Onko onnetonta, jos perheessä on vain yksi lapsi?

Mites adoptio jos ei sitten omin konstein onnistu?

Kolmen lapsen äitinä olen ehdottomasti sitä mieltä, että sisaruksia ei korvaa mikään!

Niin sitä ei tiiä mitä tehä mut mä tein 2 lasta ja olin onnllinen:)

Itse sain eka lapsen 37v. Mietin toista lasta.Loppu raskaudesta,verenpaine korkealla(lääkitys vieläkin). Verensokeri korkealla.Se tasottui ajan kans. Sairauksien takia jätin toisen lapsen tekemättä.Ajattelin ikääkin kaksi pientä lasta ja yli 40v.

Jos vain "luoja suo" niin ehdottomasti sisarus. Itse tuli tehtyä vain yksi lapsi ja nyt kaduttaa.

sivuaa nyt ehkä aika vähän aihetta mutta kirjoitan nyt kuitenkin

itselläni ainoa veli kuoli kun olin teini-ikäinen. Ja voin sanoa nyt jo nuorena aikuisena, että mikään ei korvaa sisaruksia, sellaisia kavereita ei saa mistään. Tätä toitotan aina kavereilleni ja mieheni sisaruksille, ja kyl ovatkin alanneet arvostamaan toisiaan enemmän.

Kärsin itse valtavasti aikaajoin siitä ettei minulla ole sisaruksia, ihan arkisissa ja yllättävissäkin jutuissa. Muiden sisarusten välejä on haikea seurata, joka juhlissa kysellään missä sisarukset, joudut selitellä "ainut lapsi" asemaasi ettet silti ole hemmoteltu yms...


Minulle kavereista on tullut menetykseni vuoksi tärkeitä, mutta se on myös usein niin etteivät läheskään kaikki halua/jaksa ryhtyä niin läheiseksi kaveriksi (vrt.sisarus), kun heillä on ympärillä juuri näitä läheisiä sisaruksia. Heillä on tuki verkko joka on vanhakka pohjalla, johon kaverisuhteet ovat vain kiva lisä

Minulla on yksi lapsi, nyt jo aikuinen. Hankin hänet nuorena. Kun lapsi oli pieni, opiskelin ja hakeuduin työelämään. Ei ollut oikea aika hankkia toista. Sitten, kun olisi töistä voinut jäädä äitiyslomalle, oli avioliitto kuralla ja sittemmin tuli ero.
Kun lapseni oli jo 16, perustin uusperheen, mutta yhteistä lasta emme saaneet.

Lapsellani on läheiset suhteet mieheni lapsiin sekä serkkuihinsa, eikä hän ole lainkaan itsekäs tai hemmotellun oloinen. Ei ole myöskään itse kaipaillut sisaruksia, tai ainakaan ei ole koskaan maininnut sellaisesta.

Minulle omat sisarukset ovat todella rakkaita ja siksi itse kuitenkin olen hieman surullinen siitä, että lapsellani ei sisaruksia ole, siis sellaisia, joiden kanssa olisi jakanut lapsuutensa.

Meilläkin on vain yksi lapsi ja olen miettinyt keneen lapseni turvaa sitten kun on aikuinen. Itselleni sisarukset ovat olleet korvaamattomia ja läheisimmät ystävät. Muutama muu ikäiseni ihminen, joilla ei ole samaa ikäluokkaa olevia sisaruksia, sanovat, ettei niitä tarvita. Oikeaa vastausta ei taida olla olemassa.

Aikuisena, ainoan lapsen lapsuuden viettäneenä olen vahvasti sitä mieltä, että tietyt sosiaaliset taidot, niin että ne ovat vaistonvaraisia, hankitaan parhaiten sisarusten tai ainakin samassa taloudessa asuvien toisten lasten kanssa. Yksin lapsena, aika yksin aikuisenakin, mun kokemuksen mukaan.
Minua ei lellitty, enkä ole itsekäskään, turhan itsenäinen kylläkin. En kauaa kysele muita mukaan, vaan menen sitten yksin.

kärsin lapsettomuudesta ja sitten vihdoinkin keinohedelmöitys auttoi, olin silloin 32 vuotta. muut kaverini oli jo aikoja saaneet lapsia ja olin itse nähnyt sen kun lapsia tehdään peräkanaan sen takia että ne leikkii toistensa kanssa. ei todellakaan pitänyt paikkansa jatkuvaa huutoa vain.

yksi lapsi riittää hyvin ja ei mene hermot ja on sitä laatu aikaa ja paljon. ei me lellitty omaamme mutta oli aikaa kasvattaa. meidän tyttömme joka on nyt 20 v on itsenäinen, vastuuntuntoinen ja olen äitinä kaikinpuolin ylpeä. kun hän oli pieni ja vielä nytkin, ei hän ole koskaan halunnut sisaria. näkihän hän miten muilla kavereilla oli, piti aina olla se nuorimmainen mukana ja sitten ne riidat. toki yksinäinen lapsi voi saada enemmän kuin moniperheisen mutta se on itsestä kiinni jos haluaa lelliä pilalle.
en ole katunut mitään ehkä olisin hankkinut kaksi lasta jos oisin saanut itse valita toki en peräkanaa. yhdessä lapsessa on jo paljon työtä ja olen iloinen että olemme voineet antaa hänelle aikaa. ei lapsesta tulee yhtään erinlainen kuin muista tai ei ainakaan negatiivisessa mielessä, päinvastoin. näin monen vuoden jälkeen ymmärtää miten tärkeää lapselle on että se saa aikaa ja se ei onnistu jos on monta lasta.
ainut negatiivinen asia voi olla että kun meistä aika jättää niin hän on ehkä yksin mutta toivottavasti hänellä on silloin oma perhe.

Lisää lapsia ehdottomasti! Sisaruksia ei korvaa mikään. Yksi lapsi on todellakin yksinäinen ja paapottu, sisarukset kasvattavat ja koulivat elämään. Oppivat jo nuorena jakamisen taidon ja kehittyvät paaaaljon sosiaalisemmiksi.

..jokaisen parin mietittävä omista lähtökohdistaan. Itse sain pojan kymmenen vuoden lapsettomuushoitojen loputtua. Hän on nyt 16-vuotias. Pienempänä hän sanoi, että olisi hyvä, jos hänellä olisi sisko tai veli. Nyt isompana samaa ei ole ainakaan ääneen sanottu. Hänellä on laaja ystäväpiiri. Olen myös korostanut, että serkkuihin ja yleensä sukulaisiin kannattaa pitää yhteyttä, sillä tiukoissa paikoissa he voivat olla ainoita vilpittömästi asiasta kiinnostuneita. Sisarusten olemassaolo ei takaa mitään. Sisaruksetkin voivat riitaantua niin, ettei yhteyttä pidetä mitenkään. Itselläni on monta siskoa ja veljeä, mutta vain yhteenläheisempi kontakti. Joskus kaipaan itse nuorempaa sisarusta lapselleni, mutta se johtunee luopumisen vaikeudesta. Lapsi ei enää tarvitse minua niin kuin pienempänä ja minun on löydetävä oma elämäni uudelleen. Antauduin täysin äitiydelle (toki kävin töissä), kun siihen lopulta sain mahdollisuuden. Hyvä suhde omaan isompaankin lapseen rikastuttaa elämää valtavasti, jos kohta koetteleekin.

Paras kun ei tee yhtäkään

Aika monella tuntuu olevan asenne: "montako lasta kannattaa hankkia" Argh. Ikään kun niitä lapsia vaan ostettas marketin hyllyltä mielihalujen mukaan. Minulle lapsen saanti ei ole koskaan alunperinkään ollut mikään itsestään selvyys. Ja minulla kuitenkin on nyt sitten ihmeen kautta normaalisti sujuneen raskauden jälkeen terve kohta 2v tyttö (luovutetulla munasolulla tehty hoito). Ja uuteen raskauteen en ikäni ja sairauteni ja elämäntilanteeni vuoksi voi enää lähteä. Eipä kyllä tule mieleenkään pohtia, että tuleekohan lapsestani nyt hemmoteltu ja itsekäs :D Mutta toisaalta ei tulis kyllä mieleenkään itsekkäästi laittaa päivähoitoon tuota pientä ihmettä.

Toivottavasti et tarvi koskaan kokea tätä, mutta meillä oli 3 lasta kun vanhin kuoli leukemiaan 10v. Luojan kiitos oli nää 2 muuta, he auttoivat eteenpäin! Jos ei olis ollu, ei olis nyt yhtään lasta. Sen varaan ei tietenkään tehdä yhtään lasta, mutta nää 2 ovat läheisiä toisilleen.

Kyllä jos avioliitto ja asuminen on epävakaata, miettisin sitä toista lasta, sillä ne merkitsevät kuitenkin myös paljon. Jos näin on hyvä, miksi pitäisi tehdä toinen lapsi. Tässä on tullut ihan hyviä neuvoja sinulle yhdestä ja useastakin lapsesta. Päätös on sinun ja toimit sen mukaisesti. Lapsesi saa paljon ystäviä aikanaan, ne ovat tärkeitä, mutta on myös lapsen kasvuympäristö ja tasapainoinen elämä.
Jos elämässäsi on epävarmuutta eikö se kasva kaikkinensa jos siihen vielä toisen lapsen haluat. Jos olet rohkea teet niin, ettei asia myöhemmin ala kaivertamaan mieltäsi. Sinun jaksamisesta kaikki on kiinni. Lapset kasvaa nopeasti, ehkä sinäkin jaksat jos rakkautta riittää..
Onnea päätökseesi, oli se sitten puolesta tai vastaan !

Uskaltakaa vielä viis

Itse kasvoin ainoana lapsena, joten voin sanoa että olen monesti kaivannut sisaruksia.

Entäpä lapsen sosiaaliset taidot ja kouluun meno ym...helpottuu jos lapsi muiden lastwen seuraan...olen sen omista pojista huomannu...vanhin oli tarhassa ja nuorin kotona kunnes menin töihin...heillä ikä eroa lähes 10v...nuorimmasta tuli arka...hyvä ettei armeijaan tarv mennä mukaan leireille ei kotoa lähtenyt yms...perhehoitaja hoiti poikaa sillo kun olin töissä vapaa päivinä en vienyt...sitä en ymm ettei lapsi voi olla kotonaan jos vanh kotona lomilla yms..jos jotain menoa sitten sen ymmärtää mut huh...nuoremmalla vaikeeaa oli lähteä kun itkua väänsi...toinen heti pienestä halusi kavereiden kans leikkiin yms...muutenkin sosiaalisempi ...nuorempi empii pelkää panikoi...että pieni ihme tarvitsee muitakin kun vanhemmat...entäpä jos tapahtuu vanhemmille jotaIN mitä sitten? Lapsen paras ei ole aina se mitä ensin ajattelee...kokemus mulle tuonut älyn hoitotouhuun....nyt armeija ja työ elämään aikuistuneet...mutta kyllä on vaikutusta.

ilman muuta sisaruksia lapselle.....

Itelläni on nyt viisi vuotias poika, jonka sain tosi nuorena (olin 17), mikä varmaan osaltaan on vaikuttanut siihen, ettei ole hirveää hinkua toiseen lapseen.

Ite oon kuitenki sitä mieltä, että lasta ei hankita, ellei se tunnu itsestä hyvältä. Mä tiedän, etten vielä vuosiin ole valmis siihen samaan rumbaan mitä elämä on pienen lapsen kanssa, ja koen, ettei pikkusisaruksen hankkiminen pojalle ole hyväksi, jos en ite siihen koe pystyväni.

Muutenkin poikasi on vielä niin nuori, että suosittelisin odottelemaan (mikä sun tilanteessa kyllä voi tehdä tiukkaa...), koska kahden taaperon kanssa elämästä tulee yhtä hulabaloota. Isoveikalleni syntyi lapsi puol vuotta mun lapsen syntymän jälkeen ja olihan se aika hulinaa aina kun isovanhemmilla käytiin samaan aikaan :'D

Mitä tulee siihen, millainen lapsesta kasvaa, se on ihan susta itsestäs kiinni totta kai. Meillä poika meni tosi aikaisin tarhaan, eli oppi ihan alusta asti, ettei ole huomion keskipisteenä. Veljeni tyttö on myös ollut niin paljon kuvioissa, että ei ole leikkikaverista ollut pulaa ikinä. Eli jos se toisen lapsen hankkiminen tuntuu liian vaikealta, kannattaa vaan käydä iltapäiväkerhoissa jne. ja järjestää poika sosiaalisiin tilanteisiin, ja sitä kautta sitten oppii käyttäytymään jne. :)

On kuitenkin totta, että jos on ainoa lapsi, sitä huomiota saa vanhemmilta eritavalla. Joten totta kai se aina vähän vaikuttaa, meilläkin on kotona minä ja pojan isä, ja poika tietenkin meidän elämän keskipiste. Ollaan kuitenkin parhaamme mukaan yritetty opettaa ettei kaikkea voi saada, eikä poika todellakaan saa tahtoaan läpi joka asiassa, joten uskallan toivoa, ettei nappulasta kovin hemmoteltua kasva (etenkin kun pari ekaa vuotta teki tosi tiukkaa taloudellisesti).

