ja haluan elää sen mahdollisimman tyynesti. Sairauksia minulla on ollut ja on aivan tarpeeksi, ja kyllä, ne myös masentavat ja ahdistavat.
Psykiatrit ja terapeutit olivat osa elämääni 18v. alkaen. Lääkkeet tulivat vasta paljon myöhemmin. Olin todella lääkevastainen. Olen opetellut monia asioita elämässäni jotka muille ovat itsestään selvyyksiä. Olen voittanut monia pelkoja. Yhtä en voita – en ikinä halua, enkä uskalla rakastaa. Ensimmäinen rakkauteni kohde raiskasi minut – ja – silti – ”rakkauteni” jatkui vielä pari kolme vuotta. (Tiedän nyt, että hänelle olin myöhemmin ja nykyäänkin se ainoa rakkaus jota muistella.) Seksikumppaneita minulla on ollut pitkälti toista sataa…nuorena 14-16 vuotiaana minua ei moralisoitu. Äitini kuunteli seikkailujani kuin säätiedotusta. Se oli silloin sitä rakkauden, hetkellisenkin, hakemista. Olisinpa saanut edes orgasmin jonkun kanssa.
Suvun sairaudet ja sukurasitteet olivat/ovat elämässäni oma osansa. Äidin skitsofrenia ja luultavasti myös kaksisuuntainen mielialahäiriö, psoriasis, nivelreuma, epäsosiaalinen käytös ja psyykkiset häiriöt jonkinlaista perimää äidin puolelta. Myös tätini oli epävakaa ja sai joskus ihme raivokohtauksia. Hän nautti myös muiden manipuloimisesta ja väheksymisestä. Lopulta hän jäi työkyvyttömyyseläkkeelle eristäytyi, joi ja päätyi itsemurhaan. Perheemme sukusidoksia kuvaa sekin, että meiltä ei kukaan ollut hautajaisissa. Äidin veli jäi minulle kaukaiseksi ja vieraaksi kuten muutkin sukulaiset.
Isäni puolelta sydän- ja verisuonitaudit ovat geeniperimää, varmaan myös alkoholismi.
Muille kuin meille hän oli aina ulospäin suuntautuva, flirtti naisille, hyvin pukeutunut, aina hurmaava. Kotona! Hän oli alkoholisti, sairaalloisen mustasukkainen, käytti henkistä väkivaltaa siinä missä alkoholiakin ja juovuksissa oli tosi agressiivinen.
Minulla on jo 30 vuotta takana miesystäväni kanssa, joka on ainoa tosi ystävä, vaikka juo liikaa ja on minut pettänyt satoja kertoja. Hänen kainalostaan hain turvaa ja lohdutusta silloinkin, kun tiesin hänen tulleen vieraan naisen sylistä. Rikkinäinen ihminen hän on, kuten minäkin. Kahdeksan vuotta vanhempi. Eronnut, kaksi lasta ja neljä lastenlasta. Äiti vielä elossa. Kuten arvata sopii, en ole ollut mukana ison perheen ja suvun tapaamisissa. R erosi aikanaan minun takiani, siinä varmasti yksi syy sen lisäksi että pelkäsin alitajuisesti herkkyyttäni muiden käytökseen.
Nyt minua neuvotaan, on neuvottu unohtamaan menneet tai hyväksymään ne osana itseäni, mutta en pysty. Hyvinä kausina ja pikku hypoissa elämä on kivaa ja sosiaalisempaa, murheet unohtuvat. Masentuneena muistaa kaiken paskan, ahdistaa, eikä jaksa mitään. Ei edes kodista jaksa huolehtia, saati sitten itsestään.
Sitä vaan ei aina (usein) lähde vaihde päälle ja sitten loppuukin jo virta akusta. Joskus ahdistaa se, kun jarru jää päälle. Mukana myös kiukkua. Rivatril auttaa.
Näitä normaaleja kuten vanheneminen, lihavuus – ei tunne olevansa seksikäs eikä enää edes viehättävä.
Että mikäs minua sitten ahdistaa?
PAHINTA on
kun tulee se hallinnan menetys, turvattomuus, eikä ole keinoja….
MIKÄ MINUA AHDISTAA?!
