Haluaisin nyt asiallisia vastauksia ja neuvojakin tähän tilanteeseen kun tuntuu etten mistään apua saa ja tunnen olevani entistä yksinäisempi :( eli olen nuori nainen ja olen melkein viimeisilläni raskaana. Olen ollut työttömänä ennen raskautumistani vajaan vuoden (sairaslomalla masennuksen takia). Olen onnellisesti naimisissa rakastamani miehen kanssa.
Ongelmana on vain miehen suku ja paikkakunta! Asumme vanhassa puutalossa luonnon ympäröimänä... talo on vaatinut remonttia (nyt enemmänkin pintaremonttia), kun hädin tuskin täältä sai edes lämmintä vettä hanasta. Nyt asia on onneksi korjattu ja lämmintä vettä on nyt siis aina saatavilla. Silti olen alusta asti pitänyt taloamme väliaikaisasuntona enkä omana kotina. Olen maininnut tästä miehelleni, mutta tuntuu ettei hän välitä asiasta.
Miehen lähisuku asuu lähellä meitä, hän saa tukea heiltä mutta itse taas en saa... kukaan heistä ei esim. tiedä masennuksestani enkä usko että he hirveästi haluaisivatkaan keskustella asiasta. Tunteista puhuminen näyttäisi olevan tabu heille. En koe heitä lähimmiksi ystäviksi, tutuiksi ehkä.. mutta kaikki jää vaan pinnallisiksi vierailuiksi ja pinnallisista asioista jutusteluksi. En ole appiukon kanssa mitenkään hyvissä väleissä ja hänkin asuu samalla paikkakunnalla kuin me.
Kaikki ystäväni ja sukulaiseni asuvat vähintään 120 kilometrin päässä ja tämä ahdistaa minua jollain lailla. Vanhempani haluaisi kovasti jos muuttaisimme heidän lähelleen. Äitini vihjailu miehelleni (että jos hakisi töitä heidän paikkakunnaltaan) auta yhtään tilannetta. Miestäni ei innosta muutto yhtään ja minulle tulee sellainen kuva, että se on jopa mahdotonta tällä hetkellä kun työnsaanti ei ole itsestäänselvyys. Olen ottanut asian esille monesti, mutta mies muuttaa pian puheenaihetta ja tulee tunne ettei pidä asiaa niin tärkeänä? Saattaa jopa suuttua siitä jos hän tuntee olevansa "painostuksen" alla.
Äitini on ollut todella tärkeä voimavara minulle. Mies ei tajua ettei pelkät puhelut auta asiaa, vaan olisi myös mukava nähdä enemmän kasvokkain. Elämäni olisi sosiaalisempaa ja ehkä lapsikin saisi paremman kasvualustan? Voisin henkisestikin paremmin. Nyt olen jopa miettinyt sellaista, että helpompaa olisi vain jos tappaisin itseni ja syntymättömän lapseni ettei tarvitsisi asua täällä keskellä ei mitään :( mutta en toki toteuttaisi tätä mutta epätoivon vallassa ajattelen näin.
Pliis mitä ihmettä voin tässä tilanteessa tehdä? Olen vain itkenyt tilannettamme ja joutunut tyytymään kaikkeen tähän ihan vain miehen mieliksi!
Ongelmana on vain miehen suku ja paikkakunta! Asumme vanhassa puutalossa luonnon ympäröimänä... talo on vaatinut remonttia (nyt enemmänkin pintaremonttia), kun hädin tuskin täältä sai edes lämmintä vettä hanasta. Nyt asia on onneksi korjattu ja lämmintä vettä on nyt siis aina saatavilla. Silti olen alusta asti pitänyt taloamme väliaikaisasuntona enkä omana kotina. Olen maininnut tästä miehelleni, mutta tuntuu ettei hän välitä asiasta.
Miehen lähisuku asuu lähellä meitä, hän saa tukea heiltä mutta itse taas en saa... kukaan heistä ei esim. tiedä masennuksestani enkä usko että he hirveästi haluaisivatkaan keskustella asiasta. Tunteista puhuminen näyttäisi olevan tabu heille. En koe heitä lähimmiksi ystäviksi, tutuiksi ehkä.. mutta kaikki jää vaan pinnallisiksi vierailuiksi ja pinnallisista asioista jutusteluksi. En ole appiukon kanssa mitenkään hyvissä väleissä ja hänkin asuu samalla paikkakunnalla kuin me.
