Hengitykseni oli jo aikansa ollut kevyttä läähätystä. Kostutin kielenpäällä ylähuultani ja tunsin ilmavirran pyyhältävän pitkin herkkää limakalvoa vetäessäni jälleen kerran syvään henkeä. Suljin silmäni vain avatakseni ne pian uudelleen ja löytääkseni hänet edelleen ihmisten ympäröimänä. Jonkun kysyessä toivoin, ettei hän vastaisi. Toisen nyökkäillessä toivoin, ettei hän innostuisi. Kun yksi lähti pois, toivoin niiden muiden myös häipyvän hankkimaan lisää alkoholia maksansa iloksi ja kolesterolia kovettamaan valtimoitaan. Mutta hän puhui lisää, eikä joukkio tehnyt elettäkään hajaantuakseen. Hän oli kovin keskustelutaitoinen.
Katsahdin hapankorppuani. Olin syönyt sen päältä kaikki sievästi sommitellut lisukkeet, nuollut margariininkin pois. Korppua katsoessani totesin käteni tärisevän. Hymähdin. Otin suunnan kohti tarkkailemaani ihmisryhmää ja mennessäni iskin korppuni pystyyn kukkaruukun multiin jukkapalmun juurelle. Nautinnollisen määrätietoisesti värisin koko matkan huoneen poikki, kunnes seisoin hänen takanaan.
Keskustelutaitoisen korvan muoto oli kiehtova. Autuaan hetken olin yhtä kieltä, joka halusi upottautua tuohon kuuloelimeen ja tukkia kaikenlaiselta turhalta tiedolta pääsyn hänen päänsä sisälle. Hän kertoi juuri pikkunäppärää anekdoottia jonkun antropologin elämästä minkälie heimon parissa. Olisin voinut rykäistä, mutta silloin olisin haaskannut hyvän tekosyyn koskea häneen. Sen sijaan laskin käteni keveästi hänen olkapäälleen. Hän hätkähti hienoisesti. Pidin siitä. Hän lopetteli lausetta kääntäen kysyvää katsettaan jo minun suuntaani.
- Mennään, totesin.
- Kohta, hän lupasi ja käänsi päänsä taas muiden puoleen jatkaakseen kertomustaan.
- Nyt, ilmoitin. Hymyilin hänen niskalleen ja annoin käteni muuttua raskaammaksi hänen olallaan.
Hän huokaisi ja saattoi anekdoottinsa pikaisesti päätökseen:
- Niin, miekkonen ei ollut osannut ottaa niitä lehmiä huomioon. Sama juttu juureksissa. Ei kaikki kuitenkaan heijastele länsimaista ravintokäsitystä kuin se olisi jotenkin universaali.
Tartuin keskustelutaitoisen käteen. Hän kohautti olkapäitään ja heilautti vapaata kättään hyvästiksi ystävilleen. Nämä jäivät nyökkimään peräämme, kun talutin hänet ulos yöilman rintaa avartavaan raikkauteen. Suljin silmäni ja tasasin hengitystäni. Hetken hän malttoi seisoa vierelläni hiljaa ja paikoillaan. Sitten tunsin hänen sormiensa levottoman liikahduksen kämmentäni vasten. Tiesin hänen aikovan lausua jotain korkealentoista yön kauneudesta, joten yhdellä nopealla eleellä käännyin hänen puoleensa ja kiskaisin hänet itseäni vasten. Hän oli useampaan otteeseen maininnut, että maistuin hänen mielestään parhaalta kirpeässä ulkoilmassa, enkä aikonut tällä kertaa antaa hänelle tilaisuutta siihen tai muihin samankaltaisiin kommentteihin.
Hän ei osannut odottaa kieltäni, ennen kuin se jo pyrki suun kautta nuolemaan hänen aivojansa puhtaiksi. Imin itseeni valkoviinin makua ja siinä sivussa hänen mentaalisen sanakirjansa, joka maistui suunnilleen samalta. Keskustelutaitoinen nosti kätensä vyötärölleni ja antautui kielipainiin kanssani. Tunsin voitonriemuisena pysäyttäneeni käsitteiden assosiaatioketjun edes pieneksi hetkeksi. Jokainen huulteni hienovarainen liikahdus syrjäytti yhden termin hänen sanavarastostaan, jokainen kieleni lipaisu pyyhki pois yhden antiteesin hänen dialektiikastaan. Nuokin kirjainyhdistelmät olivat merkityksettömiä abstraktioita, jotka lihani kumosi työntyessään lupaa kysymättä häneen.
