Eli päädyin nyt kirjoittamaan tänne omasta menneisyydestäni ja siitä, miten olen selvinnyt siitä. Koko tarina on täysin totta.
Eli kaikki alkoi kun olin aivan vauva vielä. Isäni on kertonut, että äitini pelkäsi puolestani niin paljon, että ei tajunnut mitä oli minulle aiheuttanut. Hän oli vain lempannut minut toisinaan lattialle, kirjaimellisesti. Kylvettäessään hän meinasi useaan otteeseen hukuttaa minut, tajuamattaan. Miksi hänelle kävi näin?
No, minäpä kerron, Eli siis ennen kuin äitini tapasi isäni, hän oli seurustellut yhden "Nallen" kanssa. Tämä Nalle oli siis kutsumanimi. Nalle ei ole mikään mukava ihminen kun sille päälle sattuu. Hän saattaa uhkailla jopa teräaseella tai vielä pahempaa, käsiaseella. No, jossain vaiheessa äitini sitten tapasi isäni, ja jätti tämän Nallen. Hän ei siitä tykännyt, vaan alkoi tuon tuostakin laittamaan isälleni uhkausviestejä. Isäni alkoi juomaan, ja hänestä tuli alkoholisti. Hän ei uskaltanut äidin kanssa laittaa asiaa eteenpäin.
No, sitten koitti hetki kun äitini tuli raskaaksi. Hän alkoi odottaa minua ja kaksoissiskoani. Pari viikkoa ennen syntymäämme Nalle pahoinpiteli isäni. Hän ei ilmiantanut tekijää koska pelkäsi. Näin hän on minulle kertonut. No, sitten koitti päivä jona synnyimme. Sateinen syyskuun päivä vuonna 1994. Se oli ilon päivä äidilleni ja isälleni.
Pari päivää kotiin päästyään äitini pelkäsi Nallea, koska hän oli uhannut että tulisi tappamaan hänen lapsensa, koska ei suostunut tämän kanssa tekemään lapsia. Yhäkään häntä ei ilmiannettu. Äidistäni tuli niin hajamielinen, että tahattomasti oli pudottanut minut sylistään lattialle, Onneksi mitään pahaa ei ollut tapahtunut. Pari kylpyreissua meni niin, että ajatuksissaan äidin ote lipesi, ja joko minä tai kaksoseni olimme hukkua. Onneksi isämme oli näinä kertoina paikalla ja tajusi. Toisen kerran jälkeen meitä kylvetettiin vain isäni ollessa paikalla.
No, ollessamme parikuisia, Nallesta ei enää sen jälkeen kuulunut mitään. Säännöllisen epäsäännöllisesti hän lähetteli isälleni uhkausviestejä, jopa tappouhkauksia. Mutta niitäkään ei enää tullut usein, vain pari-kolme kertaa vuodessa.
No, kylmänä joulukuun päivänä vuonna 1997 syntyi pikkusiskomme. Olimme kaksoseni kanssa kovasti auttamassa äitiä hoidossa. Tästä sitten alkoikin minun elämäni painajainen.
Pikkusiskon synnyttyä äiti tuntui hyljeksivän minua, ja jouduin turvautumaan enemmän isääni, aina vain enemmän. Äitini saattoi jopa lyödä minua. Muistan nekin kerrat yhä, vaikka olin tuolloin vasta reilu 3-vuotias.