Minulla vain yksi lapsi joka on tosi sosiaalinen ja tulee tosi hyvin toimeen kaikkien kanssa. Itselläni oli 2 sisarusta ja minulla ainakin oli valtavasti sosiaalisia ongelmia enkä ole edes ikinä viihtynyt ihmisten kanssa.

Varmasti ainoa lapsi saa meillä hyvin huolenpitoa ja välittämistä. Mutta paljon on vanhemmistakin kiinni. Ajatelkaapa vaikka jos vangemmat aina menossa ja ainoa lapsi yksikseen tai sitten toisaalta iso perhe jossa isä väkivaltainen juopottelija. Minkälainen lapsen elämä on tällaisissa perheissä ja miten se vaikuttaa kehitykseen.

Ei siis takaa kovin paljon sekään onko ainoa lapsi vai sisaruksia vaikka mielelläni ajattelisin että vaikka ainoasta lapsesta huolehditaan aina hyvin.

Aika lapsellinen nelikymppinen. Pitäisikö nuo asiat selvitellä omin päin? Ei kuulu muille. Eikä lapsia tehdä yhteiskunnan elätettäväksi.
(Kaikki lapset ovat nykyään hemmoteltuja ja pilalle lellittyjä. Nykyajan nuorta ei saa lähtemään edes aikuisena pesästä, kun kotona on niin kivaa.)

No ei todellakaan tule hemmoteltu! Terveisiä vaan ainoa lapsi. Jos sitä ite sai uudet vaattet tai jotain tavaroita niin kyllä se kaikki p4skakin kaatuu yhen niskaan. Ehkä jonkun mielestä vähäpätöinen asia mutta itse syrjäydyin nuorena niin sen jäljet näkyvät vielä aikuisiälläkin. Kaverit hävis joten uusien hankkiminen on erittäin vaikeaa myöhemmällä iällä. Sisaruksilla on aina sisarensa ja niillä on myös heidän kaverinsa joilta saa tukea. Pohjalta on pitkä matka ylös ilman muiden apua. Itse ainakin olen sitä mieltä että niin paljon vaan lapsia maailmaan kun tuleva emäntä vaan jaksaa työntää ulos tai sitten ei yhtään.

Ainakin minu eksäni oli itsekäs ja hankala juuri pitkälti siksi, että oli ainoa lapsi, joka oli aina saanut vanhemmiltaan kaiken. Maailma pyöri hänen ympärillään. Ei sitä aikuinen ihminen jaksanut katsoa... isoa itsekästä lasta.

Mutta tätä ei mielestäni yksin aiheuta se, että on ainoa lapsi, vaan se yhdistettynä vanhempien liikaan suojelevuuteen ja palvontaan. Ainoa lapsi voi ihan hyvin kasvaa toisetkin huomioonottavaksi aikuiseksi, jos vaan pääsee isommassa lapsiporukassa varhain opettelemaan tavoille ja vanhemmat antaa sen tapahtua ( eli ei tasoittele lapsen pettymystä, kun hän ei aina olekaan se tähti ja kaiken keskipiste ja tärkein, vaan antaa siperian opettaa ja kertoo, että niin se vaan on, että kaikki ei voi olla parhaita kaikessa ja muillakin on oikeuksia, ei vaan omalla kullannupulla.)

Oikeestaan sillä ei ole mitään merkitystä montako lasta on. Ainoa asia, jolla todella on merkitystä on vanhemman kykenevyys rakastaa ja olla hyvä vanhempi.

Jos vanhempi on sairas tulee lapsesta sairas eikä osaa ottaa muita huomioon. Jos taas vanhempi kykenee empatiaan ja hyvään kasvatukseen tulee lapsestakin sosiaalinen ja empaattinen.

Ei! Älä hanki sille sisarust se on oikeasti vanhemalta aivan hirveää kiduusta. Koska kaikki tuntuu niin ärsytävältä. Tiedän minä oon 14 ja pikkusisko 10, se on yhtä helvetiä. Oikeasti olin ihan vitun ilonen kun ei ollut pikku siskoa. Nyt, olen masetunut... Ja se on ihan ton yhden syytä, jota pikkusisoksi sanotaan.

Oma lapsuuteni ilman sisaruksia oli usein yksinäinen ja sitä kautta vähän surullinenkin. Vanhempani olivat jo iäkkäitä eli heistäkään en saanut juurikaan seuraa. Nyt minulla itselläni on kaksi lasta ja näen kuinka suurta iloa se "varma kaveri" tuo molemmille. Vanhempi lapsi totesikin että olet äiti ihana kun synnytit tuon pikkuveljen :)

Ei kaipaa nyt vaan aikuisena.

"Monilapsisessa perheessä lapsi oppii automaattisesti toimimaan suureessa porukassa. Sisarukset saattavatkin olla toisilleen parhaita kavereita, mikä onkin ihanteellista. Toisaalta lasten luonne-erot korostuvat isossa perheissä; ujommat lapset vetäytyvät syrjään ja rohkeammat ovat esillä. Vanhemmat ja muut aikuiset saattavat antaa enemmän huomiota rohkeammille lapsille, mikä voi aiheuttaa kateutta tai syrjintää syrjäänvetäytyvissä lapsissa. Samoin huomiota voivat saada sellaiset lapset, jotka pyrkivät miellyttämään vanhempien tahtoa ja alistuvat aina. Toiset lapset saatetaan jättää huomion ulkopuolelle, tai lapsia saatetaan vertailla keskenään. Tällöin sisarukset alkavat kilpailla keskenään tai ovat kateellisia toisilleen, mikä voi vahingoittaa sisarusten keskinäisiä suhteita, ja samalla lapsen suhdetta vanhempiin. Vanhemmat voivat ehkäistä tällaista kohtelemalla kaikkia lapsiaan tasapuolisesti.
Ainoa lapsi taas saa vanhempiensa ja sukulaistensa jakamattoman huomion. On yleinen käsitys, että ainut lapsi on itsekäs eikä ole yhtä sosiaalinen kuin lapsi, jolla on sisaruksia. Toisaalta, vanhempien ja lapsen suhde voi olla paljonkin syvällisempi ja läheisempi. Ainoan lapsen elämää seurataan tarkemmin, ja häneen asetetaan suurempia odotuksia, mikä taas ei aina ole hyvä asia. Koska lapsi ei joudu jakamaan asioita sisarustensa kanssa, oletetaan herkästi, että hän on hemmoteltu ja saa kaiken mitä haluaa. Näin saattaa ollakin, mutta jälleen on kyse kasvatuksesta ja vanhempien asenteesta ja suhtautumisesta. Ainoakin lapsi oppii sosiaalista kanssakäymistä muiden lapsien kanssa päiväkodeissa ja kerhoissa, jotka pystyvät kehittämään monilapsisenkin perheen jälkikasvun sosiaalista sopeutumiskykyä ja toimintaa. "

No niin helvettiin varmaan joudut ... olen itse ainut lapsi, mutta en itsekäs´ vaan itsenäinen omista asioista huolehtiva ... tehnyt ensin kesätöitä sen jälkeen työelämässä ja tuupannut maailmaan neljä lasta samalle äijälle ... ei siitä yhden lapsen elämästä tule sen kummenpaa kuin 12 lapsisen perheen lapsista .... mikäli ei ole resursseja enempiin lapsiin niin valinta on Teidän itsenne ... tiedän kokemuksesta

Heipä hei! Olen nuori aikuinen, joka on kasvanut perheen ainoana lapsena. Lisäksi vuosien varrella on tullut hoidettua paljon lapsia erilaisissa ja eri kokoisissa perheissä, joten on tullut milloin minkäkinlaista arkea nähtyä.

Perheelläni on aina ollut taloudellisesti melko tiukkaa ja olen suunnilleen 10-vuotiaasta asti ostanut itse omat vaatteeni (kirpputoreilta) ja vähän vanhempana sitten melko pitkälti kaikki tavarani. Asumisesta ja ruuasta vanhemmat aina huolehtivat. En koe olevani hemmoteltu. Lisäksi on tullut nähtyä paljon perheitä, joissa monen lapsen joukosta yksi on erityisen hemmoteltu. Joten ongelma on sama, vaikka olisi sisaruksiakin.

Pienempänä aivan naapurissamme asui muutama lasta, jotka olivat lapsuuteni ajan todella hyviä kavereita ja leikimme yhdessä aamusta iltaan. Jos siis haluat opettaa lapsellesi sosiaalisia taitoja, opeta. Ei siihen välttämättä sisaruksia tarvitse, läheiset kaverit voivat olla sisaruksiakin tärkeämpiä.

Ainoana lapsena koen olevani itsenäisempi. On totta, että voisin olla parempi sosiaalisissa tilanteissa, mutta minulla on koko elämä aikaa oppia. Hieman hiljaisempikin lapsi voi olla onnellinen, ei aina tarvitse olla ihmisiä hälisemmässä ympärillä. Lisäksi menestyin koulussa todella hyvin ja kasvoin luovaksi ja kriittiseksi ajattelijaksi, sillä vanhemmillani oli aikaa minulle. He olivat aidosti kiinnostuneita tekemisistäni sekä kannustivat ja tukivat uusien asioiden oppimisessa.

Kaikella on on kääntöpuolensa, mutta minä koen olevani onnellinen ja tasapainoinen ainoana lapsena. Myös tulevaisuudessa olen itse harkinnut vain yhtä lasta, jos sellainen siunaantuu :).

Itse olin 37 vuotias kun sain ensimmäisen lapsen enkä uskaltanut edes ajatella toista ainokainen oli terve poika. Siitä tosin on pian 30-vuotta enkä ole katunut. Tosin hän kyseli miksi hänellä ei ole veljeä tai sisarta mutta ei sen enempää kun kerroin hänelle emme vain saaneet sinulle veljiä tai sisaria. Nyt aikuisena hän kyllä ymmärtää sen. Miksi?On tosin oma valinta, ottaako riskin itse ajattelin ainakin olevani liian vanha toiseen raskauteen ja sen tuomaan riskiin ikäni suhteen. Olen erittäin onnellinen yhdestä terveestä lapsesta.

Hankin toisen lapsen jotta lapsillani olisi sitten joku turva jos itse kuolen tms. Kuitenkin poikani eivät ole läheisiä keskenään vaan kovasti erilaisia. Tappelivat paljon lapsena. Yksinhuoltajana sanoisin että kaksi on jo liikaa, aina ollaan kaksi yhtä vastaan kun jotain yritetään sopia. Minet tekemiset jäi tekemättä kun yksi kieltäytyi lähtemästä, ei sitten voinut yksinkään jättää niin oltiin sitten tekemättä ja menemättä.

Voi käydä myös aivan toisinkin, että lapset tulevat läheisiksi. Näitä ei voi tietää eikä neuvoa, ne vaan tapahtuu.

Minä olen vanhempieni ainokainen ja olisin monasti toivonut sisaruksia. Pienenä olin aina leikkien "kolmas" pyörä, joka sitten tiputettiin piirin ulkopuolelle. Tästä syystä minusta on tullut hyvin itsenäinen ja ehkä tavallaan yksinäinenkin. Osaan olla yksin, kaipaan olla yksin, pidän yksinolosta. En siis ole mitenkään erakoitunut, mutta en tarvitse jatkuvasti ihmismassaa ympärilleni. Teininäkin ne hyvät kaverit olivat harvassa ja näin vanhempana toivoisi, että olisi joku, joka tuntisi minut täysin ja jolle voi avautua kaikesta esim. sisarus. Kavereille en halua syvimpiä tuntemuksiani jakaa. Jos minä joskus saan lapsia niin sisaruksia tehdään.