Keskustelutaitoinen katsoi minuun ihmetellen, kun lopulta vapautin hänen puhe-elimensä.
- Mitäs se oli? hän tiedusteli halukkaana analysoimaan. En jaksanut edes pettyä, nauroin vain.
- Älä unta näe, tokaisin.
-Mitä? Mitä? hän uteli.
-Lihaa. Lihaa! mutisin matalasti hänen kaulaansa vasten upottaessani hampaitani siihen.
Keskustelutaitoinen urahti ja antoi kätensä liukua vyötäröltäni rinnoilleni. Minä irrottauduin ja aloin kävellä hyräillen kohti autoa. Kotiin päästyämme seuraisi kattava keskustelu suhteemme tilasta.
Katsahdin hapankorppuani. Olin syönyt sen päältä kaikki sievästi sommitellut lisukkeet, nuollut margariininkin pois. Korppua katsoessani totesin käteni tärisevän. Hymähdin. Otin suunnan kohti tarkkailemaani ihmisryhmää ja mennessäni iskin korppuni pystyyn kukkaruukun multiin jukkapalmun juurelle. Nautinnollisen määrätietoisesti värisin koko matkan huoneen poikki, kunnes seisoin hänen takanaan.
Keskustelutaitoisen korvan muoto oli kiehtova. Autuaan hetken olin yhtä kieltä, joka halusi upottautua tuohon kuuloelimeen ja tukkia kaikenlaiselta turhalta tiedolta pääsyn hänen päänsä sisälle. Hän kertoi juuri pikkunäppärää anekdoottia jonkun antropologin elämästä minkälie heimon parissa. Olisin voinut rykäistä, mutta silloin olisin haaskannut hyvän tekosyyn koskea häneen. Sen sijaan laskin käteni keveästi hänen olkapäälleen. Hän hätkähti hienoisesti. Pidin siitä. Hän lopetteli lausetta kääntäen kysyvää katsettaan jo minun suuntaani.
- Mennään, totesin.
- Kohta, hän lupasi ja käänsi päänsä taas muiden puoleen jatkaakseen kertomustaan.
- Nyt, ilmoitin. Hymyilin hänen niskalleen ja annoin käteni muuttua raskaammaksi hänen olallaan.
Hän huokaisi ja saattoi anekdoottinsa pikaisesti päätökseen:
- Niin, miekkonen ei ollut osannut ottaa niitä lehmiä huomioon. Sama juttu juureksissa. Ei kaikki kuitenkaan heijastele länsimaista ravintokäsitystä kuin se olisi jotenkin universaali.
Tartuin keskustelutaitoisen käteen. Hän kohautti olkapäitään ja heilautti vapaata kättään hyvästiksi ystävilleen. Nämä jäivät nyökkimään peräämme, kun talutin hänet ulos yöilman rintaa avartavaan raikkauteen. Suljin silmäni ja tasasin hengitystäni. Hetken hän malttoi seisoa vierelläni hiljaa ja paikoillaan. Sitten tunsin hänen sormiensa levottoman liikahduksen kämmentäni vasten. Tiesin hänen aikovan lausua jotain korkealentoista yön kauneudesta, joten yhdellä nopealla eleellä käännyin hänen puoleensa ja kiskaisin hänet itseäni vasten. Hän oli useampaan otteeseen maininnut, että maistuin hänen mielestään parhaalta kirpeässä ulkoilmassa, enkä aikonut tällä kertaa antaa hänelle tilaisuutta siihen tai muihin samankaltaisiin kommentteihin.
