Tuntuu, että koko odotuksen ajan olen ollut oikea hormonihirviö. Koko ajan kiukkuinen tai sitten itkettää, eikä sitä itkuakaan meinaa saada loppumaan millään. Ajatukset on todella negatiivisia: "ei tästä mitään tule, ei onnistu, kaikki on huonosti, vauvalla on taatusti jokin huonosti, en tule pärjäämään, olen huono äiti". Kyseessä toinen raskaus, ensimmäisessä en muista että olisin edes itkenyt kertaakaan. Nyt pillitän lähes joka päivä - ja useampaan otteeseen. En koe olevani masentunut, olen vain kamalan ärtynyt ja vihainen koko ajan. Itkukin tulee turhautuneisuudesta ja kiukusta, ei siitä, että olisin surullinen.
Kun kiukuttaa, yritän hengitellä syvään, ajatella positiivisesti, tehdä mukavia juttuja esikoisen kanssa ja yrittää nauttia tästä ajasta kun huomiota ei tarvitse vielä jakaa kahdelle lapselle - ja toisaalta nauttia ihan tästä odotuksestakin, kun pikkuinen vatsassa liikuskelee ja mietin millainen pieni ihminen siellä mahtaa potkiskella. Silti tuntuu, että kamalasti energiaa valuu siihen negatiivisen hillitsemiseen ja hallitsemiseen. On raskasta ja väsyttävää olla oman päänsä sisällä tällä hetkellä. Ja sekin kiukuttaa ja itkettää. Ei oikein ole ketään kenelle puhuakaan, mies ei ole kotona sen vertaa että ehtisi kuunnella ja neuvolassa on joka kerta eri ihminen. Enkä usko että siellä puhumisesta olisi mitään hyötyäkään.
Osa kiukusta johtuu siitä, että melkolailla koko raskausaika on mennyt kahdestaan tuon ihanan mutta uhmaikäisen esikoisen kanssa. Miehellä on aikamoinen työsuma, jonka pitäisi helpottaa laskettuun aikaan mennessä, mutta tähän hätään hänestä ei ole apua. Kaipaisin välillä apua koti- ja pihahommissa, edes sen verran että joku katsoisi esikoisen perään että saisin joskus tehdä jonkin asian viihdyttämättä ja vahtimatta samalla ehtiväistä 2-vuotiasta. Ja nyt alkaa vatsakin olla jo sen kokoinen, että se hidastaa tahtia. Onneksi ei sentään väsytä yhtä paljon kuin alkuraskaudesta. Pääsisinpä edes joskus yksin lenkille, kun pahimmin jurppii.
No, pari kuukautta vielä ja sitten toivottavasti alkaa tasoittua. Pitänee hankkia siksi aikaa joku stressipallo jota rusikoida kun oikein ketuttaa.
Kun kiukuttaa, yritän hengitellä syvään, ajatella positiivisesti, tehdä mukavia juttuja esikoisen kanssa ja yrittää nauttia tästä ajasta kun huomiota ei tarvitse vielä jakaa kahdelle lapselle - ja toisaalta nauttia ihan tästä odotuksestakin, kun pikkuinen vatsassa liikuskelee ja mietin millainen pieni ihminen siellä mahtaa potkiskella. Silti tuntuu, että kamalasti energiaa valuu siihen negatiivisen hillitsemiseen ja hallitsemiseen. On raskasta ja väsyttävää olla oman päänsä sisällä tällä hetkellä. Ja sekin kiukuttaa ja itkettää. Ei oikein ole ketään kenelle puhuakaan, mies ei ole kotona sen vertaa että ehtisi kuunnella ja neuvolassa on joka kerta eri ihminen. Enkä usko että siellä puhumisesta olisi mitään hyötyäkään.
Osa kiukusta johtuu siitä, että melkolailla koko raskausaika on mennyt kahdestaan tuon ihanan mutta uhmaikäisen esikoisen kanssa. Miehellä on aikamoinen työsuma, jonka pitäisi helpottaa laskettuun aikaan mennessä, mutta tähän hätään hänestä ei ole apua. Kaipaisin välillä apua koti- ja pihahommissa, edes sen verran että joku katsoisi esikoisen perään että saisin joskus tehdä jonkin asian viihdyttämättä ja vahtimatta samalla ehtiväistä 2-vuotiasta. Ja nyt alkaa vatsakin olla jo sen kokoinen, että se hidastaa tahtia. Onneksi ei sentään väsytä yhtä paljon kuin alkuraskaudesta. Pääsisinpä edes joskus yksin lenkille, kun pahimmin jurppii.
No, pari kuukautta vielä ja sitten toivottavasti alkaa tasoittua. Pitänee hankkia siksi aikaa joku stressipallo jota rusikoida kun oikein ketuttaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Onpa hyvä, että purit asiaa tänne, toivottavasti helpotti edes hetkellisesti :) En osaa antaa vastaavia kokemuksia tms., mutta osaan todeta että raskaalta kuulostaa. Ei varmasti ole helppoa yksin katsoa parivuotiaan perään, varsinkin kun toinen aikuinen on vähän saatavilla. Joo, onhan se sosiaalista kanssakäymistä kaksivuotiaankin kanssa, mutta ei ihan samaa kuin aikuisen... Eikä sille parivuotiaalle voi oikein avautua asiasta.