Itse olen kasvanut ainoana lapsena ja muistan miten lapsena kaipasin tosi paljon sisaruksia. Olin hyvin yksinäinen lapsi ja jos vain sain leikkikaverin niin tein kaikkeni jotta hän olisi viihtynyt seurassani. Eli minua sai määrätä ihan niin paljon kuin toinen halusi. En osannut pitää ollenkaan puoliani ym. Sen muistan että jo sillon päätin että minulla itselläni on enemmän kuin yksi lapsi. Lapsen saaminen oli vaikeaa ja jossain vaiheessa mietinkin että olen tyytyväinen jos yhdenkin lapsen saan.

Nyt keski-ikäisenä kaipaan taas sisaruksia jakamaan vastuuta vanhemmistani. Tuntuu rankalta hoitaa vanhoja vanhempia täysin yksin ja samalla tuntuu myös hyvin yksinäiseltä. Vanhempieni jälkeen minulla ei ole enää ketään ihmistä joka olisi tuntenut minut aina ja jonka kanssa voisin jakaa yhteisiä kokemuksia elämäni varrelta. Suhteet sukulaisiin ovat aina olleet hyvin kaukaisia koska vanhempani olivat aika eristyneitä ihmisiä.

Ainoana lapsena minusta on kasvanut hyvin itsenäinen ihminen joka ei juuri apua kysele vaan yrittää hoitaa kaikki mahdolliset asiat itse. Eräällä tavalla olen ehkä liian "vahva". En tiedä liekö lapsuuden vai eletyn elämän seurausta.

Minulla oli ensin vain yksi lapsi.Hän alkoi viisi vuotiaana kaipaamaan todella paljon pikkuveljeä tai siskoa.Tuli paha mieli kun hän vertasi itseään muihin perheisiin ja lapsiin joilla oli siskoja ja veljiä,sanoi että miksi minä olen aivan yksin.
Niin päätin tehdä toisen lapsen ,enkä ole katunut päivääkään.Kuusi vuotta on heillä ikäeroa,nyt jo aikuisia,mutta olen tyytyväinen etten jättänyt häntä ilman pikkuveljeä.
Kaikilla ei ole useamman lapsen teko itsestään selvyys,mutta jos ei mitään esteitä,suosittelen että ainakin kaksi lasta olisi hyvä hankkia.Varsinkin jos ei ole koko ajan tekemisissä sukulaisten,vaikkapa sisarusten lasten kanssa,että voivat kasvaa yhdessä.

itselläni on kolme sisarusta. meitä on 3 tyttöä ja yksi poika. kaikki olemme jo aikuisia. isoveljeni sanoi kerran, että olisipa hänellä veli jonka kanssa tehdä poikien juttuja. hieman haikeana katsellut meidän tyttöjen juttuja sivusta, vaikka tottakai olemme tehneet asioita myös nelistään. mutta poikien jutut ovat kuitenkin pojille tärkeitä, vaikka onkin isä-poika juttuja. eli vaikka olisikin monta sisarusta, niin voi silti tuntea itsensä välillä yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. ei se välttämättä katso sitä onko monta sisarusta vai ei yhtäkään.

Oltiin varmaan jotain 18, kun luokassa kaikilta opettaja kysyi onko sisaruksia ja kuinka monta. Meijän luokalla oli vaan yksi, joka oli ainut lapsi. Tämä kyllä selitti meille muille aika paljon kyseisen henkilön käytöksestä. Oli juurikin yksi näistä lellityistä versioista. Tämä tyttö laukoi suustaan asioita kuten: "Mä ainakin toivon, että mun vahnemmat erois, niin saisin enemmän lahjoja." tai "Viikon päästä on mun synttärit ja tehän sitte kaikki laulatte mulle" jne.

Kyllähän ainoista lapsista helpommin tulee lellittyjä, mutta ei se tietenkään mikään itsestäänselvyys ole. Kyllä varmasti ainoista lapsista voi tulla oikeen mukavia henkilöitä. Itsellä on vaan kokemusta tästä yhdestä.

Tätä seuraavaa tekstin pätkää en sitten tarkoita mitenkään pahalla ketään kohtaan. Kunhan pohdin vähän toisesta näkökulmasta. Tässä kun nämä ainoiden lasten äidit kertoo, kuinka kivoja juuri heidän lapsensa ovat, vaikka ovatkin ainoita lapsia, ei kyllä kerro asioista oikeastaan yhtään mitään. Saattaa olla totta, tai sitten ei. Se on kuitenkin melko saman tekevää minkälaisia riiviöitä nämä lapset olisivat, niin vanhemat silti kehuisivat heidät maasta taivaisiin. Vai näittekö kenenkään tässä kirjoittavan, että hankki vaan yhden lapsen ja siitä tuli aivan karsee? Omille vanhemmille kun ne omat lapset on lähes aina niitä kaikkein parhaita lapsia maailmassa. Saattavat olla toistenkin mielestä kunnollisia tai sitten eivät, mutta äidin antama arvio omasta lapsesta on kyllä tässä mielessä melko puolueellinen.

Ihmiset on tässä aiheessa niin erillaisia. Itellä on veli ja olisin aina halunnut enemmän sisaruksia. Vielä aikuisenakin toivon, että olisi edes yksi sisarus enemmän, mutta en mä kuitenkaan sen takia mitenkään kärsi.

Lapselle jää enemmän aikaa,joten se tulee myöskin paremmin hoidettua.

Paras lahja lapselle on antaa hänelle sisarus. Sekin on muistettava että ei voi kaivata sellaista mitä ei ole. Paras ystäväni on ainoa lapsi ja hän on itse nyt viiden lapsen äiti ja kertoi mitenkä asia oli vaivannut häntä kun ei ole sisaruksia. Ja vaivaa vieläkin kun näkee ystäviensä sisarustapaamiset.

Itse koen että on rikastuttavaa ja antoisaa kun on sisaruksia.

Lapselle on aina kiva asia sisarus, vanhemmat vain nykyisin ovat niin itsekkäitä että kysyvät tällä keskustelupalstoilla että KANNATTAAKO tehdä lapsia enemmän.

Asiaanhan on monta puolta. Vanhempien näkökulma ja lasten näkökulma.

Vastaako joku että katuu hankkineensa vain yhden lapsen? Ei vastaa. Toisenlaisen loppupäätelmän saat kun kysyt että katuuko joku hankkineensa kaksi tai kolme lasta, vai olisiko yksi ollut parempi.

Kyllä sinun pitää ihan itse päättää että yritätkö toista vai et.

Aika monella se jää yhteen, jos aloittaa noinkin vanhana. Se vaan on keskiässä niin paljon raskaampaa pienten lasten kanssa.

Katunut ettei ajoissa tehnyt enempää. Sisarusten puute harmittaa aikuisiällä.

Mie mietin oman lapsen syntymän jälkeen, ku uutta vauvakuumetta pukkas, et oonko itsekäs jos haluun toisen lapsen. Ajattelin, et ensimmäinen ei saa kaikkee sitä huomioo minkä sais ollessaan ainut. Toisaalta mietin oonko itsekäs siinäkin tapauksessa, jos en lapselleni sisarusta suo. Monet itkutkin tuli itkettyä asioita pähkäillessä. Nyt kuitenkin toinen tulossa ja onnellinen tästä päätöksestä. Itse olen todella onnellinen omista sisaruksistani! Mietin myös omia tuttujani. Ja huomasin, et kaikki ne tuntemani ihmiset, jotka ei ole yrityksistä huolimatta kyennyt muodostamaan kestävää parisuhdetta tai perhettä, ovat olleet ainuita lapsia. Sen sijaan harva tutuistani joilla sisaruksia, elää sinkkuna. Uskon siis vahvasti, että sisarussuhteet edesauttaa sosiaalisten taitojen kehittymistä...

Nimimerkille 20 9: Ei (onneksi) useammankaan lapsen vanhemmat täällä kirjoita, että tein x-määrän lapsia ja osa heistä tai kaikki ovat aivan karseita. ;)

On totta, että omille vanhemmille omat lapset on lähes aina niitä kaikkein parhaita lapsia maailmassa, kuten kirjoitit. Niinhän sen kuuluu ollakin. :)

AP:lle voisin sanoa aiemman viestini lisäksi, että yksi syy hankkia toinen lapsi voisi olla sekin, että ehkä lapset eivät joutuisi niin suurennuslasin alle. ;)

Kun ainoa lapsi tekee mitä tahansa negatiiviseksi luokiteltavaa, niin aina on ihmisiä, jotka katsovat sitä niin, että voi voi noita ainoita lapsia.
Itselläni ei tosiaan ole kokemusta kuin yhdestä omasta lapsesta, mutta esim. sisaruksillani on yhteensä paljon lapsia. Joka perheessä on useampi.
Kyllä niidenkin perheiden lapset ovat itkeneet, kiukutelleet, kimputtaneet jotakin, protestoineet, olleet mustasukkaisia, vieneet kaverilta tai sisarukselta lapion kädestä hiekkalaatikolla jne.. Sehän on normaalia. Mutta kun ainoa lapsi tekee saman, se voidaankin tulkita niin, että tuollaista se on, kun ainoalle lapselle on aina annettu kaikessa periksi, tuollainen siitä on tullut ja tuollainen tulee olemaan.

Nuo pikkulapsiajat menevät kyllä nopeasti ohi, enkä ole muistanut enää vuosikausiin asenteellisuutta, joka ainoisiin lapsiin liittyy. Itse en törmännyt siihen enää lapsen kouluaikanakaan.Tuli nyt vain taas joistakin kirjoituksista mieleen.

Ihmisillä on vaikka minkälaisia syitä sille, ettei perheeseen tule toista lasta. Omalla kohdallani ensimmäiseen liittoon astui kuvaan väkivalta ja alkoholi. Minun piti omat haaveet ja vauvakuumeet haudata. Ei olisi ollut millään tavalla vastuullista hankkia siihen enää enempää lapsia, oli viisaampaa lähteä.
Toiseen liittoon ei lasta siunaantunut, vaikka kuinka yritettiin.

Kasvatus ja elämänkokemukset muovaavat ihmistä varmasti enemmän kuin se, montako sisarusta sattuu olemaan tai onko jäänyt kokonaan sisaruksia paitsi.
Ei suurperheiden lapsetkaan ole kaikki keskenään samanlaisia, ei edes saman perheen sisällä, saati yleisemmin. Sen enempää ainoasta lapsesta ei varmasti mitään prototyyppiä ole olemassa.

Meillä ainakin tytär on sosiaalinen ja muita kohtaan huomaavainen. Pilalle ei ole hemmoteltu ja erikoisesti kiinnitetty huomiota siihen,että lapsi oppii huomaavaiseksi muita kohtaan monin eri tavoin.
Ainoa "ongelma"on se,että kotona ei ole leikkikaveria. Me vanhemmat siis "joudumme"leikkimään lapsen kanssa. Tyttö nyt 5 vuotta. Moni kaveri,jolla useampia lapsia,sanoo,että ei ollenkaan leiki lapsensa kanssa.
Meille toivottiin lapselle sisarusta,mutta ei vain onnistunut.

no hei kai se lapsi nyt sentään ihan ilman sisaruksii pärjää?

Olen se ainut lapsi. Toivoin vielä yläasteellakin, että olisin saanut sisaruksia. Tunsin olevani välillä yksinäinen, eikä kukaan oikein tuntunut ymmärtävän. Olihan niitä kavereita mutta ei se ollut ihan sama asia. En toisaalta tunne, että olisin jäänyt mistään paitsi. Eihän minulla koskaan ollut sisaruksia niin tuskin sitä seuraa osasi samalla tavalla kaivata. Yritin olla koulussa sosiaalinen ja ottaa toisen huomioon, mutta tarvitsin paljon omaa tilaa. Minua kiusattiin koko peruskouluaika - joinakin vuosina enemmän, joinakin vähemmän. Tunsin olevani jotenkin erilainen ja kuulen sitä silloin tällöin myös muilta.

Joissakin perheissä on se ongelma, että ainoasta lapsesta yritetään tehdä se täydellinen kappale. Meillä on kotona kova kuri ja vanhemmilla kovat odotukset minua kohtaan. Talutusnuoraa yritetään asettaa kaulan ympärille vieläkin, vaikka olen ollut jo aikaa juridisesti aikuinen. Kaikessa pitäisi olla hyvä ja tehokas eivätkä ponnisteluni tuntuneet riittävän. Olisin toisaalta toivonut rinnalleni toisen samaa lihaa ja verta, jotta lasti ei ole yhtä raskas kantaa. Toisaalta olen helpottunut siitä, ettei kukaan muu ole joutunut käymään tätä samaa läpi. Oli kuitenkin asioita, joista ei saanut puhuttua kenenkään kanssa, joka olisi ymmärtänyt, mitä kotona tapahtui ja miltä se tuntui. Ongelmana kun ei ollut pelkästään se, että pitää olla hyvä, parempi, paras.