Hän ei osannut odottaa kieltäni, ennen kuin se jo pyrki suun kautta nuolemaan hänen aivojansa puhtaiksi. Imin itseeni valkoviinin makua ja siinä sivussa hänen mentaalisen sanakirjansa, joka maistui suunnilleen samalta. Keskustelutaitoinen nosti kätensä vyötärölleni ja antautui kielipainiin kanssani. Tunsin voitonriemuisena pysäyttäneeni käsitteiden assosiaatioketjun edes pieneksi hetkeksi. Jokainen huulteni hienovarainen liikahdus syrjäytti yhden termin hänen sanavarastostaan, jokainen kieleni lipaisu pyyhki pois yhden antiteesin hänen dialektiikastaan. Nuokin kirjainyhdistelmät olivat merkityksettömiä abstraktioita, jotka lihani kumosi työntyessään lupaa kysymättä häneen.
Keskustelutaitoinen katsoi minuun ihmetellen, kun lopulta vapautin hänen puhe-elimensä.
- Mitäs se oli? hän tiedusteli halukkaana analysoimaan. En jaksanut edes pettyä, nauroin vain.
- Älä unta näe, tokaisin.
-Mitä? Mitä? hän uteli.
-Lihaa. Lihaa! mutisin matalasti hänen kaulaansa vasten upottaessani hampaitani siihen.
Keskustelutaitoinen urahti ja antoi kätensä liukua vyötäröltäni rinnoilleni. Minä irrottauduin ja aloin kävellä hyräillen kohti autoa. Kotiin päästyämme seuraisi kattava keskustelu suhteemme tilasta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olet tehnyt virheen. Mikset ole pannut tätä tänne aikaisemmin?
Nautin tekstistäsi. Minusta sen heikoin kohta on aloitus, aloittava kappale. Ainakin tyylillisesti. Maksat ja kolesterolit, koska niissä ei ole mitään omaperäistä. Sen sijaan jo kappaleen viimeinen virke saa hyrisemään.
"Hän oli kovin keskustelutaitoinen." Eikä muuta.
Anneli Sundbergin kolumnit sunnuntai-Hesareiden d-osissa tulivat mieleen tällaisista kliinisen kielen hirviöistä: "Otin suunnan kohti tarkkailemaani ihmisryhmää". Tähän se istuu, koska tämä on sarkasmia joka tavu. Mutta joskus ihmiset käyttävät noita vakavissa teksteissä. Hui.
Taas näitä tuhannen taalan lauseita:
"Keskustelutaitoisen korvan muoto oli kiehtova."
Kaikin puolin erinomainen teksti minun mielestäni. Sietämätön anekdootinkertoja saa nenilleen. Mutta kuka löytää hapankorpun?
Sekä hauska että salahauska teksti, so. tässä niin sanoakseni yhtyy vaivattoman kepeässä muodossa sekä tyylillinen iloittelu että toisaalta hienosyisempi ironia kohdistuen elämäntapaan ja persoonien naurettavuuksiin. Oppi-isiä vaikkapa Dahl ja Nabokov. En keksi mitään kritisoitavaa, vaikka haluaisin. Tässä ei turhaa rönsyä kasva. Huva huva.
Niin. Kiitti, kun vaivauduit.
Nyyh. Onkohan tässä nyt kaikki, mitä tulen saamaan? Kolme kommentoijaa, joista viimeistä en oikein edes kunnolla ymmärtänyt. Mutta, mutta... ei kolme kuitenkaan ole huonoin mahdollinen 'tulos', joten lopetan leikki-itkuni.
En olisi voinut laittaa tätä tekstiä tänne kovinkaan paljon aikaisemmin, koska kirjoitin sen vasta tässä taannoin. Tämä tuotos ja se yksi runoni ovat ensimmäiset ja melkolailla ainoat asiat, jotka olen kirjoittanut pitkään aikaan.
Veikkaanpa, että saattaisit helposti löytää teksteistäni kliinistä kieltä myös yhteyksistä, joissa et pitäisi sitä tarkoituksenmukaisena.
