Keskenmeno alkuraskaudessa

Otan osaa, tiedän miltä tuo tuntuu, vaikka onkin alussa. Itselläni oli myös noin reilu vuosi sitten alkuraskauden keskenmeno rv8 ja silloin tuntui, että maailma kaatuisi, ei se kaatunut, itkin niin paljon kun itketti ja surin, surin menettettyä vauvaa vielä vähäsen kaiholla muistellen sen laskettuna päivänä 28.2.12, kun mietin, että silloin hän olisi voinut synytyä, vaikka olinkin tuosta keskenmenosta raskautunut muutaman kuukauden päästä uudestaan ja raskaus meni ihan hyvin. Silti koko sen toisen raskauden pelkäsin, että taas tulee keskenmeno tai vauvalle tapahtuu jotain muuta kamalaa, alkuraskaudessa pelkäsin käydä vessassa, kun ajattelin, että mitä jos taas tulee keskenmeno.. No, kuitenkin se toinen vauva syntyi terveenä käynnistetyllä synnytyksellä rv42 0 ja on aivan ihana poika

Itselläni keskenmeno rv 7 2, joka todettiin tiistaina 7.8. Viikkoa aikaisemmin kävin katsomassa sykkivää sydäntä ultrassa, ja kaikki näytti vielä hyvältä. Maanantaina iltana verenvuoto ilman varoituksia, tiesin kyllä heti mistä on kysymys:( Romahduttavaa. Kerettiin mieheni kanssa jo kahdestaan iloita asiasta, vaikka realisteina pidettiinkin raskaus omana tietonamme. Yhtä surua ollut maanantaista lähtien, mutta silti koitetaan ajatella positiivisesti.
Parempaa onnea ja jaksamista teille muillekin keskenmenon kokeneille.

Osanotto kaikille teille kohtalotovereille. Itse jouduin kokemaan keskenmenon maanantaina 6.8. Raskaus oli ensimmäinen ja kyseisenä päivänä tuli 10 raskausviikkoa täyteen, mutta hetkessä odotuksen onni muuttui suurimmaksi suruksi mitä koskaan kokenut ja nyt on vain kamala kaipuu jäljellä. Kaikki päivät kuluvat itkien ja pientä kaivaten ja niin tulee varmaan olemaan todella kauan. Vaikkei rakasta pienokaistaan koskaan saanut nähdäkään niin muistoista ei katoa koskaan. Ajattelin ottaa tatuointina sydämen kohdalle pienen enkelin menetetyn muistoksi, jolloin kulkee aina mukana maailman tuulissa. Todella paljon voimia kaikille keskenmenon kokeneille ja osanotto.

Voimia kaikille teille, jotka olette juuri keskenmenon kokeneet. Kipu ja suru helpottaa kyllä ja elämä jatkuu taas, vaikkei se juuri nyt siltä tuntuisikaan. Itse olen kokenut tuulimunaraskauden ja sain tietää siitä vasta rv 10, eli ehdin jo jonkin aikaa iloita alkaneesta raskaudesta. Kävi kuitenkin niin, että odotin yhdet kuukautiset ja seuraavasta kierrosta tulin heti uudelleen raskaaksi. Kaikki meni tällä kertaa hyvin ja sylissäni tuhisee nyt 3 kuukauden ikäinen ihana poika. Niin se elämä siis välillä potkii päähän ja seuraavassa hetkessä yllättää suloisesti. Halusin kirjoittaa tämän siksi, että ehkä joku teistä saa edes vähän lohtua ajatuksesta valoisammasta tulevaisuudesta.

Mä kävin tossa eilen ultrassa edellisviikolla huomatun niskaturvotuksen takia, joka olikin sitten lisääntynyt 4.1 millistä noin 5.6 milliin kahdessa päivässä... Lääkäri sitten mukavasti alkoi pelottelemaan mua, että "jos tuo turvotus tota vauhtia lisääntyy niin todennäkösesti menee kesken". Onpa nyt sitten ihan tosi kiva oikein odottaa että koska sitä alkaa tulemaan, viikotkin on jo 11 5... eli oltiin jo ehditty iloita ja suunnitella kaikkea mahdollista vauvan varalle, ostettiin sille jopa ensimmäinen body... Liian aikaisin. Voi olla siis että turvotus jää tuohon (jolloin on sitten taas kromosomipoikkeavuuden riski) tai sitten häviää kokonaan, mutta keskenmenoa se lääkäri korosti eniten... Sellaisia kauhutarinoita kuulin oman äitini aikaisemmista keskenmenoista, että voin vaan yrittää kuvitella miltä se tuntuu. Tässä sitten tosi iloisena odotellessa. :'(

Itkien luin teidän kommentit. Itse sain keskenmenon 19.5.2012... Vaikka aikaa on jo kulunut tuonkin verran, suru, epätoivo, itku, viha... ei vaan hellitä. Raskautta yritettiin yli vuosi... Ikinä en sitä hetkeä unohda, kun lääkäri sanoi: "Sä oot saanu keskenmenon." Siitä hetkestä lähtien, oon ollu asian kanssa yksin. En oikein oo asiasta puhunutkaan, koska en pysty puhumaan, mieluummin kirjotan tunteeni sille, kenen haluan ne tietävän. Mun mies joutuu työnsäkin takia "sivuuttamaan" tunteet ja pääsemään ikävistä asioista yli. Harmi vaan, kun en ite pysty samaan. Ja ärsyttävintä on se, kun se sanoo aina samaa, kuin kaikki muutkin: "Ootte nuoria, seuraavalla kerralla sitten, yritetään uudestaan siihen asti, kun onnistuu, oli niin alussa niin oli joku vika." jne...
Ite pelkään sitä, että seuraavaan kertaan menee taas vuosi tai enemmän. Tuntuu, että kukaan muu, kuin keskenmenon kokenut ei voi ymmärtää.
Kiitos, kun sain avautua. Edes ventovieraille. :)

Pelokas: toivotan, että tilanteesi kääntyi/kääntyy parhain päin. Tuossa tilanteessa on vaikea olla pelkäämättä. Mutta ei se muuta mitään, eikä mikään mitä teet. On vaan annettava elämän päättää, mihin suuntaan se sinua vie.

SannaH:
Haleja. Jokaisella oma tapansa surra, ja osin siksi sitä voi olla sen kanssa niin yksin. Miehesi varmasti suree tavallaan, ja koettaa vain lohduttaa.

Eikö se kuitenkin ole totta mitä hän sanoo?

Vaikka olisikin, ei se tietenkään muuta siitä, että menetit (ja minä olen menettänyt) jotakin ainutlaatuista, ja että sitä menetystä suree. Mutta kaikkeen toivoon uudesta ja tulevasta kannattaa takertua, aina uudestaan. Ei kannata surra itseään loputtomiin. Koska mennyttä ei voi muuttaa. Vaikeina hetkinä minua lohduttaa ajatella asioita mitkä kuitenkin on hyvin elämässäni: oma terveys, rahatilanne, puoliso jne. jne. , ja toivo, että ehkä sittenkin: toivosta en luovu.