Kypsyttää ja puranpa itseäni tänne hieman.
Olen viisi vuotiaan pojan yh-äiti. Pojalla on myös isä, jonka kanssa tapaamiset ja kaikki alkoi pari vuotta sitten toimia niinkin hyvin, että puhetta oli jopa yhteishuoltajuudesta silloin. Hän alkoi seurustella vuosi sitten, mistä olin alkuun iloinen, hienoa että elämässä menee eteenpäin. Alkuun kaikki meni tämänkin suhteen hyvin, poika piti isän tyttöystävästä.
Mutta kun he muuttivat yhteen, tää vaimoke ei pitänytkään meidän pojasta, kun poika on aika ujo ja uusiin asioihin tottuessa voi mennä tovi. Tämä ei sopinut tälle naiselle mitenkään, vaan pojan olisi pitänyt mukisematta hyväksyä kaikki muutokset. Ei poika ole ollut ilkeä tai temppuilija, mutta arka ja syrjäänvetäytyvä heidän luonaan. En tosin tiedä mitä kaikkea heidän luona on sattunut ja tapahtunut, kun ei kerrota, mutta poika ei sitten isälleen enää halunnut mennä.
Puolisen vuotta katselin ja kuuntelin tätä kuinka aina pojan ollessa siellä oli elämä pelkkää huutoa, lapsen kuullen. Odotin, että he siitä tokenevat, tekevät asioille jotakin. Pojan isä ja hänen naisystävänsä alkoivat odottaa lasta jo aika pian seurustelun alussa, ja naisen hormoonien hyrräämisellä tätä inhoa poikaa kohtaan isä selittelikin..mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä paremmin kävi selväksi ettei poika ole hänen mielestään heille tervetullut. Isä yritti tässä välissä sitten selvitellä asioita suuntaan ja toiseen.
Tulin siihen tulokseen lopulta, että loppu raskauden ajan on varmaankin parempi, ettei tämä nainen ja poika tapaa toisiaan, molemmille lie helpompi. Lapsen syntymään oli siinä vaiheessa vajaa kuukausi. Isä oli sitten sitä mieltä, että hän ei voi tavata poikaa muualla kertaakaan kuin siellä heidän kotonaan ja jätti tapaamatta poikaa ollenkaan. Nyt, kun vauva on syntynyt, olen yrittänyt sovitella. Kysyä, josko voisi tilannetta selvitellä ja "nollata", tämä nainen opetella olemaan pojankin kanssa, jotta isäänsä näkisi. Saapa nähdä kuinka käy, ottaa päähän niin hitosti. Isän reaktiohan tähän nyt sitten oli että, elatuksia ei maksa ennenkun tapaamiset on taas kohdallaan. Rahalla ei ole niin väliä, tullaan toimeen ilman niitä minimielareitakin, mutta siis, tämäkö korjaa sitten asiat?
Tämä herättää varmasti mielipiteitä, olenkohan monen mielestä nyt se kamala äiti joka kieltää lasta näkemästä isäänsä. Isän mielestä asiat ei voi korjaantua, jos poika ei käy hänen luonaan niinkuin ennenkin. Naisen asenne ei kuulema voi muuttua, jos poika ei ole läsnä. Lapsen vastuullako on korjata aikuisen ihmisen ajatusmaailma?
Jos luit näin pitkälle, kerro toki mielipiteesi!
Olen viisi vuotiaan pojan yh-äiti. Pojalla on myös isä, jonka kanssa tapaamiset ja kaikki alkoi pari vuotta sitten toimia niinkin hyvin, että puhetta oli jopa yhteishuoltajuudesta silloin. Hän alkoi seurustella vuosi sitten, mistä olin alkuun iloinen, hienoa että elämässä menee eteenpäin. Alkuun kaikki meni tämänkin suhteen hyvin, poika piti isän tyttöystävästä.
Mutta kun he muuttivat yhteen, tää vaimoke ei pitänytkään meidän pojasta, kun poika on aika ujo ja uusiin asioihin tottuessa voi mennä tovi. Tämä ei sopinut tälle naiselle mitenkään, vaan pojan olisi pitänyt mukisematta hyväksyä kaikki muutokset. Ei poika ole ollut ilkeä tai temppuilija, mutta arka ja syrjäänvetäytyvä heidän luonaan. En tosin tiedä mitä kaikkea heidän luona on sattunut ja tapahtunut, kun ei kerrota, mutta poika ei sitten isälleen enää halunnut mennä.
Puolisen vuotta katselin ja kuuntelin tätä kuinka aina pojan ollessa siellä oli elämä pelkkää huutoa, lapsen kuullen. Odotin, että he siitä tokenevat, tekevät asioille jotakin. Pojan isä ja hänen naisystävänsä alkoivat odottaa lasta jo aika pian seurustelun alussa, ja naisen hormoonien hyrräämisellä tätä inhoa poikaa kohtaan isä selittelikin..mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä paremmin kävi selväksi ettei poika ole hänen mielestään heille tervetullut. Isä yritti tässä välissä sitten selvitellä asioita suuntaan ja toiseen.
Tulin siihen tulokseen lopulta, että loppu raskauden ajan on varmaankin parempi, ettei tämä nainen ja poika tapaa toisiaan, molemmille lie helpompi. Lapsen syntymään oli siinä vaiheessa vajaa kuukausi. Isä oli sitten sitä mieltä, että hän ei voi tavata poikaa muualla kertaakaan kuin siellä heidän kotonaan ja jätti tapaamatta poikaa ollenkaan. Nyt, kun vauva on syntynyt, olen yrittänyt sovitella. Kysyä, josko voisi tilannetta selvitellä ja "nollata", tämä nainen opetella olemaan pojankin kanssa, jotta isäänsä näkisi. Saapa nähdä kuinka käy, ottaa päähän niin hitosti. Isän reaktiohan tähän nyt sitten oli että, elatuksia ei maksa ennenkun tapaamiset on taas kohdallaan. Rahalla ei ole niin väliä, tullaan toimeen ilman niitä minimielareitakin, mutta siis, tämäkö korjaa sitten asiat?
Tämä herättää varmasti mielipiteitä, olenkohan monen mielestä nyt se kamala äiti joka kieltää lasta näkemästä isäänsä. Isän mielestä asiat ei voi korjaantua, jos poika ei käy hänen luonaan niinkuin ennenkin. Naisen asenne ei kuulema voi muuttua, jos poika ei ole läsnä. Lapsen vastuullako on korjata aikuisen ihmisen ajatusmaailma?
Jos luit näin pitkälle, kerro toki mielipiteesi!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.