Koko ajan äidin laiminlyönti minua kohtaan paheni. Onneksi kaksoseni leikki edes minun kanssani. Se auttoi jo paljon,
Koko tuo aika, siihen saakka kunnes olin viisivuotias, sama jatkui. Lyöminen, raivoaminen, minun pelkääminen. Sinä syksynä, kuukautta ennen kuin täytin 6, menin esikouluun. Sitä edeltävä kesä oli painajaista. Olimme muuttaneet rivitaloon, enkä tuntenut seudulta ketään. Muutama viikko muuton jälkeen, isäni oli yövuorossa töissä. Äitini löi sinä iltana minua niin, että silmäkulmaani oli tullut aamulla kunnon mustelma. Mutta vielä pahempaa oli se, että samana iltana äitini heitti minut ulos ja huusi päin naamaa "Hyvästi!" Ja minä jäin ovelle hakkaamaan ja huutamaan ovea auki ja itkin. Isäni tuli aikaisin aamulla kotiin, ja kysyi miksi olin siihen aikaan yksin ulkona yöpuku päällä. Vastasin että äiti heitti illalla ulos. Olin istunut hereillä koko yön, ja itkenyt. Isäni ei tästä tykännyt. Samaisena iltana hän alkoi taas juomaan, ja hänen ja äidin välille syntyi kunnon tappelu, jonka minä näin alusta loppuun. Isäni oli niin humalassa, että yrittä käydä äitiin käsiksi, ja veitsikin hänellä oli kädessä yhdessä välissä. Sillä hän onnistui saamaan äitini korvanlehden auki, sekä käsiksi käymisellä hän onnistui saamaan äitini ranteen sijoiltaan. No, sinä iltana lähdimme kaikki sitten mummille, paitsi kaksoseni jäi isälle. Olin tuolloin siis vielä viisivuotias, mutta olin joutunut opettelemaan itsenäisesti asioita koska äitini oli välinpitämätön ja isäni usein töissä.
Eli kaikki alkoi kun olin aivan vauva vielä. Isäni on kertonut, että äitini pelkäsi puolestani niin paljon, että ei tajunnut mitä oli minulle aiheuttanut. Hän oli vain lempannut minut toisinaan lattialle, kirjaimellisesti. Kylvettäessään hän meinasi useaan otteeseen hukuttaa minut, tajuamattaan. Miksi hänelle kävi näin?
No, minäpä kerron, Eli siis ennen kuin äitini tapasi isäni, hän oli seurustellut yhden "Nallen" kanssa. Tämä Nalle oli siis kutsumanimi. Nalle ei ole mikään mukava ihminen kun sille päälle sattuu. Hän saattaa uhkailla jopa teräaseella tai vielä pahempaa, käsiaseella. No, jossain vaiheessa äitini sitten tapasi isäni, ja jätti tämän Nallen. Hän ei siitä tykännyt, vaan alkoi tuon tuostakin laittamaan isälleni uhkausviestejä. Isäni alkoi juomaan, ja hänestä tuli alkoholisti. Hän ei uskaltanut äidin kanssa laittaa asiaa eteenpäin.
No, sitten koitti hetki kun äitini tuli raskaaksi. Hän alkoi odottaa minua ja kaksoissiskoani. Pari viikkoa ennen syntymäämme Nalle pahoinpiteli isäni. Hän ei ilmiantanut tekijää koska pelkäsi. Näin hän on minulle kertonut. No, sitten koitti päivä jona synnyimme. Sateinen syyskuun päivä vuonna 1994. Se oli ilon päivä äidilleni ja isälleni.
Pari päivää kotiin päästyään äitini pelkäsi Nallea, koska hän oli uhannut että tulisi tappamaan hänen lapsensa, koska ei suostunut tämän kanssa tekemään lapsia. Yhäkään häntä ei ilmiannettu. Äidistäni tuli niin hajamielinen, että tahattomasti oli pudottanut minut sylistään lattialle, Onneksi mitään pahaa ei ollut tapahtunut. Pari kylpyreissua meni niin, että ajatuksissaan äidin ote lipesi, ja joko minä tai kaksoseni olimme hukkua. Onneksi isämme oli näinä kertoina paikalla ja tajusi. Toisen kerran jälkeen meitä kylvetettiin vain isäni ollessa paikalla.
No, ollessamme parikuisia, Nallesta ei enää sen jälkeen kuulunut mitään. Säännöllisen epäsäännöllisesti hän lähetteli isälleni uhkausviestejä, jopa tappouhkauksia. Mutta niitäkään ei enää tullut usein, vain pari-kolme kertaa vuodessa.
No, kylmänä joulukuun päivänä vuonna 1997 syntyi pikkusiskomme. Olimme kaksoseni kanssa kovasti auttamassa äitiä hoidossa. Tästä sitten alkoikin minun elämäni painajainen.
