Pärjääjästä syrjäytyneeksi?

En tiedä, onko tämä oikea palsta, kun en ole saanut diagnoosia burn outista, työuupumuksesta tms. Olen kuitenkin jo pitkään epäillyt, että olen lähellä loppuun palamista. Jotenkin vain olen aina sinnitellyt ja pärjännyt omin voimin, masennuslääkkeiden avulla. Masennusdiagnoosin olen saanut monta vuotta sitten, mutta en edes oikein tiedä, milloin olen masennukseen sairastunut. Mielestäni olen lapsesta asti ollut tällainen. Herkkä, ujo, kiltti ja melankolisuuteen taipuvainen. Varsinainen masennus on hiipinyt hiljaa ja salakavalasti. Vettä myllyyn ovat laittaneet yksinhuoltajaäitini negatiivinen ja turvattomuutta lietsova asenne, hänen vakava sairastuminen, yksinäisyyteni ja koulukiusaaminen, joka myöhemmin on jatkunut työpaikkakiusaamisena. Minne ikinä menenkin, olen aina jäänyt yksin, vaikka olen ollut kaikkia kohtaan ystävällinen.

Olen pääni puhki yrittänyt miettiä, miksi muut pitävät minua huonompana, enkä ole keksinyt selitystä. Epämääräinen alemmuudentunne ahdistaa, ja vaikka toisinaan olo olisi itsevarmempi, suomalainen kateuskulttuuri pitää huolen, että itsetuntoni murennetaan nopeasti alas. Olen melko nätti, mutta kaukana täydellisyydestä. Minussa on jotain sellaista, mikä aiheuttaa voimakasta ärsytystä monissa ihmisissä. Minuun suhtaudutaan vähätellen ja torjuvasti.

Olen ihan järkevä, mutta ajatukseni käyvät hitaalla, kärsin keskittymiskyvyn puutteesta ja muistiongelmista, jotka muutkin ovat huomanneet työpaikalla. Voisinko saada ADHD-lääkkeitä, jotta suorituskykyni kasvaisi normaalille tasolle? Opiskeluissa menestyin hyvin, mutta tuntuu, että töissä minua pidetään jotenkin hidasälyisenä ja epätehokkaana. Olen vielä koeajalla ja pelkään jatkuvasti, että saan potkut, kun en ole tarpeeksi tehokas. Työskentelen pörssiyhtiössä ja tuntuu, että yleinen mentaliteetti on sellainen, että "tulos tai ulos". Jatkuva kiire vaivaa, enkä saa kaikkia minulle annettuja tehtäviä tehtyä. Työkaverit saavat korjata mokailujani. Mutta mielestäni en ole itse täysin syypää, koska perehdytyksenikin on ollut epäjärjestelmällistä ja sekavaa.

Tekisi mieli luovuttaa, mutta sitten kaikki vaivannäkö menisi hukkaan. Olen lapsesta asti yrittänyt suoriutua opinnoissa, jotta oma tulevaisuuteni olisi parempi kuin äidilläni oli. En halua elää jatkuvien taloudellisten huolten saartamana. Materian kerääminen ei ole onnellisuuden kannalta oleellista, mutta saadakseen esimerkiksi hammashuoltoa ja terveyspalveluita, on oltava rahaa. Olen juuri aloittanut terapian masennukseni takia ja sekin maksaa. En olisi sitä paitsi oikeutettu ansiosidonnaiseen päivärahaan, jos jäisin työttömäksi. Ennen kaikkea pelkään, etten koskaan enää pääse takaisin työelämään, jos nyt luovutan.

Jokainen työpäivä ahdistaa ja aamuisin on vaikea herätä. Millä ihmeen konstilla muut pääsevät aamuisin hereille ajoissa?! Itselläni venyy aina viime tippaan. Mikä tekisi heräämisestä helpompaa? Tiedän: tekemällä sellaista työtä, josta nauttisi. Mutta miten sellaiseen työpaikkaan pääsisi? Tuntuu, että kaikkialla kiusataan eikä hyväksytä joukkoon.

Tekisi mieli luovuttaa ja hakeutua sairaslomalle. En vain uskalla, varsinkaan nyt, kun olen koeajalla. Miten jaksaisin? Minulla ei ole ketään ystävää, joka kuuntelisi ja kannustaisi, ei yhtään sukulaista tukemassa. Haluaisin saada poikaystävän, mutta sekin tuntuu mahdottomalta. Olen tullut hylätyksi monta kertaa, enkä enää varmaan kykene rakastumaan. Ilman rakkautta ja turvaverkostoa jaksaminen on todella vaikeaa.