Olen 1,5 vuotta potenut masennusta ja nuorempana myös eri pituisia aikoja. Olen 23 v. ja kulunut kesä on ollut yhtä h elvettiä. Pitkä aikainen tyttöystävä jätti, perheen jäseneni kuoli enkä päässyt kouluun, josta olen haaveillut pitkään. Siis elämäni on romahtanut hetkessä. Minulla oli ennen hyviä ystäviä, mutta armeijan jälkeen hekin ovat pikkuhiljaa jääneet pois kuvioista. Päivästä toiseen ryven itsesäälissä, masennuksessa, ahdistuksessa ja tunnen epäonnistumisen tunnetta kun toiset pärjää ja itse kahlin pohja mudassa. Töitä minulla sentään on, mutta joka ikinen aamu on yhtä tuskaa mennä sinne. Kalja ruvennu maistumaan, sepä onkin nykynen harrastukseni, ennen urheilin. terapeutilla oon käyny noin 2h se helpottaa sitte taas sama virsi jatkuu. Ainut joka pitää minut elossa on äitini, mutta en tiedä jaksanko kauaa.
itsemurha viimeinenvaihtoehto?
häviäjä.
5128
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itsemurha ei todellakaan ole vaihtoehto. Suurin osa meistä kahlaa välillä pohjalla. Ala harrastamaan, tukeudu kirkkoon, etsi läheltäsi joku henkinen piiri, vaihtoehtoja aina löytyy. Mutta itsemurha ei ole se oikea.
TAJUUTKO SULLA ON ASIAT HYVIN OOT NUORI SEURUSTELLUT TÖITÄ LÖYTYY KAVEREITA ON OLLUT ELI NIITÄ VOI TULLA LISÄÄ OOT KÄYNY ARMEIJAN ITEL EI OO KOKEMUST MISTÄÄN NÄISTÄ JOTEN LOPETA VITTU SE VITUN VALITTAMINEN.
PS. Otan osaa perheenjäsenesi kuolemasta.
Helvetillinen kesä ollu täälläkin.....
Masennuslääkitys voisi auttaa. Ei kai itsemurha koskaan ole viimeinen vaihtoehto. Yhtä hyvin voi tallata maan päällä vähän pidempään ja varmistaa ettei tule menetettyä jotain mukavaa. Pahimmassa tapauksessa elämä ei paremmaksi muutu, mut silti voi lohduttautua sillä et harva ihminen se ainakaan yli 100 vuotiaaksi elää, jouduttipa kuolemaa sitten itse tai ei.
Niin kyllä sinulla on paljon tapahtunut lyhyessä aikavälissä. Luonnolllista, että tuohon normaaliihmien reagoi ja joutuu tekemään surutyötä. Se vie aikansa. Tuo työ antaa elämään ryhtiä ja ohjelmaa, jospa ottaisit vaikka hammasta purren tuon urheiluharrastuksen. Kaljottelua kannattais vältää, siitä tulee helposti tapa ja riippuvuus ja onglemat eivät takuulla vähene. Hyvä että saat apua terapeutiltakin. Ja on vielä äiti elossa ja hänelle olet erittäin tärkeä.
Sinun murheesi johtuvat noista mentyksistä ja surusta. Tee nyt töitä ja kouluunkin etii vielä.
Sinulle joku ehottaa pillereitä, mutta en tiedä olisiko parempi vain normaali asioiden sureminen.Voist keskustella terapeutin kanssa.