Loppujen lopuksi toinen lapsi on sinun ja miehesi yhteinen päätös ja siihen vaikuttaa vain kokonaistilanne ja omat syvimmät tuntemukset. Mutta muista tämä, hyvä aloittaja: Yksi taikka usempi lapsi, mutta älä tee lapsesi elämästä ylikontrolloitua helvettiä.

itse sairastuin todella pahaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Se toi mukanaan täydellisen sosiaalisen eristäytymisen. pelkotilat, vihan jopa omaa lastaan kohtaa. Kaikesta selvitty terapian avulla. Nyt lapsi 10v ja meidän perhe-elämä normaalia :) , ei tulisi mieleenikään enää tehdä toista lasta. Mieluummin olen psyykkisesti terve yhden lapsen äiti, kun taas psyykkisesti sairas vauvan äiti. Se on katsokaas niin, että joitakin tämä elämä ravistaa vähän kovemmalla kädellä kuin toisia. Monta on syytä sille, että lapsia ei ole kuin yksi.

Nyt pienenä perheenä ollaan sitten matkusteltu aika paljon eri maissa, se on esim. asia jota taas pystyy antamaan sille ainoalle lapselle kun rahaa on käytettävissä vähän enemmän kuin monilapsisilla. Lapset on ihania ja on aina ihana asia kun tietää jonkun saavan lisää lapsia :) , itse olen sinut tämän asian kanssa jo. Ikää minulla on nyt 42 v joten junakin on jo ajanut ohi aika päivää sitten :)

Mää muistan lapsuudestani neljän lapsen perheessä sen, että jakamistaitoa mulla oli ainakin enemmän kun esim. mun lapsuuden ystävällä, joka oli ainoa. Kotona piti kaikki jogurtit ja leivonnaiset ja sipsit ja karkit yms. aina jakaa neljään osaan. Mutta kun tälle kaverille ehdotti et ostetaanko tämmönen karkkipussi jaetaan se, ni kommentti saatto olla tämmönen: "No eks siitä tuu kauhee vähä molemmille?!"
Jumankauta kotona jaetaan 400 gramman karkkipussi neljään pekkaan ja kaikki on tyytyväisiä, ja ku kahen täytyis sama määrä jakaa ei kelpaa.
Eikä mun lapsuuden perhe ollut edes "köyhä".

ei ole

Olen itse ainoa lapsi ja väitän, että se vaikutti moneen asiaan. En ole luonteeltani kovin sosiaalinen ja tietty epäsosiaalisuus korostui kun ei tarvinnut ottaa lapsena muita lapsia huomioon. Oli myös vaikea oppia pitämään puoliaan (en taida osata oikein vieläkään :) ) ja vasta kolmikymppisenä tuntui samanikäisten kanssa seurustelu helpolta ja luontevalta. Usein lapsena ajattelin, että olisi kiva saada sisarus ja kyselinkin sitä vanhemmilta. Äidin iän ja terveyden vuoksi se ei vain ollut mahdollista.

Itsellänikin on erinäisten onnettomien sattumien vuoksi vain yksi lapsi, vaikka suunnittelin aina kolmea. Oma lapseni taas ei ole koskaan kysellyt sisarusta eikä ole ainakaan myöntänyt kaipaavansa heitä. Mutta uskon, että he olisivat olleet hyväksi hänelle. Olisi ollut vakituinen kaveri kotona ja tiettyä itsekeskeisyyttä olisi ehkä kehittynyt vähemmän.

Koen, että ainoan lapsen kohtalo on aina tietty yksinäisyys. Ei ole ketään muuta, joka olisi kasvanut samassa perheessä, kokenut samat asiat ja jonka kanssa voisi niitä muistella. Ainoa asia, jossa ainoudesta on hyötyä, on perinnönjako!

Kyllä mulla yksi ja ainokainen(serkkuja 6kpl joista joku pyörii viikoittain nurkissa) Isällä myös toinen lapsi.(pikkuveli mut eipä kuulu kummastakaan.)
Itse olen sitä mieltä että voin alkaa viikonloppu/tuki/kriisiperheeksi.
tukikummit tutustu :) Ystävästäkin voi tulla kuin veli/sisko kokemusta on

Allekirjoitan viestisi melkolailla täysin. Olen ainoa ( pian 50v. ) Sisarukset olisivat varmasti olleet kasvattavia ja tärkeitä, mutta kun ei ollut, niin ei voi mitään. En silti ole omasta mielestäni omaan napaani tuijottaja. Mutta viestin aloittajan kysymykseen en oikein osaa vastata. Kyllä ainoanakin pärjää. Vielä en
ole mitään perinyt. Vanhempani elävät vielä ;)

Lapsia saadaan,ei niitä tehdä?sanoisin että ilman muuta kaveri,jos siltä tuntuu.Kyllä siinä voi monasti käydä, että lapsi kokee paineet suuriksi, kun sitä ikää karttuu.Kokeile ihmeessä,muuten asia (hyvä)jää vaivaamaan .

Olen itse ainoa lapsi perheessämme. Ikää on jo 24-vuotta eli, osaan kertoa asiasta. Itse kun olin kouluikäinen siinä 10-15, minua välillä sanottiin hemmotelluksi, koska perheemme oli varakas, ja olin ainoa lapsi. Kyllä se siitä laantui, sa voin mmyöntää, että olin kyllä joskus hieman pöyrstäilevä. Minua taannoin inhotti, kirpputorit ja se, että joutuisin pitäämään esim. isosiskon vanhoja vaatteita, jos sellainen minulla olisi. Mutta kuitenkin, aina oli sellainen pieni hetki jolloin toivoin sisarusta, kunnon ystävää, jonka kanssa voisi olla aivan oma itsenä. Ja sitten minua ei olisi ehkä haukuttu hemmotelluksi. ( Esimerkiksi, me menimme vähintään 2x vuodessa ulokomaan matkalle) Joskus kadehdin heitä joilla oli sisaruksia. Ja ihmettelin, miten ihania kavereita siskokset olivat, ja myös sitä, että he välillä inhosivat toisiaan. Mutta sinällään en olisi halunnut sisaruksia, saisin olla se pienin. Mutta suurin toiveeni oli, että minulla olisi pikkusisko tai veli.




Tuo oli minun mietelmiäni. Mutta siirytäämpäs siihen siihen sinun juttuusi, mieti, millainen elämän tilanne teillä on, onko aikaa 2 kahdelle lapselle ? Onko teillä varaa kahteen lapseen ? Entäs sitten asutus ? Mieti elämäntilannettasi ja kulje sydämmesi mukaan.

Olen 60-vuotias ainoa lapsi. Vanhempien ikäluokassa suvussa oli lapsia paljon. Nyt ihan liian moni heistä odottaa minulta tukea ja välitämistä. Ei ole ketään joka tätä odotusta jakaisi. Omat lapset ulkomailla. Kyllä kovasti kaipaisin sisaruksia, olen aina kaivannut.

Ai että MELKO myöhään? Niin ja kyllä ihmiset yleensä toivovat sisaruksia. Vaikka itse olen menettänyt isosiskooni hermot ties kuinka monta kertaa, en todellakaan olisi onnellisempi ainoana lapsena.

haittaako se sun poikaasi että on ainoa? itseolen ainut lapsi enkä osaa edes kuvitella että mulla olis sisaruksia. en edes nytkään kun äitini on sairas. sukulaiset ja ystävät ihmettelevät miksi en edes seurustele vaikka lähestyn 40 vuotta. se ei vain tunnu oikealta juuri nyt.

Sain ekan lapseni 30-vuotiaana. Toinen syntyi kun olin 34-vuotias. Esikoisen synnyttyä en ollut ollenkaan varma haluaisinko enempää lapsia. Yhden kanssa on niin helppoa kulkea, matkustaa, rahaa ja ns. omaa aikaakin tuntui olevan enemmän... En kuitenkaan tietenkään, todellakaan, kadu toista lastamme, jonka päätimme "tehdä" (sorry tuo ilmaus) kaveriksi esikoisellemme. Itselläni on sisko ja veli, mutta mieheni on ainut lapsi. Hän kaipasi aina lapsena sisarusta, ja oli yksinäinen, kun asuivat aika kaukana kavereista. Ja vielä aikuisenakin on kaivannut sisaruksia. Hänelle oli tosi raskasta, kun hänen äitinsä kuoli ja hän joutui hoitamaan yksin kaikki asiat (vanhemmat ovat eronneet jo aikapäiviä sitten). Tuossakin tilanteessa sisarukset olisivat olleet iso tuki. Näin esimerkkinä vaan...
Mä ajattelisin niin, että täytyy tehdä se päätös ja sitten vaan elää sen kanssa. Eli täytyy olla niin varma päätöksestään kuin vain voi, ettei elä lopunelämäänsä katuen.

Ei ainoasta lapsesta välttämättä tule lellittyä..

Kaikki lapset tarvitsevat rakkautta ja rajoja. Jos niitä saa kehittyy hyvä itsetunto ja hyvän itsetunnon omaava ihminen on yleensä empaattinen.

Mielestäni on hienoa, jos lapselle yritetään opettaa pienestä asti toisten ihmisten kunnioittamista.. Selitetään esim. mitä tarkoittaa vammaisuus ja vammaisen tunne-elämästä.. jne.

Kannattaa yrittää toista lasta, ei sinulla mitään menetettävää sen suhteen ole. Harmi tietysti jos lapsesi jää ainoaksi.

Yks lpsi lisää eoävarmaan suhteeseen, Ootko oikeesti noin typerä,et luulet sen lapsen korjaavan jo karilla olevan suhteen?
Teet lapsen siihen ns. leluks piiripienipyörii leikkiin.
Ei se ihminen tänne sun takias alunperinkään tullut, sai sulta "ilmasen kodin ja saa ittensä väestrekisteri järjestelmään",ni voi hakea asumislupaa/kansalaisuutta.
Mikä oikeest ihmisii vaivaa,et tehään noita lapsia tohon muutenvaan ja muutoluviks. Ei oikeesti oo todellista,et suomestakin löytyy noin yksinäisiä ja epätoivosia ihmisiä,jotka korjaa elämäänsä hetkellisesti jonkun suomeen haluuvan kanssa ihan vaan siks,et ois itellä perhe.

Oli sittn kyse miehistä tai naisista,ni ihan samaa kaavaa mennään.
-naimisiim-lapsi-suvulle rahaa-oleskelulupa-ero-ja lisää rahaa-

Ja suomalaiset tekee kaikkensa saadakseen hetken onnea,perhettä,helpotusta kurjuuteen.
Erossa maksetaan puolet omaiseedesta,vaikka velaks ja toivotaan perheonnea joulusin ja muutenkin pyhinä,kuka sitä yksin haluis olla.
Toienen sai asumisluvat suomeen ja jatkaa elämäänsä eteenpäin,ettii ittelleen jonkun enemmän silmää miellyttävän seuralaisen.
Rumia on liian helppo vedättää.

Lisää muutajii ja rumat ihmiset ,menkää kotiine.

Olen ainoa lapsi. Lapsena en kaivannut sisaruksia, mutta näin aikuisena olisi kiva, jos olisi suurempi perhe ympärillä iloitsemassa ja tukemassa elämässä. Omien vanhempien ikääntyminen myös huolettaa. Olen yksin asian kanssa. Minulla on nyt mieheni kanssa monta lasta ja toivottavasti pysyvät läheisinä halki elämän.

Ainoana lapsena ja 34-vuoden kokemuksella en ole koskaan kaivannut sisaruksia. Enkä ole tuntenut itseäni yksinäiseksi.

Lisäksi tähän ketjuun yleisesti viitaten on aika absurdia väittää, että juuri ainoat lapset ovat itsekkäitä. Sama kuin väittäisin, että puolestaan ihmiset, joilla on sisaruksia, eivät pystyisi toimimaan yksin tai tekemään päätöksiä itsenäisesti.

Minä olen 40 ja ainoa lapsemme 18. Olen itse suurperheestä.