Mulle tuli vaan mieleen, että voisko olla jokin muu syy kuin pelkät hormonit? Siis että kannattaisi ehkä kuitenkin puhua siellä neuvolassa (tiedetään, siellä voi tulla myös se "kuuluu ihan raskauteen, onpa harmi"-kommentti, jonka jälkeen tunnet itsesi idiootiksi). Kun syitä voi olla muitakin. Hemoglobiinia sulla on varmasti testailtukin, mutta eräässä lehtiartikkelissa äidillä oli kilpirauhasen kanssa jotain häikkää ja se ilmeni juurikin ihan käsittämättömänä kiukkuna ja ärtyisyytenä.
Voihan olla, että kyseessä ovat ystävämme hormonit, jolloin tilanne on ihan syvältä. Oisko sulla joku ystävä, jota pyytää vaikka kylään, että saisit jutustella aikuisen kanssa ihan aikuisten asioita ja olla vaikkapa ärtynytkin, vaikka samalla vahtisit kaksivuotiastasi?
Voimia!
Kyllä tämä vuodatus osaltaan helpotti, koska pari päivää on mennyt ihan ok mielialoissa. Päästelin kyllä aikamoisen sanatulvan miehenkin niskaan, vaikka olen yrittänyt hillitä itseni: Kun toinen ehtii käydä kotona vain syömässä ja nukkumassa ja muun ajan painaa raskasta duunia, ei varmaan jaksaisi äkäisen vaimon valitusta kuunnella niinä vähinä kotonaolohetkinä. Mutta oli hyvä että päästin vähän höyryjä, koska sitten juteltiin vähän enemmänkin ja molemmat näkee asiat vähän paremmin toisenkin kannalta. On taas sellainen olo, että ollaan samaa tiimiä ja samassa veneessä. Vähän aikaa kun vielä jaksetaan, niin helpottaa.
Kiitos kannustuksesta! :)
Tungen samaan ketjuun.. menossa viimeiset viikot. Esikoinen on jo 6v ja tämä toinen on "yllätys", lapsilla on eri isät. Emme asu yhdessa tämän lapsen isän kanssa ja hänellä on jo täysi-ikäinen tytär myös edellisestä liitostaan. Olemme siis kumpikin jo -40v. Yhdessä päätettiin että tämä raskaus saa jatkua. Vielä kk sitten minulla oli luottavainen ja rauhallinen mieli.
Nyt kaikki on toisin.. itken päivittäin ja olen välillä niin täynnä raivoa että pakahdun.
Olen järjestänyt ja hankinut kaiken yksin tänne omaan kotiin. Mies on moneen kertaan puhunut kuinka haluaa osallistua, vaan eipä ole mitään tehnyt. Puhuu yhteisestä kodista ja suunnittelee kaikkea yhteistä tulevaisuutta. Minä keskityn tähön hetkeen, yritän kerätä voimia ja valmistella kaiken vauvaa varten. Kun jotain hankin esim. sängyn hain ja kasasin, saan moitteita kun en pyytänyt häntä tekemään. Samaan aikaan hänellä on miljoona muuta hommaa kotiseudullaan, ja kaikkea muuta kun lapseen tai meihin liittyvää. Hän vain toteaa että voi yhdessä päivässä ajaa kauppaan, avata lompakon ja hankkia kaikki ja laittaa paikoilleen siellä omassa kotonaan, jonne ei niin paljon kylläkään tarvitse hankkia. Itse olen ihan omilla toimeentuleva mutta kyllä nyt joudun laskemaan euroja ja miettimään mistä ja mihin on varaa. Esikoisen isä on hankala ja hänen kanssaan on joutunut nyt painimaan. Miesystäväni aikuinen tytär ei hyväksy millään tätä uutta sisartaan, hän on ainut lapsi ja ihan oikeasti todella hemmoteltu. Hän osoitta mieltään ja kiukuttelee, jos me menemme sinne lapseni kanssa hän lähtee muualle ja hyvä kun puhuu meille mitään.. tämä tekee minun oloni hyvin surulliseksi ja vaivautuneeksi emmekä sitten enää ole mihen kotopuoleen paljon menneetkään. Mies kyllä tiedostaa tyttärensä olotilan ja käytöksen mutta ei puhu siitä minulle mitään. Ostaa sitten läppäriä tai antaa rahaa tyttärelleen, yrittää jotenkin kai hyvittää tätä ns. loukkausta.. että en tiedä onko tämä hormonien syytä vai mitä mutta kyllä ahdistaa..
Niin siis edellisen lisään vielä että olin jo alkuraskaudesta asennoitunut niin että olen tässä nyt pääsääntöisesti "yksin" vaikka mies kovasti haluaakin puheissaan mukana olla. Mitä minulla on syytä surkutella!? Oma koti, esikonen on tosi kultainen ja helppo lapsi, ystäviä ja vaikka on rahasta tiukkaa niin kyllä meidän pärjätä pitäisi. Miksi minusta tuntuu että mies vie minulta energiaa ja haluaisin hänet loitommalle samalla kun toisaalta kuitenkin odotan jotain osallistumista ja tukea sieltä.. ihan hölmöä.., en toki kiellä häneltä isyyttä mutta nyt vaan tuntuu että melkein parempi että pysyisi poissa kuin että olisi tuossa "narisemassa" ja vaatimassa huomiota. Minä ihan oikeasti kaipaisin niin kovin nyt silittelyä, kehuja, tai että joku tekisi minulle ruokaa ja saisin istua valmiiseen pöytään, sitä että läheinen kysyy vilpittömästi miten voin.. hieroisi vaikka jalkapohjia tai vähän hartioita.. sellaista hemmottelua..