En keksi mihin muualle saattaisin ruikuttaa yhtä avoimesti kuin tänne, ja vielä anonyymiteetin turvin. Vituttaa niin paljon että johonkin se on purettava.
Olen 25-30-vuotias nainen. Noin kymmenen vuotta sitten olin pitkään psykiatrisella osastolla ja kävin vuosikausia terapiassa. Lääkkeitä söin lähes 10 vuotta kunnes viime syksynä lopetin ne, mutta nyt oli taas pakko alottaa koska ainainen masennus on vaihtunut stressiksi ja raivoksi. Syön pientä annosta Fluvosolia.
Elämässä on tapahtunut paljon, mutta koska en usko mihinkään "huono lapsuus"-paskaan (koska aikuisena sitä lapsuutta on turha ruikuttaa; meni jo!) sivuutan lapsuudessa tapahtuneet hankaluudet.
Jossain kohtaa aikuisena pääsin jo "jaloilleni", mutta sitten taas kaikki romahti. Näin ihan valtavan työn onneni eteen, laihdutin kymmeniä kiloja ja aktiivisesti pyrin elämässä eteenpäin. Sitten taas tapahtui niin monta asiaa että matto vedettiin jalkojen alta, lihoin ja masennuin. Meinasin tehdä itsarin. Tänään ajattelen että harmi etten tehnyt.
Nyt on taas vierähtänyt monta vuotta niin että elämä on pelkkää paskaa, viimeisen yli neljän vuoden aikana en ole ollut onnellinen lainkaan. "Onnellisuuden" käsitän sellaisena että ei joka päivä halua laittaa päätä junan ja raiteen väliin, ja olis vaikka joku kenen kanssa jakaa elämä. En haaveile pilvilinnoista vaan ihan tavallisesta arjesta ja edes kohtuullisesta itseluottamuksesta ja -kunnioituksesta.
Nytkin istun sohvalla yksin olkkarissa ja koitan kasvonaamiolla hautua pois aikuisiän aknea jota sairastan (sekin vielä, vittu.). Olen ruma, läski, en kelpaa kellekkään. Enkä jaksa enää edes aktiivisesti asian eteen tehdä mitään koska viimeksikään ei tuottanut tulosta. En pysty edes itkeä enää, vaikka kuinka miettisin asioita ja koittaisin velloa pahoissa asioissa itku ei enää tule. Ajattelen vaan että lusin vielä tämän vuoden ja sitten tapan itteni. Lähes 30 vuotta elämää takana ja koko ajan on hankalaa ja masentaa. Kun yhden asian suhteen voi huokaista helpotuksesta niin ihan varmasti tulee uusi stressinaihe tilalle.
Muut ihmiset menee elämissään eteen päin; menee naimisiin, eroaa mutta löytää uuden kumppanin, ostaa asuntoja, saa lapsia, valmistuu ammatteihin. En usko että kenenkään elämä on ruusunpunainen pilvilinna mutta mun elämästä puuttuu ne pienet onnen ja ilon vivahteet, edes hetkelliset. Junnaan vaan paikallani. Elämä ei muutu vaikka yrittäisin, enää en edes jaksa. Mistään ei tuu mitään.
Työssäni olen myös jämähtänyt, niin moni vähemmän alalla ollut porskuttaa jo kaukana edellä ja mä jumitan vieläkin tässä yhdessä pisteessä.
Kaiken kaikkiaan elämä on paskaa. Harmi että tälleen lähes kolmikymppisenä en enää kehtaa viillellä itteäni ainakaan näkyvistä paikoista, sen tekisin mielelläni. Ehkä mä vaan teen sit vuoden lopussa itsemurhan.
Olen 25-30-vuotias nainen. Noin kymmenen vuotta sitten olin pitkään psykiatrisella osastolla ja kävin vuosikausia terapiassa. Lääkkeitä söin lähes 10 vuotta kunnes viime syksynä lopetin ne, mutta nyt oli taas pakko alottaa koska ainainen masennus on vaihtunut stressiksi ja raivoksi. Syön pientä annosta Fluvosolia.