Lapsemme on vilkas, iloinen ihminen, jolla on paljon ystäviä. Ei hän ole koskaan kaivannut omia sisaruksia. Päinvastoin sanoi joskus pienempänä, ettei halua muita repimään tavaroitaan. Ei hän ole lellitty eikä tottumaton jakamaan, vaikka yltäkylläisyydessä onkin elänyt. Nämä asiathan ovat pitkälti KASVATUKSESTA kiinni!! Minä itse olen kasvanut köyhyydessä ja se teki meistä ison perheen lapsista ahneita omaan napaan tuijottajia. Ei se isossa porukassa kasvaminen tee ihmisistä automaattisesti viisaita, toisia ajattelevia, epäitsekkäitä ja mitä kaikkea mitä aina hehkutetaan sirausten positiivisista vaikutuksista. Osa on pelkkää propagandaa. Tässäkin asiassa on myös negatiiviset puolet.

Minä näen omassa lapsessani kaiken sen, mitä kuvitellaan olevan mahdotonta ainoassa lapsessa. Vastaavasti olen nähnyt omin silmin miten sisaruksetkin voivat tapella pienestä pitäen. Eikä nyt aikuisuuden kynnyksellä todellakaan tarvitse kadehtia heitä ihmisinä.

Älä tee kersoja enempää, ulkomaalainen mies, mistä lie. Ero teille tulee ennemmin tai myöhemmin ja kasvatuksen päätät sinä -tuskinpa miehesi siihen rupee, on varmaan joku rättipää. Jos hemmottelet pentus, ite saat kasvatuksesi tuloksen eteesi, viimeistään murkkuiässä.

Jo olet JO 41-vuotias, on melko epätodennäköistä, että enää raskaaksi tulet. Edes rankimmilla hoidoilla tuossa iässä ei ole kovin suuret mahdollisuudet, ellei käytä lahjoitettuja munasoluja. Ja ylipäätään terveen lapsen saaminen on epävarmempaa tuossa iässä.
Lapsesi on varmasti onnellinen ja tyytyväinen ja saa paljon rakkautta ja huolenpitoa. Et voi verrata muihin perheisiin tilannettanne, etkä kysyä monilapsisten perheiden mielipidettä, koska heillä taas on oma elämä ja omat lähtökohdat ja tuskin tekisivät toisin, eli jättäisivät jotain lasta tekemättä.
Lapselle se oma elämä on täysin normaalia, oli se sitten perheen ainokaisena, lapsikatraassa, yh-perheessä tai lesbo- tai homoperheessä. Onnellisuus on ihan muista asioista kiinni. Ei lapsi osaa aidosti kaivata sellaista, mitä ei ole. Enkä nyt tarkoita mitään koiranpennun haluamista tms. Ja lapsihan saattaa toivoa myös pikkusisarta, jos tykkää vauvoista, että saisi hoitaa ja leikittää sitä kuten naapurin Maijakin pikkusiskoaan. Kuitenkaan hän ei osaa ajatella elämää kokoajan sisaruksen kanssa, eikä siis kaivata sellaista aidosti.

Olen 17v ja olen ainoa lapsi. Kyllä sanoisin olevani hemmoteltu mutta mielestäni vanhempi voi itse päättää tuleeko lapsesta hemmoteltu vai kohtuullinen :)

On se hyvä, kun voi miettiä TEKEEKÖ lapsen vai ei. Toiset niitä saa ja toiset ei. Toisilla elämäntilanne ei anna myöden lasta vaikka haluisi.

Itsekin samaa asiaa kyllä pohdin, mutta sitten tulee miljoona kysymystä.

Viidestä keskimmäinen :O
"Väliinpuotoaja", "Siinä muiden mukanahan se menee"
On sisaruksista iloa mutta kyllä suruakin.
Meillä kilpailuhenkisyys loisti ja kun sitä toivo et ees joskus ois hiljaista.
Jäljelle jäi,koskaan en oo ollu yksin ja kun piti aloittaa itsenäinen elämä niin ISO IKÄVÄ yllätti.
Aina on joko valot päällä, radio,kodinkoneet hurisee kun se "meteli" tuo turvaa.
Äitimme oli ainokainen ja se näkyi.

Paljon riippuu siitä, millaiseksi lapsi kasvatetaan. Vanhemmat saattavat kasvattaa yhtälailla ainoasta lapsestaan kuin monesta lapsestakin itsekkäitä ja laiskoja. Toisaalta yhtä lailla tomera ja välittävä vanhempi saattaa kasvattaa lapsestaan/-istaan välittäviä, sosiaalisia ja työteliäitä.

Itse olen kuullut paljon sisaruksettomilta ihmisiltä sitä, että siihen tottuu, mutta silti olisivat kaivanneet joskus sitä, että olisi ollut joku "heidän puolellaan" vanhempia vastaan. Myös aikuisena tulee tilanteita, joissa on ikävää olla ainoa lapsi, koska haluaisi miellyttää vanhempia esim. ammatin suhteen. Ainoana lapsena on isot paineet hankkia omaa jälkikasvua, jotta suku jatkuisi. Jos sisaruksia olisi, niin ei olisi niin väliä, vaikkei jokainen lisääntyisikään. Myös vanhempana on raskasta, jos vastuu ikääntyvistä vanhemmista jää kokonaan itselle eikä ole kukaan jakamassa taakkaa.

Minä olen kiitollinen veljestäni, että on ainakin yksi ihminen elämässäni, joka tietää täsmälleen, että mistä oloista olen lähtöisin. Hän ymmärtää minua puolesta sanasta. Asumme eri paikkakunnilla, mutta vaikka emme näekään kovin usein, niin silti tiedän, että voin luottaa häneen 100 %:n varmuudella. Onneksi vanhempamme kasvattivat meidät tasapuolisesti. Tapeltiin paljon, mutta myös riidat ratkottiin. Nyt aikuisena ei tarvitse enää riidellä, kun lapsena sitä tehtiin ihan tarpeeksi.

Usein se sisarussuhde on elämän pitkäikäisin ihmissuhde.

Minulla on sisaruksia, ja olen NIIN kiitollinen vanhemmilleni siitä. :) Ja vaikka riitojakin teini-iässä oli, on hyvä että oppi "turvallista riitelyä". Mikäs sen parempaa, että tietää olevan olemassa suunnilleen saman ikäistä tukea, mikä ei häivy mihnkään. Kaverisuhteet ja ystävätkin valitettavasti saattavat etääntyä.

Ja jos ei minulla olisi sisaruksia, en nytkään voisi iloita suunnattomasti siitä, että olen ihanan lapsen täti! :)

Paras ystäväni on ainoa lapsi, ja hän aina teini-iässä väitti että on tyytyväinen kun ei tarvitse "tapella" sisarusten kanssa. Vasta näin aikuisena hän on kertonut, että on tosiasiassa koko elämänsä ajan toivonut että hänellä olisi sisaruksia ja on aina ollut jopa hieman kateellinen minun sisaruksistani ja sisarusten kavereista jne. Ja kuulemma nyt aikuisena kun omat vanhemmat on aika vanhoja, tuntee olevansa hirmuisen yksin. Mutta siis iloinen ja sosiaalinen tapaus hänkin on. :)

Itsekkäitä lapsia taas voi tulla ainoasta lapsesta siinä missä sisaruksiakin omaavasta. Oma päätökseni ainakin on yrittää lapselle sisaruksia.

Itse olin ensimmäiset kymmenen vuotta ilman sisarusta 70 -luvulla. MOnesti kaipasin varsinkin isoveljeä leikkeihin. Kun olin 10 tuli perheeseen saimme pikkusisko. Mutta kymmenen vuoden ikäero oli valtava. Päätin jo nuorena jos saan lapsia niin ainakin kaksi lasta olisi hyvä saada. NO nyt on viisi poikaa ikähaarukka 1kk. - 19 V eli on myös iso ikä ero nuorimmalla ja vanhemmalla. Mutta kaikista lapsista saa olla kiitollinen ja veljillä on seuraa toisilleen: Pojat on iältään: 19,18, 8, 6 ja iltatähti 1kk...

Olen itse ollut ainoa lapsi enkä koskaan kaivannut sisaruksia. Silti olen sosiaalisesti kehittynyt muita huomioivaksi ja ammatinvalinnatkin auttamistyötä.
Jos on yhtään epävarma elämäntilanne, helpompi on yhden lapsen huoltajana ja kavattajana kuin kahden, mikäli tulee ero.

Hei, tyypillistä että kommentit ovat täällä tekevät lapsia vain yhden. Mutta kun ei lapsia voi tehdä ne saadaan, aina ei mene nallikarkit tasan. miettikääpä niitä jotka ovat saaneet yhden lapsen monta vuotta sitten ja toista ei vain saada kasvamaan tarpeeksi kauan kohdussa. sitten on näitä jotka keskeyttävät kun eivät halua. Ei minulla ole vastaa sitä mutta itse en pystyisi keskeyttämäään ihmisen alkua.

mutta oletko miettinyt esim. adoptiota jostain muusta maasta? Itse olen kuopus ja minulla on yksi isoveli. On siitä ollu apua, kavereille kyllä olin kateellinen kun oli kaksi sisarta. Olisin itsellenkin halunnut.

Itseltä löytyy lapsi, jolle sisaruksia tulee varmaan kun sen aika koittaa.

Toivottavasti ap lukee vielä. Mulla on tästä asiasta kokemusta niin ainoana lapsena kuin ainoan lapsen äitinä.

Itse en ole kovin sosiaalinen, mutta oma lapseni taas, joka on nyt 6-vuotias, on hyvin sosiaalinen ja myös sosiaalisesti aloitteellinen. Sosiaalisuus ei ole siis sisaruksista kiinni, vaan muista tekijöistä. Jos lapsi jää ainoaksi, vie häntä harrastuksiin, kannusta kaverisuhteisiin ja muuhun sosiaalisuuteen sekä laita tarhaan viimeistään 3-vuotiaana, jotta hän kehittäisi sosiaalisuuttaan. Oma lapseni ainakin on sosiaalisempi kuin monet ikäisensä, joilla on sisaruksia. Sosiaalisuus riippuu varmaan osittain perusluonteesta, mutta siihen voi myös kasvatuksella kannustaa, oli sisaruksia tai ei.

Silti ei siitä sisaruksesta tietenkään mitään haittaa ole, ja jos oma terveys vaan sallii, niin kannattaa varmaan yrittää toista lasta. Mutta siis tuohon sosiaalisuuteen ainoana lapsena oleminen ei ole se merkittävin vaikuttava tekijä, vaan se riippuu aivan muista asioista ja on yksilöllistä. Jos lapsesi on luonteeltaan ujo ja syrjäänvetäytyvä, hän on todennäköisesti sitä, vaikka hänellä olisikin sisko tai veli. Ja jos taas hän on luonteeltaan sosiaalinen, kuten minun ainoa lapseni on, hän on sitä myös ainoana lapsena.

Mulla 3 sisarta. Olen umpimielinen, sisäinpäinkääntynyt, ahne, kateellinen, itara, en kestä stressiä ja ihmisiä yleensäkään, tai kestän mutta en todellakaan ole sosiaalinen tyyppi. Että tämmönen todistuskappale minä.

Et kadu. Maailmassa on liikaa lapsia ja jos lapset jää vaan siihen yhteen sekin auttaa.
Yhdelle lapselle on ainakin varaa ostaa kaikki mitä hän tarvitsee.

Kas, aihe onkin herättänyt keskustelua! Kiitos kaikista fiksuista kommenteista, etenkin niiden, jotka kertovat elämästään ilman sisaruksia. Muille hieman asiattomammille kommentaattoreille kerrottakoon, että mieheni on ulkomaalainen, mutta ei tosiaan tarvitse Suomesta turvapaikkaa.. Ja mitä tulee eroihin, Suomessa lähes puolet avioliitoista päättyy eroon, että eipä se kansalaisuus näissä asioissa mitään takaa. Koskaan ei voi olla varma, vasta kuolinvuoteella näet miten elämä meni lopulta, et sitä alttarilla vannomisista huolimatta vielä tiedä. Sanottakoon myös vielä, että en ole siis puhunut lasten "tekemisestä".. 39-vuotiaana tulin ensimmäisellä yrittämällä raskaaksi, joten ei ole mahdotonta, että vielä onnistuisi. Ikä on tietysti myös yksi kysymys, tosin seulonnat ovat nykyään aika luotettavia, mikäli sellaiseen haluaa ryhtyä. Iästäni huolimatta en ole mitenkään "vanha ja väsynyt", kaikki on kiinni omasta fyysisestä ja henkisestä kunnosta. Mietin myös sitä, että mikäli tulisi ero, minulle se tietysti olisi rankempaa olla kahden lapsen yksinhuoltaja, mutta ehkä siinäkin tilanteessa lapsilla olisi toisistaan tukea ja seuraa. Ei olla vielä päätetty josko yritetään vai ei, täytyy tätä vielä hetken miettiä.. Kyllä minä haluaisin toisen lapsen, molemmat haluaisimme, yritämme nyt vain järkeillä ja ehkä turhaankin miettiä tulevaisuuden skenaarioita, joita siis ei voi koskaan tietää.