Pikkusiskon synnyttyä äiti tuntui hyljeksivän minua, ja jouduin turvautumaan enemmän isääni, aina vain enemmän. Äitini saattoi jopa lyödä minua. Muistan nekin kerrat yhä, vaikka olin tuolloin vasta reilu 3-vuotias.
Koko ajan äidin laiminlyönti minua kohtaan paheni. Onneksi kaksoseni leikki edes minun kanssani. Se auttoi jo paljon,
Koko tuo aika, siihen saakka kunnes olin viisivuotias, sama jatkui. Lyöminen, raivoaminen, minun pelkääminen. Sinä syksynä, kuukautta ennen kuin täytin 6, menin esikouluun. Sitä edeltävä kesä oli painajaista. Olimme muuttaneet rivitaloon, enkä tuntenut seudulta ketään. Muutama viikko muuton jälkeen, isäni oli yövuorossa töissä. Äitini löi sinä iltana minua niin, että silmäkulmaani oli tullut aamulla kunnon mustelma. Mutta vielä pahempaa oli se, että samana iltana äitini heitti minut ulos ja huusi päin naamaa "Hyvästi!" Ja minä jäin ovelle hakkaamaan ja huutamaan ovea auki ja itkin. Isäni tuli aikaisin aamulla kotiin, ja kysyi miksi olin siihen aikaan yksin ulkona yöpuku päällä. Vastasin että äiti heitti illalla ulos. Olin istunut hereillä koko yön, ja itkenyt. Isäni ei tästä tykännyt. Samaisena iltana hän alkoi taas juomaan, ja hänen ja äidin välille syntyi kunnon tappelu, jonka minä näin alusta loppuun. Isäni oli niin humalassa, että yrittä käydä äitiin käsiksi, ja veitsikin hänellä oli kädessä yhdessä välissä. Sillä hän onnistui saamaan äitini korvanlehden auki, sekä käsiksi käymisellä hän onnistui saamaan äitini ranteen sijoiltaan. No, sinä iltana lähdimme kaikki sitten mummille, paitsi kaksoseni jäi isälle. Olin tuolloin siis vielä viisivuotias, mutta olin joutunut opettelemaan itsenäisesti asioita koska äitini oli välinpitämätön ja isäni usein töissä.
Vastaukset 52
Vanhimmat
JATKUU
Pian muuttomme jälkeen isäni jäi työkyvyttömyyseläkkeelle. Aloitin esikoulun, ja sain tavata isääni välillä. Esikoulu alkoi hyvin, sain paljon uusia kavereita. Mutta ohjaajat huomasivat, että kaikki ei ollut hyvin. Joka kerta sanoin, että ei minulla ole mitään, normaalisti kaikki on. No, eivät he sen enempää siihen puuttuneet. Äitini löi minua edelleen usein, tukisti, jopa lemppasi sängystä/sohvalta lattialle jne. Kerran jopa niin pahasti, että ranteeseen tuli murtuma. No, isäni käytti minua lääkärillä, ja sanoi että olin kaatunut. En uskaltanut sanoa mitä oikeasti oli tapahtunut. Olisin joutunut sijaiskotiin, mutta minä oikeasti rakastin siskojani ja vanhempiani, jopa ilkeää äitiäni.
Kuukautta ennen kuin täytin seitsemän, aloitin ekaluokan. Äitini jatkoi samaa. Opettajat kyselivät jatkuvasti miksi minulla oli ruhjeita ja mustelmia milloin missäkin. Sanoin, että oli tapaturma-altis ja aina tapahtuu jotakin kun leikin tms.
Sama jatkui, kunnes paria viikkoa ennen kuin aloitin kolmannen luokan, muutimme jälleen. Yhä sama jatkui, ja taas opettajat kyselivät miksi minulla oli ruhjeita ja mustelmia. Taas sama vastaus. Aloin olemaan todella myöhään pois kotoa kavereiden luona. Sanoin heidän vanhemmilleen ettei minulla ollut kiire kotiin. En vastannut äidille puhelimeenkaan. Muutaman tällaisen kerran jälkeen aloin ajatella, että ei se ole järkevää. Noudatin kotiintuloaikoja ja menin kiltisti kotiin, taas väkivallan kohteeksi. Nyt oli kulunut pari vuotta siitä kun olin nähnyt isääni viimeksi.