Elämässä on tapahtunut paljon, mutta koska en usko mihinkään "huono lapsuus"-paskaan (koska aikuisena sitä lapsuutta on turha ruikuttaa; meni jo!) sivuutan lapsuudessa tapahtuneet hankaluudet.
Jossain kohtaa aikuisena pääsin jo "jaloilleni", mutta sitten taas kaikki romahti. Näin ihan valtavan työn onneni eteen, laihdutin kymmeniä kiloja ja aktiivisesti pyrin elämässä eteenpäin. Sitten taas tapahtui niin monta asiaa että matto vedettiin jalkojen alta, lihoin ja masennuin. Meinasin tehdä itsarin. Tänään ajattelen että harmi etten tehnyt.
Nyt on taas vierähtänyt monta vuotta niin että elämä on pelkkää paskaa, viimeisen yli neljän vuoden aikana en ole ollut onnellinen lainkaan. "Onnellisuuden" käsitän sellaisena että ei joka päivä halua laittaa päätä junan ja raiteen väliin, ja olis vaikka joku kenen kanssa jakaa elämä. En haaveile pilvilinnoista vaan ihan tavallisesta arjesta ja edes kohtuullisesta itseluottamuksesta ja -kunnioituksesta.
Nytkin istun sohvalla yksin olkkarissa ja koitan kasvonaamiolla hautua pois aikuisiän aknea jota sairastan (sekin vielä, vittu.). Olen ruma, läski, en kelpaa kellekkään. Enkä jaksa enää edes aktiivisesti asian eteen tehdä mitään koska viimeksikään ei tuottanut tulosta. En pysty edes itkeä enää, vaikka kuinka miettisin asioita ja koittaisin velloa pahoissa asioissa itku ei enää tule. Ajattelen vaan että lusin vielä tämän vuoden ja sitten tapan itteni. Lähes 30 vuotta elämää takana ja koko ajan on hankalaa ja masentaa. Kun yhden asian suhteen voi huokaista helpotuksesta niin ihan varmasti tulee uusi stressinaihe tilalle.
Muut ihmiset menee elämissään eteen päin; menee naimisiin, eroaa mutta löytää uuden kumppanin, ostaa asuntoja, saa lapsia, valmistuu ammatteihin. En usko että kenenkään elämä on ruusunpunainen pilvilinna mutta mun elämästä puuttuu ne pienet onnen ja ilon vivahteet, edes hetkelliset. Junnaan vaan paikallani. Elämä ei muutu vaikka yrittäisin, enää en edes jaksa. Mistään ei tuu mitään.
Työssäni olen myös jämähtänyt, niin moni vähemmän alalla ollut porskuttaa jo kaukana edellä ja mä jumitan vieläkin tässä yhdessä pisteessä.
Kaiken kaikkiaan elämä on paskaa. Harmi että tälleen lähes kolmikymppisenä en enää kehtaa viillellä itteäni ainakaan näkyvistä paikoista, sen tekisin mielelläni. Ehkä mä vaan teen sit vuoden lopussa itsemurhan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sinulta puuttuu Kristuksen sisäinen tunteminen ja sen ohella kaikki elämä, mitä elämään ja tyytyväisyyteen tarvitaan. Kyllä elämä uskovaisenakin voi sisältää koettelemuksia, mutta koskaa ei ole umpikujassa ja tietää että on se turvallinen käsi sittenki ohjailemsassa. Jos tämä ei kelpaa neuvoksi niin eväät ja ohjeet onnelliseen elämään ovat vähissä
Voin kertoa myös uskovani Jumalaan, mutta kyllä tää maallinen vaellus vaan aika perseestä on. Ehkä olisinkin onnellinen kuoleman jälkeen Taivaassa?