Ìtsellä ei ole sisaruksia, enkä ole kaivannutkaan. Asialla ei ole mielestäni sen suurempaa vaikutusta, kunhan vain tällä ainokaisellanne on tarpeeksi kontakteja toisiin ihmisiin, sukulaisiin, kavereihin. Lapsi voi olla hemmoteltu yhtälailla oli muksuja 1 tai 5. Jokainen perhe on niin erilainen, valtava määrä muuttujia että itse en haluaisi esittää näkemystä puolesta en vastaan. Muutakuin että ilman sisaruksiakin voi viettää onnellisen lapsuuden, kunhan saa seuran muualta.

Tuttavissani on useampia joila ei ole sisaruksia. Meillä on ehkäpä vahvemmat siteet vanhempiimme.Omassa tapauksessa tietenkin senkin takia koska vanhempani olivat pienyrittäjiä, niin itse piti olla siinä toimessa mukana heti kun kynnelle kykeni tavalla tai toisella. Toisaalta siinä oppi pienestä pitäen siihen miten "helppoa" rahan tienaamien on, ja miten tärkeää on se että ei eletä kädestä suuhun, puhumattakaan lainarahan syömisestä, eli kulutusluotot, pikavipit ja osamaksut ovat minulle kauhistus. Tulonhankkimisvälineiden lainarahoitus on taasen eri asia.

TÄÄLLÄ KIRJOTTELEE AINUT LAPSI!

ehdottomasti teet sille sisaruksen, musta oli välillä nimittäin aika kurjaa olla ainut lapsi.....

sen takia et ois ollu kiva jos kotona ois ylipäätään ollu leikkikaveri, sit kun menin kouluun nii kaikilla muilla mun luokkalaisilla oli sisaruksia ja mulla kun ei ollut niin mua kohdeltiin kuin kummajaista ja sanottiin myöskin siksi lellipennuksi koska sain enemmän kaikkea mitä muut ainoana lapsena... , sit kun mua kiusattiin ylä-asteella muutenkin nii kyllä sisaruksesta ois ollu paljonki tukea siinäki hommassa! ja sitten kun mun omat vanhemmat kuolee niin kiva mä joudun yksin järjestelemään hautajaisia, eikä mun lapsi tule saamaan myöskään mun puolelta serkkuja, että näin.

tässä on varmaan tarpeeks syitä miks se kannattaa tehdä :)

ja sullahan on oiva ikä vielä, jos oot 40v saanut esikoisen, niin rupea nyt yrittämään toista joten saisit toisen lapsen 42v ja niille tulisi mukavasti se muutama vuosi ikäeroa. sä kerkiit nimittäin vielä, koska et oo mikään 45v kuitenkaan, joten kannattaa tehdä se sisarus NYT! jos siihen on vaan mahdollisuudet..

mut saatiin 28v ja mun molemmat vanhemmista on ihan hyvä tulosia, isä poliisin ammatissa ja äiti lääkärin, molemmat myöskin terveitä, SILTI, ne jätti täydestä itsekkyydestä mulle tekemättä sisaruksen ! :(

ps. ja veikkaan muuten että se ettei mulla ollu sisaruksia nii pisti vauvakuumeen päälle jo 13v ja nyt mulla on sit 17v JO OMA LAPSI... vaikka eiköhän mulla ennemmin pitäis olla sisarus, mut en kadu kuitenkaan joonasta päivääkään!

Olisimpa minäkin ollut ainoa lapsia mutta ei, pitihän mulle sitten pikkusisko kaveriksi tehdä. Mä olen jäänyt niin paljosta paitsi koska perheessä on ollut kaksi lasta, aina oli jotain mihin ei ollut varaa. Harrastuksiin en koskaan päässyt kun ruoka ja vaatteet maksoivat meille molemmille jo paljon. Että älä tee yhtään lisää lapsia. Musta on kasvanut varsinainen kusipää vaikka sisarus (vuoden nuorempi) on ollut. Vihaan ihmisiä, en siedä olla ihmisten seurassa, mulla ei ole ollut kavereita vuosiin kun muhun on vaikea tutustua, en koskaan ole keskustelun aloittaja, terapiat ja lääkkeet syöty. Tehollakin ollaan oltu kun yritin tappaa itseni. Jos olisin ollut ainoa lapsi olisin päässyt harrastuksiin, lomalle vanhemman kanssa (johon muuten ei varaa olisi ollut jos olisi kaksi lasta) yms kivaa ja tärkeää.

Tämmöiset asiat on mietityttänyt, että jos lapsemme saa joskus lapsen (lapsia) niin hänen lapsellaan ei ole serkkuja, eikä setiä ja tätejä. Jos ei sitten lapsen äidillä ole sisaruksia. Toisaalta itselläni on kymmeniä serkkuja ja en ole ollut heihin yhteydessä pariin kymmeneen vuoteen. Lapsena käytiin mummulassa isän kotiseudulla ja oli kiva kun nähtiin serkkuja. En myöskään ole setiä enkä tätejäni nähnyt aikoihin. Oma lapseni näkee setäänsä ja tätiänsä aika usein ja serkkujaan. Kun asumme 100 km säteellä toisistamme. Minulla on myös vanhempi sisarpuoli, jota en ole nähnyt ainakaan 20 vuoteen. Enkä välitä nähdäkään. Emme ole riidoissa, mutta ei ole vaan tullut mitään fiilistä ottaa yhteyttä. Hän on tuntematon ihminen mulle.

Monet lapset tuntuu ajattelevan, että on kiva kun paljon sukulaisia niin saa sediltä ja tädeiltä ym. paljon lahjoja... Että onko ne muuten tärkeitä, en tiedä... Omat siskon lapset ei nyt isompana kauheasti tädistään tunnu välittävän. Lasten ollessa pieniä meillä oli mukavaa yhdessä.

Kyllähän sitä mietityttää, että tunteeko lapsemme itsensä yksinäiseksi myöhemmin. Toivon mukaan hän saa hyviä ystäviä. En usko, että tulee olemaan hemmoteltu. Itse olen vähävaraisesta perheestä enkä todellakaan aio antaa lapselleni kaikkea mitä haluaa. Ja ehdottomasti haluan, että hänestä tulee muut huomioiva ihminen jne. Ja toistaiseksi ihmiset ovat ihmetelleetkin miten hyvin ottaa muut lapset huomioon ja tulee hyvin toimeen muiden kanssa. On kylläkin aikaisin mennyt päiväkotiin, ehkä tulee sieltä.

Mutta en oikein tiedä haluanko tehdä toisen lapsen vain siksi, että lapsestani olisi ehkä mukavaa, että hänelllä olisi sisaruksia? Itse en toista lasta kaipaa vaikka tämä yksi onkin kovin rakas.

En usko kuitenkaan, että kaikki sisaruksettomat lapset nyt sentään onnettomia olisi!

Mun mies on paljon töissä ja olen aika paljon lapsen kanssa yksin. Ja se on ollut välillä raskasta. Mulla ei ole juuri yhtään omaa aikaa (käyn nyt töissäkin) ja
on esim. hankala päästä asioille (enkä tarkoita nyt shoppailua yms.) ilman lasta.
Meillä ei ole ketään joka olisi lapsenvahtina. Nyt kun lapsi on vähän isompi ja alkaa helpottamaan niin jotenkin en haluaisi toista lasta. Vauvaa joka sitoo enemmän. Ja miten tulen toimeen kahden kanssa, kun yhdenkin kanssa on ollut tekemistä? Ehkä en ole hyvä äiti, kun en pärjää. Mutta ainakin rakastava olen. Olen kärsinyt pitkään myöskin unettomuudesta joka alkaa vähän helpottamaan. Myös yhteinen aika miehen kanssa on kortilla ja vauva-aikana riitelimme paljon. Ja monet asiat mietityttää. Mitä jos en rakasta toista lasta yhtä paljon? Tai en jaksa jne. Myös synnytys pelottaa. Eikä raskausaikakaan ollut herkkua. Tosin oli siinä ne ihanatkin puolensa. Esim. kun vauva potki. Edellinen raskaus meni hyvin, lapsi tosin syntyi muutamaa viikkoa etuajassa. Pelkäsin silloin kokoajan, että jos jotain menee pieleen. Ei mennyt, mutta jos seur. kerran menisi. Ikääkin on yli 35.

Ja olen nyt tyytyväinen elämääni näin. Joten haluanko siihen muutosta? En tiedä mihin suuntaan se menisi. Olen aina ollut tälläinen pohtija... Tämän ainukaisen lapsenkin kanssa jahkailin. Mikään ei tee minua onnellisemmaksi kuin lapseni, mutta silti epäilyttää toisen "hankkiminen". Ja ensimmäistäkään lasta emme saaneet kyllä helposti. Pari vuotta yritettiin. Vielä en ole katunut, mutta lapsi on vielä aika pieni, joten vaikea sanoa miten myöhemmin sitten...

Hei aloittaja. Jos perheessä on vain yksi lapsi niin se tuleeko lapsesta hemmoteltu yms, riippuu täysin teistä vanhemmita miten paljon hemmottelette lastanne ja saako kaiken periksi. Jos saa, niin ihan varmasti hänestä tulee myhemmin hankala ihminen. Tietysti on hyvä jos lapsella on sisaruksia, oppii jakamaan leluja ym, ja varmaan oppii paremmat sosiaaliset taidot. On myös ihana jos lapsella on sisaruksia niin jos vanhemmista aika jätää niin lapsi ei jääihan yksin. Itselläni on neljä veljeä, ja olen kyllä kiitollinen heistä jokaisesta.

Itse en uskaltaisi ulkomaalisen kanssa kyllä tehdä yhtäkään lasta koska ystäväpiirissäni on ollu näitä pareja ja monelle on käynyt niin että jossain vauheessa mies on kaapannut lapset ja vienyt ulkomaille :(

Nykyään on päiväkoteja ja päiväkerhoja, missä lapset oppivat pienestä pitäen olemaan ryhmässä. Pelkästään sosiaalistamisen takia ei kannata lapsia tehdä lisää, jos heitä ei muuten tahdo. Sukulaisuussuhteista sen verran, etä tiedän isoja sisarusparvia, joissa keskinäiset välit ovat huonot. Yleensä pohjalla on tunne, että on jäänyt vähemmälle kuin muut sisarukset.

Minulla on yksi sisarus. Ihan pienestä saakka minä olin vanhemmilleni se paha lapsi ja veljeni se hyvä lapsi. Ei ollut kauhean rakentavaa.

Yllättävän moni täällä ajattelee, että lapsia noin vain tehdään. Ei lapsiluku ole aina vanhempien itsensä päätettävissä. Itse halusin ison perheen. Sain lopulta kaksi lasta, molemmat vuosien hoitojen jälkeen. Vanhempi lapseni sai sukutapaamisissa vierelläni kuulla päivittelyä, miten itsekäs ja kamala hänestä tulee, kun emme tee hänelle sisaruksia. Ei auttanut, vaikka sanoin, että on lääketieteelliset syyt: kuulemma emme vaan yrittäneet tarpeeksi.

Minulla on ollut sisarus, mutta olisin itse ollut mielummin ainoa lapsi. En ole koskaan tuntenut mitään yhteisyyttä oman sisaren kanssa eikä hän minun kanssa, olemme toisillemme kuin tuntemattomia.

Mielestäni lapsi voi olla onnellinen yksin eikä tarvitse mitään sisaruksia sen takia koska haluatte sille sisarukselle jonkun leikkikaverin.

Eikö tuollainen ajattelutapa ole todella typerä? että toinen lapsi hankitaan vaan sen takia jotta saadaan sille lapselle sisarus, ei sen takia että halutaan se toinen lapsi?