Kolmannen luokan alussa, pari kuukautta koulun alkamisen jälkeen, opettajat soittelivat äidilleni, koska olin kadonnut kahden ensimmäisen tunnin jälkeen koulusta. Tästä tunnin kuluttua välitunnin alkaessa yksi välituntivalvoja näki minut hortoilemassa. Hän tuli karsomaan onko kaikki hyvin. No, ei ollut. Olin itkenyt lähes silmät päästäni, mutten vieläkään kertonut miksi. Olin salaa ottanut äitini lääkepurkin ja napsinut niitä. Tavallisia särkylääkkeitä, mutta aika paljon purkissa niitä oli. Olin yrittänyt tappaa itseni niillä. Opettaja soitti äidilleni, joka oli töissä, sekä sairaalaan. Asiasta tehtiin lastensuojeluilmoitus. Onneksi luokkalaiseni eivät saaneet tästä tietää, eikä kukaan muukaan. Rehtorin ja kuraattorin juttusille jouduin, myöhemmin myös koulupsykologin.
JATKUU
No, kolmannen luokan lopulla tilani alkoi helpottamaan, ja pääsin nauttimaan kesälomasta. Äitin oli hiukan rauhoittunut, eikä käyttänyt enää väkivaltaa, mutta ääntään kylä sitäkin enemmän. Monesti hän meinaa lyödä, mutta peruu sen ennen kuin tekee mitään.
Vuonna 2004 lopulla muutimme nykyisen isäpuoleni kanssa hänen asuntoonsa, jossa äitin asuu edelleen hänen kanssaan. Olin tuolloin neljännellä luokalla. Vuonna 2005 loppukesästä meille tuli koira. No, isäpuoleni halusi hoitaa sen itse, mutta kuukauden kuluttua sanoi että ei ehdi hoitaa koiraa töiden takia. No, minullehan se jäi sitten. Otin vastuun siitä, vaikka äiti määräili minua ihan koko ajan. En saanut juuri mitään tehdä. Sama jatkui, etenkin silloin kun isäpuoleni ei ollut paikalla. Äitini tosin manipuloi isäpuolenkin raivoamaan minulle, muttei kaksoselleni tai pikkusiskolleni. Aika väärin.
Vuonna 2006 kesällä sain kuulla, että äitini on raskaana. Kaksoseni muutti osittain meille asumaan, isämme asuu samalla kunnalla kuitenkin. No, joulukuussa syntyy pikkuveljemme, oikeastaan, velipuoli. Mutta pidän häntä kuitenkin täysveljenä. Äitini keskittyi vauvaan niin paljon, ettei jaksanut rähjätä minulle koko aikaa. Minulla oli jo ennen veljen syntymää alakuloisuutta jne, mutta koiran kanssa touhuaminen auttoi hieman.
Vuosi 2007. Veli kasvoi hyvää vauhtia. Autoin äitiä hänen hoidossa, että hän saisi levätä. Tämän tein oma-aloitteisesti. Olin oppinut myös pärjäämään suht paljon omillani. Tein ruokaa, siivosin, hoidin koiraa ja pikkuveljeä ja kävin koulua. Aloitin syksyllä yläasteen. Marraskuussa syntyi pikkusiskomme.
Pikkusisko ja -veli kasvoivat rinta rinnan, ja olivat aika riippuvaisia toisistaan. Mitä pikkuveli oppi, oppi myös sisko, ja sisko oppi uusia asioita helpommin kuin veli.