Mutta Itsemurha on vastoin Jumalan tahtoa. Taivaassa on sitten jokainen onnellinen. Koeta kestää. Ei tämä olemassaolo täällä ikuisuutta kestä. Kyllä Luoja luodulleen voimia antaa. Saamme myös tukea ja lohtua toisilta ja ei meitä koetella yli sietokyvyn. Eikös niin. Kirjoitellaan.
Kerrotko sen Raamatun kohdan, jossa Jumala tuomitsee itsemurhan...?
"Saamme myös tukea ja lohtua toisilta ja ei meitä koetella yli sietokyvyn"
Aika subjektiivistä etten sanoisi.
Kai alatte ymmärtämään, että elämä on rangaistus? Aloittaja ainakin ymmärtää.
Pari päivää taas asioita mietittyäni teen comebackin tänne. Totean että marisen ihan turhaan; juuri lueskelin yhtä keskustelupalstaa jonne kirjoittelin jokunen tovi sitten kun pelkäsin vakavaa neurologista sairautta, joka näytti kohdallani jo todennäköiseltä. Olin kuitenkin terve, neurologinkin ihmeeksi. Omistan myös työn jolla pysyn leivässä, ja muutaman hyvän ystävän.
Olen edelleen ruma, puheääneni on outo ja olen lihava, luonteeltani erikoinen ja kaikinpuolin aika limited edition. Sinkkuna saan varmasti olla vielä pitkään eikä muun maailman arvostustakaan kannata odottaa. Eipä tämä elämä mitään jatkuvaa konfettisadetta ole, eikä mun kohdalla tunnu olevan koskaan, mutta vois sitä asiat paljon huonomminkin olla. Jos lääkkeillä ja huumorilla jaksaa edes jotenkin eteenpäin niin hyvä. Ehkä jonain päivänä tempaisen itseni hengiltä, mutta ainakin nyt toivon (taas vaihteeksi) että ei tarvis.
Ehkä se tästä, tai ehkä ei. Kuolen jokatapauksessa joskus.
ÄLKÄÄ TAPPAKO ITSEÄNNE !
ME KAIKKI MASENNUSTA ELI KLIINISTÄ DEPRESSIOTA SAIRASTAVAT VOIMME YHDESSÄ YRITTÄÄ VAIKUTTAA YHTEISKUNNALLISIIN ASIOIHIN TULEVAISUUDESSA ! MEILLÄ ON ENEMMÄN TIETOTAITOA KUIN LÄÄKÄREILLÄ NYKYÄÄN, JONKA VUOKSI SITÄ EI KANNATA HEITTÄÄ "HUKKAAN" VAAN YRITTÄÄ JAKSAA ITSENSÄ TAPPAMISEN SIJAAN KANAVOIDA VERTAISTUKEEN.
Kuka meni lupaamaan,että elämällä olis jotain parempaa annettavaa?
Ylipäätään nuo ohittamasi lapsus iän paskat on niitä oleelisimpia, vaikei niille mitään voi pitää ne ensin ymmärtää. Itse nyt 31 vuotiaana olen ymmärtänyt,
että: kirkon, yhteikunnan ja ennen kaikkea vanhempieni harrastama aivopesu aiheuttaa sen ettemme ponnista samalta lankulta, emmekä tule koskaan ponnistamaankaan.
Olen myös miettinyt itsemurhaa, mutta muistan silti etäisesti tasan
10 vuoden takaa miltä onnelisuus tuntui ja miten yllättyvästi se tuli.
Aino asia minkä olen tehnyt on se, että olen antanut itselleni luvan olla epäonnistunut, vaikka sitten koko elämän.. jos se sen vaatii.
Lapsia tässä miettii jo kun muitten lapset menee kohta varmaan
yläasteelle.Elämä on julmaa, mutta minkäs teet?
Itsemurha on se mitä sulta odotetaan,
mutta elän ihan piruuttani. Kuolen sitten mielumin makuhaavoihin,
mutta ajatuksena kiehtova.