Hei! itse nyt 33 vuotias yhden ihanan tytön äiti.ja onnellisesti kihloissa.Joskus miettinyt samaa asiaa...tehdäkkö toinen lapsi? tuntuu että se on enemmän muiden halu kun oma,,eli sukulaiset ,tuttavat yms..kyselevät koska seuraavaa ja pitäähän tytöllä sisko tai veli olla..ettei aivan yksin tarvi elämäs olla...? noh...koskaa ei tunnu mikään tää yhteiskunnas riittävän..ensin parilta kysytään koska kihloihin ,sitte koska taloa jne...sit kun se yksi lapsi on niin siitäkin no koska toinen! plah! jokainen tekee yhden tai sit 10 lasta..tuntuu että muut tekee niitä vaikka kuinka tyyliin et maailma tänne ollaan tultu täyttään..=) minun mielestä jokainen tekee päätöksen itse ja mikä tilanne elämässä on..olen onnellinen tästä yhdestä auringon säteestä..ja jos luoja suo teemme vielä yhden...mutta olen onnellinen näinkin..itsellä veli ja miehellänikin veli...emme siis mistään suuresta perheestä ole kumpikaan..lapsi on lahja...ja jokaisesta lapsesta täytyy olla kiitollinen..olisi se se yksi vain

Meillä yksilapsi ja kohta 18v ja miehnä en halunnut enää siihen vauvarumpaan mutta ei ole tullut lisää lapsia vaikka jo noin 10-15v sestailtu ilman ehkäisyä ja ensimmäinenkin olis vähän ihme mutta meinaa yhdenkin kanssa rahat loppua. Itsellä on sisar ja veli mutta ei paljon aikuisena yhteyksiä pidelty kun ollaan ihan eri aaltopituuksilla. Itsellä ainakin rahat olisivat loppuneet ajat sitten jos lapsia olisi 2-3 että silleen ja nyt voi kaikkia satsata siihen yhten lapseen ja ensi keväänä tulee meidän suvun toinen ylioppilas ja taitaa olla naisen suvun ensimmäinen. Pitäsi olla 6-8t€ kuukausistulot jos kolmea lasta pitäsisi elättää.

Kukaan ei ole ottanut ketjussa esille ekologista näkökulmaa. Maailma on vakavasti liikakansoittunut, eikä tulevaisuudessa enää riitä nykyisenkään vertaa elintarvikkeita ja kulutushyödykkeitä kaikille maailman ihmisille. Minusta yhden lapsen politiikka pitäisi ottaa käyttöön maailmanlaajuisesti: muutamassa kymmenessä vuodessa väestöongelma olisi melkein kokonaan ratkaistu. Tämän näkökannan perusteella: hankkikaa vain yksi lapsi ja osallistukaan siten osaltanne kollektiivisiin talkoisiin maailman pelastumisen puolesta.

AP, monia samoja asioita mietin minäkin silloin, kun ainokaiseni oli pieni. Olisin halunnut toisen lapsen ensinnäkin oman vauvakuumeen, mutta vielä enemmän sen takia, että olisin halunnut lapselleni edes yhden sisaruksen.
Avioliitto lapsen isän kanssa meni kuitenkin alamäkeä. Siinä oli parempia jaksoja ja toivoa, sitten taas meni huonommin. Mietin, erotako vai saadaanko perhe-elämä vielä kuntoon. Ja siihen en sitten toista lasta uskaltanut hankkia.

Lapsen ollessa ala-asteella jäinkin yksinhuoltajaksi, mitä olin monta vuotta. Isä ei ollut lapsen elämässä läsnä. Alkoholi oli ollut avioliiton aikana kausittainen ongelma, ja eron jälkeen pullo vei sitten miehen kokonaan.

Ystäväpiirissäni on muitakin yksinhuoltajia. Heillä on enemmän lapsia. Ovat olleet paljon tiukemmilla kuin minä ihan kaiken kanssa, taloudellisesti ja muuten. Kun esim. yksi lapsi kasvaa uhma- tai murrosiän yli tai vaikka parantuu jostain viruksesta, toisella lapsella se vasta alkaa. Ja jos useammalla lapsella on harrastuksia, jotka vaativat saattajaa (tai kuskia, sikäli jos äidillä on auto), niin kyllä siinä yksi vanhempi saa olla jatkuvasti menossa. Silloin kun lapset on pieniä, pitää vielä raahata sisarus/sisaruksia mukana.
Kaikki muutkin asiat pyykistä tilan ja hankintojen tarpeellisuuteen kasvavat, ja äidin jaksaminen on enemmän koetuksella.

Minulla on tuolle yhdelle lapselle ollut hyvin aikaa. Silläkin on merkitystä. Useamman lapsen yh-perheessä kahdenkeskistä aikaa kunkin lapsen kanssa ei helposti järjesty. Usein isompi lapsi jää vähän paitsioon, koska on mentävä pienimmän ehdoilla.

Minusta on viisasta, että mietit ratkaisua myös käytännön ja arjen kannalta, vaikka asiassa on muitakin puolia.

Tää on taas tää sama juttu.
Ne joilla ei ole ollut sisaruksia haluaisivat niitä ja ne joilla on olisivat iloisia jos olisivat ainuita lapsia. Sama esimerkki esimerkiksi että vanhat ihmiset (etenkin miehet) haluaa nuoren kumppanin ja taas nuoret haluavat vanhemman kumppanin. :D

Tämä ei tule koskaan loppumaan mutta minä haluaisin olla ainut lapsi mutta kun en ole, voi voi ja kättä housuun.

Itsellänikin on pikkusisko, mutta olisin kyllä halunnut olla ainoa lapsi. Ihmettelin aikoinaan äitini kommenttia kun olivat pohtineet isäni kanssa, että olisi kivaa jos meitä (lapsia) olisikin kaksi. No mitä kivaa siinä sitten on kun nuorempi kiusaa vanhempaa lasta eikä äitiä ja isää kiinnosta yhtään miltä siitä vanhemmasta lapsesta tuntuu. Vanhemman lapsen pitäisi muka vaan jaksaa kestää kaikki p*ska niskaan... Neljän vuoden ikäerokin on jo liikaa, jotta sisarrukset voisivat olla toisilleen leikkikavereita. Ei lapsi tarvitse sukulaislasta leikkikaveriksi vaan muuta kautta samanikäisiä lapsia kavereiksi. Sekä minä itse että siskonikin ollaan aikuisia nyt, mutta en edelleenkään tunne mitään kiinnostusta olla siskon kanssa juurikaan tekemisisssä. Mielestäni monta lasta hankkivat vanhemmat ovat vain itsekkäitä, kyllä vanhempien pitäisi ottaa myös jo se olemassa olevakin lapsi huomioon, että miltä siitä tuntuu haluaako se sisarruksia. Ja eikö se esikoinen sitten muka ole tarpeeksi hyvä ja riittävä kun pitää hankkia lisää lapsia..?

MInusta lapsi voi olla onnellinen olipa hän ainoa lapsi tai että hänellä on sisaruksia. Onnellisuus riippuu aivan muusta kuin sisaruksista.

Lapsen onnellisuuteen ja tasapainosuuteen vaikuttaa seuraavanlaiset asiat.

1) Vanhempien parisuhteen tulee olla rakastava ja hyvä. Vanhempien välinen rakkakus on se tila, johon lapsi syntyy ja jonka kautta hän mieltää oman olemassaolonsa. Vanhemmat toimivat malleina ja esimerkkeinä kaikelle lapsen elämässä.

2) Lapsen tulee saada riittävästi fyysistä ja henkistä rakkautta. Käytänössä tarkoittaa siis sylissä pitämistä, kannustamista, lohdutusta, tunteiden kohtaamista, kommunikointa..

3) Lapsella tulee olla rajat, joiden pohjimmainen tarkoitus on suojella lasta haitallisilta asioilta ja opettaa lapselle kuinka tämä maailma toimii.. mm. se että kun tekee vastoin vanhempien ohjeita, niin siitä on seuraamus. Oikeanlainen rajojen laittaminen ja kohtaaminen opettaa lasta kunnioittamaan ja arvostamaan vanhempiaan ja kokemaan myös suurta turvallisuutta, että hänellä on vanhemmat jotka ovat häntä vahvempia.


Lapsia yksi vai enemmän? MInusta tämä on pelkästään aikuisen päätös, koska aikuinen on se, joka antaa lapselle kaiken ja uhrautuu lapsen vuoksi. Jos jaksaa ja haluaa, niin mikä siinä, että tekee useamman lapsen. Mutta jos ei jaksa, niin ei lapsia pidä tehdä lisää sen takia, että lapsi pyytää sisarusta.

Tiedän ihmisiä, jotka ova ainoita lapsia.. he ovat onnellisia, tasapainoisia ja empaattisia. Ei ainoaista lapsista tarvitse tulla pilalle hemmoteltua.. sehän on täysin kiinni kasvatuksesta. Ainoa lapsi, joka on saanut paljon rakkautta ja huomiota, voi olla todella ihana ihminen. Kyllä niitä sosiaalisia taitoja oppii muuallakin kuin sisarusten kanssa. Minun mieheni on ainoa lapsi ja hän ei ole koskaan siitä kärsinyt, eikä ole kaivannut sisaruksia.

Minulla taas sitten 11 sisarusta. En allekirjoita sitä, että ison perheen lapsista tulisi empaattisia ja sosiaalisia. Ison perheen lapsista voi tulla itsekkäitä ja empatiakyvyttömiä, koska isossa perheessä joutuu aina taistelemaan kaikesta.. ei saa huomiota, ei saa syliä, ei kannustusta, ei ole vanhemmilla aikaa ja jne. En väitä että näin olisi kaikissa isoissa perheissä, mutta omassani ja monessa minun tietämässäni kyllä on. Minulla on ainakin ollut tosi paljon kasvamista tasapainoiseksi ja onnelliseksi ihmiseksi, koska olen niin suuresti jäänyt paitsi kaikesta siitä mitä olisin vanhemmiltani tarvinnut.

Nyt aikuisuudessa on toki kivaa, kun on sisaruksia, mutta jos nyt saisin valita, niin olisin mieluummin ainut lapsi kuin yksi kahdestatoista.

Jo eilen lueskelin ketjua.
Monenmoista se sai ajattelemaan.
Kumpikin olemme ainoita lapsia, toisen vanhemmat erosivat, toisen äiti oli jo iäkäs, kun ainokaisensa sai.

En usko ollenkaan, mihinkään muuhun, kuin yksilön luonteesee.
Ainoa lapsi voi olla sosiaalinen, yksi suurkatraasta voi olla kovinkin nuiva.

Mistään muusta emme ole ainokaisuudestamme kärsineet, kuin siitä, että aikana, kun vanhempamme sairastivat, ja olivat sairaalassa, sen ajan olisi suonut jonkun toisenkin sisaruksen jakavan.

Siihen aikaan kului monia vuosia, tuntui, kuin omaa elämää ei ollut aikaa elääkään.
Mutta siihen ei ollut valinnan varaa.
Kaipa siksi itsekin jäimme lapsettomiksi, jotta aikaa liikeni.
Eipä ole katumista.

Ihmettelen yleistä sanontaa, että lapsia tehdään.
Se tekotaito jäi meillä oppimatta.
Kaipa täällä sekin taito osataan opettaa?

Itse olen kokenut ainoana lapsena olemisen ahdistavana ja ikävänä. Olen sosiaalisissa taidoissa muita jäljessä, ja on yksinäistä. Lisäksi harmittaa vanhempienikin puolesta, kun olen heille kaikki kaikessa, ja jos en pysty antamaan heille kaikkea sitä mitä voisin, esim.lapsenlapsia, olen tavallaan siitä vastuussa ihan yksin. Haluaisin ihanan siskon tai veljen, jonka kanssa tukea vanhempia kun nytkin ovat jo niin vanhoja. Haluaisin sisaruksesta ystävän.