Kaikki ystäväni ja sukulaiseni asuvat vähintään 120 kilometrin päässä ja tämä ahdistaa minua jollain lailla. Vanhempani haluaisi kovasti jos muuttaisimme heidän lähelleen. Äitini vihjailu miehelleni (että jos hakisi töitä heidän paikkakunnaltaan) auta yhtään tilannetta. Miestäni ei innosta muutto yhtään ja minulle tulee sellainen kuva, että se on jopa mahdotonta tällä hetkellä kun työnsaanti ei ole itsestäänselvyys. Olen ottanut asian esille monesti, mutta mies muuttaa pian puheenaihetta ja tulee tunne ettei pidä asiaa niin tärkeänä? Saattaa jopa suuttua siitä jos hän tuntee olevansa "painostuksen" alla.
Äitini on ollut todella tärkeä voimavara minulle. Mies ei tajua ettei pelkät puhelut auta asiaa, vaan olisi myös mukava nähdä enemmän kasvokkain. Elämäni olisi sosiaalisempaa ja ehkä lapsikin saisi paremman kasvualustan? Voisin henkisestikin paremmin. Nyt olen jopa miettinyt sellaista, että helpompaa olisi vain jos tappaisin itseni ja syntymättömän lapseni ettei tarvitsisi asua täällä keskellä ei mitään :( mutta en toki toteuttaisi tätä mutta epätoivon vallassa ajattelen näin.
Pliis mitä ihmettä voin tässä tilanteessa tehdä? Olen vain itkenyt tilannettamme ja joutunut tyytymään kaikkeen tähän ihan vain miehen mieliksi!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kyllä sun kannattaa istua rauhassa puhumaan miehesi kanssa tästä asiasta. Älä anna hänen vaihtaa puheen aihetta, vaan pakota puhumaan. Olisiko mahdollista muuttaa johki siihen puoliväliin, että molemmat voisivat nähdä vanhempiaan ?
Jokin kompromissi tuohon täytyy tulla, sillä ethän voi elää noin onnettomana.. :(
Älä nyt vaan tee itsellesi mitään. Jos mies ei suostu mihinkään, niin sitten muutat yksin.
Voi tätä nykyaikaa...eikö sinulla ole monta asiaa, josta voisit olla iloinen, jopa onnellinen????? On todella vaikea ymmärtää, että jos ongelmia ei ole, niitä kehitetään itse. Miksi ihmeessä et voisi tyytyä tilanteeseen ja muokata elämääsi siitä lähtökohdasta,e ttä talosta tulee kotinne ja asutte nyt 120 km päässä äidistäsi, joka varmasti voi tulla melkein milloin vain kylään, matka ei ole mitään nykyaikana.
Jos kuvittelet,e ttä jatkuva itkeminen auttaa tilanteessasi jotenkin, tarvitset todellakin totaalista asennemuutosta. RYhdistäydy!!
Henkilö selvästi kertoo olevansa masentunut. Tuollainen vähättely ei siihen auta pätkääkään, koska se on psyykkinen sairaus, eikä mikään laiskuuskysymys. Mikään ryhdistäytyminen tai asennemuutos ei siihen auta. Sen lisäksi kaikilla ei ole varaa omaan autoon tai bensoihin tuollaiselle matkalle.
Minä ottaisin asian tiukasti puheeksi miehen kanssa, ja jos ei meinaa kuunnella niin uhkaa muuttaa yksin, koska selvästikään tilanne ei tuolla paikkakunnalla edistä tilannettasi. Voit ottaa esiin sen, että miten selviäisitte lapsen kanssa jos sinulle ja jaksamisellesi ei tule tukea edes mieheltä, joka ei suostu kuuntelemaan sinun puoltasi koko asiassa.
Sen lisäksi yrittäisin hankkia keskusteluapua esim. neuvolan tai terveyskeskuksen kautta, jos sinulla ei sellaista vielä ole. (Mahdollisesti onkin, kun olet ollut pitkällä sairaslomalla ennen tätä)
Tsemppiä ja jaksamista!
Kyllä asennemuutos auttaa monessakin asiassa mutta usein asenteet ovat niin syvälle juurtuneita ajatusmalleja, ettei muuttaminen onnistu kuin ammattiauttajan avulla. Ap:laisessa tilanteessa on moni ihminen mutta osaa painottaa niitä asioita, jotka ovat hyvin ja osaa satsata niihin asioihin, mihin voi vaikuttaa. SItten on ihmisiä, jotka valittavat ja ovat ongelmakeskeisiä; en usko että edes ympäristön vaihdos vaikuttaisi tilanteeseen.