Eletty ja elämä yleensä. Luottamuksen puute itseeni ja muihin, rakkaudettomuus, elämän epävarmuus. Kauneus on katoavaista ja se oli sitä, millä mitalla minua arvostettiin.
Olen vahinko, kuten äitini sanoi. Vaihdokas, kuten äitini sanoi, musta lammas, kuten äiti ja moni muukin sanoi. Tätini mielestä näytin jotenkin vanhalta - olin vain 10v. Se että minusta tehtiin tai tuli perheen vastuunkantaja jo pikkutyttönä, oli heitteille jättämistä. Elinpiirini muokkasi minua ja ne kaikki ikävät asiat mitä jouduin kokemaan sairaassa ympäristössä. En tuntenut ketään vastuullista aikuista. Koko kylä missä asuimme, tuntui sairaalta. Koulussa olin kiusattu. Syyllisiä olivat myös muutamat opettajat.
En ole kelvannut itsenäni, enkä enää yritä. Pudotin naamioni, kerroin sairaudestani ja selitin miksi olen tehnyt sitä ja tätä. Tekosyiksi ne muuttuivat. ”Masennus ei voi aiheuttaa saamattomuutta ja väsymystä.” Hypo ei selitä miksi olen joskus ”liian” sosiaalinen ja moraaliton.” En enää selittele. Olkoon minua polkemaan tottuneet ihmiset, ja varsinkin siskot minulta rauhassa. En ole kotoa mitään hyvää saanut, vain isääni voin muistella lämmöllä. Hänestä tuli lopulta hyvä ihminen, toisen naisen, ei äitini kanssa.
Olen hakenut paikkaani tässä elämässä ja kai se on nyt tässä. Paljon olen kokenut. Paikallani en ole pysynyt. Työpaikkoja ja eri aloilta on varmaan toista kymmentä, kursseja ja koulut lisäksi. Olen hakenut alitajuisesti miesystävikseni joko vanhempia tai liian nuoria miehiä. Useimmat alkoholisteja. Niitä, jotka eivät halua rakentaa yhteistä pesää, varattuja, joilla on jo lapset tehtynä.
Tunnen itseni, tiedän rajani, pärjään lähes kaikessa, yksin…kunnes taas hajoan ja masennun tai toisin päin. Uskoisin, että elän enintään 15 vuotta ja haluan elää sen mahdollisimman tyynesti. Sairauksia minulla on ollut ja on aivan tarpeeksi, ja kyllä, ne myös masentavat ja ahdistavat.
Psykiatrit ja terapeutit olivat osa elämääni 18v. alkaen. Lääkkeet tulivat vasta paljon myöhemmin. Olin todella lääkevastainen. Olen opetellut monia asioita elämässäni jotka muille ovat itsestään selvyyksiä. Olen voittanut monia pelkoja. Yhtä en voita – en ikinä halua, enkä uskalla rakastaa. Ensimmäinen rakkauteni kohde raiskasi minut – ja – silti – ”rakkauteni” jatkui vielä pari kolme vuotta. (Tiedän nyt, että hänelle olin myöhemmin ja nykyäänkin se ainoa rakkaus jota muistella.) Seksikumppaneita minulla on ollut pitkälti toista sataa…nuorena 14-16 vuotiaana minua ei moralisoitu. Äitini kuunteli seikkailujani kuin säätiedotusta. Se oli silloin sitä rakkauden, hetkellisenkin, hakemista. Olisinpa saanut edes orgasmin jonkun kanssa.
Suvun sairaudet ja sukurasitteet olivat/ovat elämässäni oma osansa. Äidin skitsofrenia ja luultavasti myös kaksisuuntainen mielialahäiriö, psoriasis, nivelreuma, epäsosiaalinen käytös ja psyykkiset häiriöt jonkinlaista perimää äidin puolelta. Myös tätini oli epävakaa ja sai joskus ihme raivokohtauksia. Hän nautti myös muiden manipuloimisesta ja väheksymisestä. Lopulta hän jäi työkyvyttömyyseläkkeelle eristäytyi, joi ja päätyi itsemurhaan. Perheemme sukusidoksia kuvaa sekin, että meiltä ei kukaan ollut hautajaisissa. Äidin veli jäi minulle kaukaiseksi ja vieraaksi kuten muutkin sukulaiset.