Hauskaa kuulla muistuttavansa joistain kirjailijoista, kun ei itse yhtään hahmota oman tyylinsä potentiaalisia yhteyksiä eri suuntiin. En ole lukenut liiemmin kumpaakaan mainitsemaasi, mitä nyt Nabokovilta Lolitan ja Dahlilta Matildan... vai oliko se toisin päin? =)
Dahlilta Matilda ja Nabokovilta Lolita, aivan. (hymiö) Heitä varmasti kannattaisi lukea enemmänkin... Mitäs tykkäsit Lolitasta? Joissakin, varsinkin naispuolisissa keskustelukumppaneissani teos on saanut aikaan pahoinvointia ja he pitävät sen takia koko kirjaa vastenmielisenä, ellei peräti huonona. Tahdon kuulla, mitä mieltä sinä olit.
No juu, täällä kommentteja jaetaan aika vähän. Mielestäni ansaitsisit enemmän. Ties missä sitten nukkuvat.
Lolita oli mielestäni hyvin kirjoitettu ja kiehtova. Se herätti minussa heti lukemisen jälkeen ahdistusta, mutta kyseinen kokemus ei kohdistunut kirjan asetelman anomalisuuteen sinänsä. Aloin pikemminkin miettiä omaa seksuaalista toimintaani. Mitä olen tehnyt ja kuinka puhtain motiivein? Olenko joskus painostanut tai manipuloinut jotakuta liiaksi?
Tällaiset kysymykset (ja eläytymisen myös kirjan minäkertojaan) mahdollisti tietenkin se, ettei kirja ollut mustavalkoinen. Oikeastaan se sopisi oppimateriaaliksi jokaiselle, jolla on turhan yksioikoinen ja suppea näkemys seksuaalisuudesta ja sosiaalisista suhteista.
Kaunis, häiritsevä ja opettavainen.
(Osallistuin tässä aiemmin nimikkotopikkiisi. Ilmaise ihmeessä, jos alat kokea, että astun jotenkin varpaillesi. Minua harmittaa, koska olen huomenna lähdössä reissuun, enkä voi seurata sinun riepottelemistasi. =))
Rakastan "kaksikerros"-tarinoita. Tälläinen teksti antaa minulle mahdollisuuden...eikä "pamauta kaikkea kerralla" -tyyliin.
Pidin tekstistäsi. Ilmaisen itseäni vähemmän "hienosti", mutta hra C. ilmaisi osuvasti ja sujuvasti kaiken sen.
Totean ja lopetan: "hyvä" ;)
Olen näköjään ottanut asiakseni noteerata jokaisen kommentoijan. Joten: mukavaa, että kommentoit Loimuheppa.
Mä lähtisin kiittelemään vähän toiselta kantilta:
nimittäin sieltä elämän tylsästä jokapäiväisyydestä käsin katsottuna mielikuvituksettomin aivoin, saattaa jäädä paljon iloa kokematta jos ei ole lukutaitoinen.
Kun tämä kummallinen elomme kaikessa kolmosen ratikkamaisuudessaan maistuu joskus rasvaiselta ratakiskolta, silloin olisi hyvä, vaikka olisikin lukutaitoinen, mutta sillä hetkellä kirjaton, hieman katsella niitä ihmisiä tuossa kadulla, torin laidoilla, laitureilla, ja etsiä sieltä sellainen tapaus joka muistuttaa lähinnä sinua itseäsi.
Ja sitten kuulostella sitä. Haastatella sen ajatuksia. Olla tarkkaavainen.
Ja luvata sille että se saa nenäänsä jos se alkaa kertoilla satuja.
Sitten kirjata kaikki huolellisen huolettomasti ylös, jotta voisi huomionsa jakaa mahdollisimman monelle, vällittämättä tippaakaan siitä, että jotkut vielä kehtaavat väittää sivistyssanojen viljelemisen myrkyttävän ilmapiiriä.
Hui hai!
Tiedätkö, en tajunnut yhtään pointtiasi. Kirjoitit selvää suomenkieltä, josta ymmärsin joka sanan, mutta niiden kombinaation välittämä viesti ei mennyt perille. Jos viitsit, voisit ehkä vielä selventää tarkoitteesi.
Olisin jo ajat sitten lisännyt kysymysmerkin nimimerkkini perään, ellei siitä tulisi silloin niin hemmetin korni.