Diagnosoitu masennus hoituu nykyaikan lääkkeillä ja myös, nykytietämyuksen mukaan, ajatusmallien muuttamisella myönteisempään suuntaan. Samoin vastuunotto omasta elämäntilanteesta on tärkeää. Keskittyminen hetkeksi muihin asioihin kuin omaan napaa, auttaa myös.
Kiitos kannustavista viesteistä. Olen miettinyt kaikenlaista että miten voisimme helpottaa tilannettani (esim. juuri tuota puoliväliin muuttoa) mutta mies vain painottaa sitä että ei haluaisi ainakaan työttömänä muuttaa kun nytkin tällä paikkakunnalla hänellä olisi vakkarityöpaikka. '
Unohdin vielä mainita, että vanhempani asuvat yli 300 km:n päässä. Eli kovin usein ei sielläkään voi käydä ja matkat maksaa :/. Ei ole oikein ketään ystävää mihin tukeutua että voisi esimerkiksi pyytää vauvanhoitoapua, vaikka toki mieheltä sitä saan tarvittaessa mutta hän on päivät töissä. Perhevalmennukseen menemme kyllä että vähän tietää sitten enempi mitä on edessä.
Olen harkinnut vauvamuskaria ja muita tapahtumia missä vauvan kanssa voisi käydä jos sitä kautta saisi uusia ystäviä. Ehkä me selvitäänkin tästä, mutta välillä paniikki iskee :(.
Jos et ole kotiutunut sinne missä ikinä nyt asuttekaan niin koita hakeutua ulos ja kerhoihin/harrastuksiin jne. missä tapaat ihmisiä ja voit tutustua uusiin ihmisiin. Sitä kautta se "keskellä ei mitään" ei enää ehkä olekaan niin keskellä ei mitään. Toisaalta mieleen tulee, että näistä asioista on vain pakko keskustella sen miehen kanssa ja toisaalta itsensä on pakko ottaa järki käteen ja punnita asioita... Onko tärkeämpää sinun henkinen hyvinvointisi ja viihtyminen vai miehen säännölliset tulot vs. työttömyys ja asuminen lähempänä vanhempiasi.
Sinänsä tuo tilanteesi tuskin on mikään kummallinen nykyaikana. Meillä miehen vanhemmat asuvat 200km päässä ja omani 600km päässä äiti ja isä 350km päässä. Ei sukulaisia ja lapsenhoitoapuja lähimainkaan vaan niinpähän tuota on pärjätty koliikkivauvankin kanssa keskenämme. Olemme asuneet 5 vuotta paikkakunnalla, josta emme tunteneet ketään muuttaessamme ja "ystävät" asuivat n. 30km päässä. Uusia ystäviä olen saanut perhekerhotoiminnasta, harrastuksista, naapureista ja puistoista. Jossain vaiheessa oli yskäpaskapahaolo, kun ei tuntunut olevan sellaisia kunnon ystäviä, vain hyvän päivän tuttuja, muttako tuppaa itsensä kahville ja tutustuu ihmisiin niin saa uusia ystäviä. Eli paljon se on itsestäkin kiinni, miten jaksaa ottaa kontaktia toisiin.
Pysy nyt ensi alkuun tyynenä.
Et ilmeisesti tiennyt mihin tilanteeseen olit joutumassa.
Sinun pitäisi saada hyvät välit miehesi vanhempiin jotta pääsisit henkisesti helpommalla. Miehellesi on tärkeää asua siinä omien vanhempiensa lähettyvillä, ehkäpä lapsuusajan talossa. Hänelle muutto olisi iso asia. Sinä olet aikoinaan lähtenyt hänen mukaansa, nähnyt mihin olet joutumassa, silloin olisi pitänyt katsoa kirkkain silmin tulevaisuutta mitä se tulee olemaan.
Aivan ihanne sinulla olisi kasvattaa lapsi maaseudulla, se on jo rikkaus lapselle.
Koita pitää yhteyksiä omiin vanhempiisi ja mahdollisiin sisaruksiin, saat heiltä tarvittavaa voimaa ja lämminhenkistä tukea.
Ota yhteyttä perheneuvolaan, saat sieltä myös tietoa ja tukea. Älä jää yksin miettimään asioita, kyllä ne kirkastuvat. Nyt tarvitset kaikki voimasi vauvan hoitoon ja itsestäsi sinun myös pitää pitää huolta. Puhukaa miehesi kanssa,
teillä on yhteinen prokkis nyt menossa.
Voimia ja valoa elämääsi !