Isäni puolelta sydän- ja verisuonitaudit ovat geeniperimää, varmaan myös alkoholismi.
Muille kuin meille hän oli aina ulospäin suuntautuva, flirtti naisille, hyvin pukeutunut, aina hurmaava. Kotona! Hän oli alkoholisti, sairaalloisen mustasukkainen, käytti henkistä väkivaltaa siinä missä alkoholiakin ja juovuksissa oli tosi agressiivinen.
Minulla on jo 30 vuotta takana miesystäväni kanssa, joka on ainoa tosi ystävä, vaikka juo liikaa ja on minut pettänyt satoja kertoja. Hänen kainalostaan hain turvaa ja lohdutusta silloinkin, kun tiesin hänen tulleen vieraan naisen sylistä. Rikkinäinen ihminen hän on, kuten minäkin. Kahdeksan vuotta vanhempi. Eronnut, kaksi lasta ja neljä lastenlasta. Äiti vielä elossa. Kuten arvata sopii, en ole ollut mukana ison perheen ja suvun tapaamisissa. R erosi aikanaan minun takiani, siinä varmasti yksi syy sen lisäksi että pelkäsin alitajuisesti herkkyyttäni muiden käytökseen.
Nyt minua neuvotaan, on neuvottu unohtamaan menneet tai hyväksymään ne osana itseäni, mutta en pysty. Hyvinä kausina ja pikku hypoissa elämä on kivaa ja sosiaalisempaa, murheet unohtuvat. Masentuneena muistaa kaiken paskan, ahdistaa, eikä jaksa mitään. Ei edes kodista jaksa huolehtia, saati sitten itsestään.
Sitä vaan ei aina (usein) lähde vaihde päälle ja sitten loppuukin jo virta akusta. Joskus ahdistaa se, kun jarru jää päälle. Mukana myös kiukkua. Rivatril auttaa.
Näitä normaaleja kuten vanheneminen, lihavuus – ei tunne olevansa seksikäs eikä enää edes viehättävä.
Että mikäs minua sitten ahdistaa?
PAHINTA on
kun tulee se hallinnan menetys, turvattomuus, eikä ole keinoja….
Vastaukset 3
Vanhimmat
EI NAAMIOITA ENÄÄ....
Kirjoitin tuon läpileikkauksen elämästäni uudelle psykiatrilleni, joka ei tuntenut minua vielä.
Bibo on vienyt minulta kaiken mutta myös antanut. Olen vaihtelevasti ja onnistuneesti luova jopa lahjakas. (Huomatkaan, en ole nyt masentunut.) En ole pitänyt sairauttani ja eläkkeellä olemistani vakan alla. Miten voisinkaan? Ambulanssi vie sairaalaan, kun olen viiltänyt ranteeni tai ottanut lääkkeita yliannostuksen.
Tai käyn moraalittomaksi ja moikkaan kaikkia kuin olisivat ystäviäni, nappaan nuoria miehiä, sänkyyni jne....
Masiksessa ei oveni aukea kumpaankaan suuntaan, puhelimet ja verhot kiinni, peilit peitettynä. En jaksa hoitaa kotia, en itseäni - en mitään. Elän tyhjän päällä, perustuksena vain heikko minäni.
Tänne joskus kirjoitan mutta en ole saanut kommentteja. Kaikilla varmaan omat murheet päällimmäisinä.
Luin tarinasi. Surullinen.
Ulkopuolisen on tuohon oikeastaan mitään fiksua sanoa, kaikki neuvot vaikuttaisivat banaalin latteilta.
Itse pidän taiteesta. Sen maailmasta löytyy ihmisiä, joille elämä on ollut helvettiä, niin kuin sinulle, mutta joista silti on löytynyt voimaa nähdä ihmisyys ja elämän mielekkyys, ja jopa maalata tai kirjoittaa se.
Toinen apu voi löytyä auttamisesta. Ryhdy auttamaan niitä, joilla menee vielä huonommin, jos koet sen omaksesi.
Tämän parempaa ei nyt irronnut, olen pahoillani. Tsemppiä kuitenkin elämääsi ja voimia ankeisiin hetkiin!
KIITOS!
Muiden auttaminen voisi olla mun juttu. Ja kirjoitan myös paljon. Runojakin.