Tässä minun kertomukseni. Olen ainut lapsi ja vanhempani ovat elossa mutta äitini oli henkisesti sairas sekä isäni kävi työssä kiireiltään ei ehtiny olla tyttärensä kanssa tarpeeksi. Äitiäni jouduin hoitamaan,muistan vieläkin kun hän oli täysin joupunut (ryyppäsi päivät pitkät) kun tulin koulusta kotiin nukkui kalja huurut pois ja minä tyttärenä ainut sellainen hoidin ruokaa itselleni siivosin pesin pyykkiä sekä tiskasin tiskit. Tätä oli melkein joka päivä kunnes saattoi olla hyväkin päivä jolloi äitini oli laittanu jopa ruokaa kun tulin koulusta. Ette voi KUVITELLA miten onnellinen olin kun oli ruokaa tarjolla ja voin sen päivän elää normaalia lapsen arkea. Muistan ne lupaukset kun äitini sanoin ettei enää ota alkoholia,mutta kuinkas ollaakkaan seuraavana päivänä oli jälleen retkahtanut...vähän arvasinkin joten mulla jäi lapsuus elämättä. En ole siitä mitenkään katkera päin vastoin se on tehny minusta entistä vahvemman ihmisen nyt aikuisena. Itseasiassa olen todella itsenäinen en juuri pyytele keneltäkään yhtään mitään palveluksia ajattelen yleensä et kaikki ihmiset pärjää omillaa,ehkei tämä ole niin hyvä aajattelu tapa mutta tämä on minun voimavarani. Olen koittanu muuttaa lähiaikoina ajattelu tapaani et hyväksyn myös ne ihmiset jotka uskaltavat pyytää apua tämä jos mikään on vahvuutta kauneimmillaan

Äitini sai minut 40-vuotiaana ja siskoni 42 vuotiaana. Olen nyt itse parikymppinen ja en pysty kuvitella millaista elämäni olisi ollut ilman siskoani. Aikuisena ei enää erota, keillä ei ole ollut sisaruksia mutta lapsesta sen kyllä huomaa. Ainoat lapset tuntuvat olevan aina joko vähän töksähteleviä (MINÄ ensin) tai todella hiljaisia. En tunne ketään, joka ei olisi lapsena sanonut että toivoisi siskoa tai veljeä. Kyllä sisaruksista tuntuu välillä olevan haittaakin ja tapeltu on nyrkit ojossa mutta aina on sentään lähellä joku joka lähtee mukaan painimaan, leikkimään tai vaikka tappelemaan jos siltä tuntuu ja "yksinäisyyden" tunne on varmasti erilainen jos samassa talossa on toinen lapsi, kun jos ympärillä on vain vakavamielisiä aikuisia. Italialaisella ystävälläni oli pari vuotta vanhempi veli ja vaikka he "inhosivat" toisiaan, ja pikkusisko oli aina mustelmilla ja isoveli täynnä hampaanjälkiä kaikista riidoista, niin he olivat mukavimpia ihmisiä keitä tiedän ja jos he eivät olisi päässeet purkamaan temperamenttiaan toisiinsa, olisivat olleet varmaan aika epämieluisaa seuraa. Tietenkin lapsi voi tulla hyvinkin toimeen yksinään mutta silloin täytyy olla vahva kaveripiiri lähellä. Meillä asui viereisessä rapussa nuorempi ainut lapsi ja jos ei hengaillut meillä, niin oli pihapiirissä talon muiden lapsien kanssa tai jatkuvasti jollakin kylässä. Hänellä olikin mahtavat sosiaaliset taidot :)

Nimimerkki "Sisaruksia", oletko kokenut ongelmaksi sen, että vanhempasi ovat vanhempia kuin muiden? Varmaan joskus olet hävennytkin sitä, mutta toisaalta lapset häpeävät välillä vanhempiaan milloin mistäkin syystä. Oletko ollut kateellinen niille, joiden vanhemmat ovat nuorempia?

Ainut lapsi voi olla hyvinkin sosiaalinen ja oma-aloitteellinen jos kasvatus on osunut kohdalleen. Itse olen saanut maailman parhaimmat vanhemmat, joilta olen saanut jo kaiken mitä olen aina halunnut, eli taidon ajatella omilla aivoillani ja roppakaupalla rakkautta. Kyllähän niitä sisaruksia kaipaa aika ajoin, mutta olen pienestä asti saanut kavereita. (Esim. pienenä lähdin heti leikkimään pihapiirin lasten kanssa, koska kotona ei ollut sisaruksia) Viihdyn myös yksinäni, koska olen tottunut siihen. En ole koskaan saanut kaikkea mitä olisin halunnut, esim. vaatteet ostettiin pienenä kirpparilta tms. Oon käynyt töissä, että saisin oman toimeentulon, koska vanhemmat ei silti voi kaikkea antaa vaikka haluaisivatkin. Myöhemmin kun olen kysellyt siitä miksi vanhemmat tekivät vain yhden lapsen, suurin syy oli juurikin se, että on paljon helpompi keskittyä vain yhteen lapseen esim. taloudellisten ongelmien vuoksi. Myöhemmin pienenä sain ihan hienoja vaatteita, pääsin harrastuksiin tms. ja sen takia mua kiusattiin tosi paljon koulussa. Liekkö syynä kateus vai mikä, mutta on siitä ainoukaisuuden leimasta saanut kuulla aika paljon koko elämän ajan. Onneksi oikeat ystävät ei enää jaksa jauhaa siitä. Kaikki tietää, että sekä sisaruksissa, että ainutlapsisuudessa on sekä hyvät että huonot puolet. Joistakin ainoista lapsista voi tulla itsekkäitä, lellittyjä, epäsosiaalisia tms. mutta niin voi tulla myös niistä, joilla on paljon sisaruksia. Syynä voi olla juurikin se, ettei saa tarpeeksi huomiota ja katkeroituu tms. Niin ja tosiaan niitä lapsia ei ainakaan toivon mukaan "hankita" kun jostain marketin hyllyltä, koska niin pitää vain tehdä. On tosi sääli nähdä niitä vanhempia, jotka hankkivat lapset esimerkiksi nuorena, koska "nii pitää vaan tehdä", eivätkä oikeasti edes jaksa huolehtia omista lapsistaan. Lapsi saadaan, ei tehdä. Ja mielellään saadaan harkitusti. Oli tosi ihanaa nähdä kun tätini sai oman lapsensa 40-vuotiaana, mutta lapsi oli toivottu ja sen huomaa. Iällä ei loppujenlopuksi ole niin paljon merkitystä, vaan sillä haluaako lapsen oikeasti. Toivon sydämeni pohjasta, että serkkuni saisi yhtä hyvän lapsuuden ja kasvatuksen kun itsekkin sain. Kyllä tietysti nyt vanhempana haluaisin siskon tai veljen, ei sitä niin paljon nuorempana ajatellut. Syynä tietysti se, että nyt miettii jo aikaa oman pärjäämisen kannalta. Olisihan se mahtavaa jos tukena olisi sisaruksia, mutta toisaalta sillä ei ole niin paljon merkitystä, koska serkut ja ystävät ovat aina tukena. Lapsien hankkimista kannattaisi ensisijaisesti miettiä ihan oman jaksamisen kannalta, esim. jaksaako antaa tukea ja rakkautta kaikille lapsille tasapuolisesti. Ainut lapsikin kyllä löytää paikkansa ja kavereita jos koti ja kasvatus ovat kohdillaan. Kaikki muu on kateellisten panettelua ja vaikka saisikin kuraa niskaansa, ehkä elämän kolhut eivät tunnu niin pahoilta. Ainakaan itse en enää ota niin vakavasti ihmisten mielipiteitä, vaikka ne pahoilta tuntuvatkin. Itse hankkisin kyllä mielellään useammankin lapsen jos se tuntuisi oikealta, muttei yhden lapsen politiikassakaan ole mitään vikaa jos mietii omaa elämää. Ja tosiaan yhtä lasta ei kannata hankkia sen takia, että "teen siitä maailman täydellisimmän ja viisaimman ihmisen", koska ihan samanlainen kiukutteleva pakkaus sieltä voi tulla kuitenkin. Ja itse en ole missään eritysen hyvä, enkä ole supersosiaalinen tms. Kasvatuksessa olen kuitenkin saanut opetuksen siitä, että muille ihmisille ollaan ystävällisiä ja maailmaa voi katsoa avoimin silmin. Ja niinkuin sanottu, me kaikki ollaan kuitenkin erilaisia. Lapset vaistoaa aika nopeasti jos jokin on vinossa, esim. vanhemmat kantaa kaunaa siitä, että on vaan yksi lapsi ja ovat surullisia siitä. Omilla vanhemmilla oli epävarmaa kun minut saivat ja halusivat käyttää kaiken energiansa minuun. Ja eivät ole katuneet päivääkään. Mutta jokaisen oma valinta ja elämä, pitää kuitenkin muistaa että oma jaksaminen on aina etusijalla. Toivottavasti tästä tuli vähän ajattelemisen aihetta. Jaksamisia! :)

Itselläni on yksi sisar, 4 vuotta nuorempi. Itse olen liki nelikymppinen nyt ja vieläkään, enkä usko että tilanne miksikään milloinkaan muuttuukaan, en tule toimeen sisareni kanssa . Olemme koko ikämme olleet kuin öljy ja vesi -ei vaan sovita samaan lammikkoon. Sen sijaan olen aina toivonut isoveljeä...mutta ei sitä minulla ei ole.
Minulla on kaksi omaa lasta,isoja jo mutta kumminkin. Heidät sain puolen toista vuoden väleil ja KOSKAAN en ole toivonut että olisin jäänyt yhteen...päinvastoin olen aina halunnut ainakin sen kolmannen vielä...syystä jota en ymmärrä on Luojamme jättänyt minut ilman sitä....mutta ehkä vielä...aikani ei ole vielä loppunut...

voi olla että kadut, mutta ehkä et siitä syystä mitä ajattelet. Ihminen (ainakin useimmat) on luonteeltaan sellainen että usein katuu tekemättömia asioita tai tehtyä. Ts. ei ole tyytyväinen sen hetkiseen tilaan ja ajattelee että jos olisin tehnyt toisin kaikki olisi kunnossa.

Tuntemani vela (vapaaehtoisesti lapseton) katuu nyt vaihdevuosi-ikäisenä ettei tehnyt lapsia. Yksi ystäväni (on itse aikonainen) haluaisikin vain yhden lapsen monen sijaan. Ihmiset (tosin ei kaikki) on vain sellaisia, että katuminen on ominaispiirre, josta ei pääse eroon.

".. olisi pitänyt sittenkin valita se toinen..." "... miksi ostin tämän..." jne.

Mä oon meijän perheessä ainut lapsi ja ihan hyvin pärjäilly..ollu niin paljon kavereita muuten pienestä pitäen että ei mua ainakaan oo mitenkään haitannu. Ja sen ansiosta ollu aina tosi sosiaalinen kun on pitänyt etsiä kavereita ja tutustua kun ei ollut siskoja joidenka seuraan turvautua :)

Jos susta oikeesti tuntuu että et halua niin asia sitten on niin. Älä anna joidenkin ihme oletusten määräillä "että täytyis olla sisarus" tms...ja mieti sulla on nyt ihana lapsi, joillekkin ei suoda edes sitä.. :) mutta jos tulee olo että vielä yksi niin onnea yritykseen :)

Ei todellakaan ole onnetonta. En ole koskaan kaivannut sisarusta vierelleni. En lapsena, en nuorena, enkä nyt keksi-iässä. Olen oikeastaan helpottunut, kun ei ole. Olen nähnyt puolisoni sukua läheltä ja näyttää, että ei se niin hienoa olekaan, kun on niitä sisaruksia. Olen sosiaalinen ihminen ja saa todella helposti kavereita ja juttu seuraa. Ainut lapsi ja todella onnellinen että olen ainut lapsi.

Hei täällä samanlaisia mietteitä.. minulla jo 8 vuotias tyttö ja ainut. Ei parisuhdettakaan oikein ja ikää 43 v . . ahdistaa ja jotain syyllisyyttäkin koen, kun en " hommannut " toista. . . Mietinkin kuumeisesti päivittäin vieläkö ehtisi. . ei jäisi aikuisena tyttö yksinäiseksi. .

Tähän en osaa muuta vastata kuin että sanotaan että sisarus on paras lahja lapselle. Taisi olla neuvolajärjestelmän luojan/kehittäjän, Arvo Ylpön sanoja menneinä vuosina. Tuskin kukaan on katunut toisen hankintaa tai antaisi mistään hinnasta kumpaakaan lasta enää pois ja onhan sitten paremmat takeet että lapsenlapsia siunaantuu eläkepäivien iloksi ja suku jatkuu. Meillä arki muuttunut helpommaksi useamman lapsen myötä kun on leikkikavereita ja sosiaaliset taidot kehittyvät paljon paremmin, kasvattavat toisiaan huomaamatta arjen pyörteissä joten kyllä kannattaa hankkia jos se mielessä pyörii ettei jää sitten kaduttamaan myöhemmin jos sittenkin olisi halunnut.

Minä olin Helsingissä 10vuotiaaksi vanhempien
Ainoa. Intissä olin äitiniainoa. Velipuoli syntyi
samasta isästä minun ollessa 15v.