Vuonna 2008 minun oma tilanne alkoi todella huononemaan. Vähän väliä olin pois koulusta masennuksen vuoksi. Minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus, jota hoidettiin säännöllisillä psykopolikäynneillä. Ne eivät tosin hyödyttäneet lainkaan. Äitini alkoi tämän vuoksi olemaan taas todella ankara, Loppuvuodesta minusta tehtiin pariin otteeseen lastensuojeluilmoitus, joissa uhkasin tappaa itseni. Ne olivat vain kuvitelmia, eivät todentuntuisia suunnitelmia. Ajattelin vain että olisi hyvä päästä pois. Minua on kiusattu ekaluokalta lähtien, nyt yläasteella paljon rajummin. Ei fyysistä, vaan psyykkistä kiusaamista. Se pahensi omaa tilaani aika paljon. Vetäydyin omiin oloihini enkä hakenut kontaktia muihin sen kummemmin. Poissaoloja alkoi tulla enemmän ja enemmän.
Vuonna 2009 oli samanlaista kuin edellinenkin vuosi. Aloitin ysiluokan. Loppuvuodesta kesken koulupäivän yritin tappaa itseni yliannostuksella. Onneksi koulukaverit eivät huomanneet tätä, vaan se tapahtui kesken koulupäivän. Ohikulkeva opettaja huomasi minut ja vei terveydenhoitajalle, joka puolestaan vei minut sairaalalle. Olin yön siellä. Seuraava päivä oli onneksi lauantai. Samana vuonna minulle määrättiin mielialalääkkeet keskivaikean masennuksen ja paniikkihäiriön vuoksi.
Vuonna 2010, ysiluokan kevätpuolella yritin jälleen itsemurhaa lääkkeillä. Taas oli perjantaipäivä, olisikohan ollut maaliskuuta. Taas terveydenhoitajan kautta sairaalalle. Sain ajan koulupsykologille, ja jatkoin hänellä käyntejä lähes viikoittain. Meillä alkoi kotona käymään myös perhetyöntekijä, joskus minun ollessani yksin kotona, joskus kun kaikki olimme kotona. Selvyyttä riitoihin ym. ei saatu ikinä hänen kanssaan, mutta mukava työntekijä kyllä oli.
Vuosi 2010 elokuu. Aloitin lukion. Alku sujui hyvin, ja tutustuin luokkatovereihini. He olivat mukavia. Yksi luokkalaisistani oli tallinomistajan poika. Samalta tallilta, jossa olin ollut saman vuoden kesällä kesätöissä. Kiva, sentään joku tuttu,
Vuoden 2010 loppusyksystä mummo kuoli. Kävin rehtorille sanomassa seuraavana päivänä asiasta, ja sain pitää loppupäivän vapaata.
Lukion syksyn aikana taisi olla kolme kertaa, kun rehtori joutui viemään minut terveyskeskukseen itsemurhaviestien takia. Käteni olivat aivan viilletyt, ja lääkkeitä kului, niin normaali päiväannoksissa kuin hiukan ylimääräistäkin.
Vuonna 2011 keväällä, oikeastaan helmikuussa, lopetin lukion, koska en kyennyt enää käymään sitä. Tapasin vielä saman kuun aikana nykyisen poikaystäväni, en tosin silloin vielä tiennyt meidän tutustuvan edes paremmin. Tutustuin häneen hänen äitinsä kautta, kun olin käynyt auttamassa häntä marsujen hoidossa muutaman kerran, ja poikaystäväni oli siellä usein käymässä.
JATKUU
Lukion lopetin ehkä sen takia, koska tammikuussa, siis kuukautta ennen, olin parhaan ystäväni kanssa kävelemässä autotien viertä, koska siellä ei ollut kävelytietä erikseen. No, takaa tuli auto, ja ajattelin sen väistävän. Se kiihdyttikin meitä kohti, ja huusin ystävälleni että "Väistä!" mutta liian myöhään. Auto kerkesi törmätä häneen. Auton mentyä juoksin ystäväni luo, hän oli hiukan vielä tajuissaan ja sai soperrettua hyvin vaivalloisesti että "soita apua" ennenkuin taju meni. No, soitin ambulanssin ja samalla hänen äidilleen että tulee sairaalaan mahdolisimman pian.
Sairaalassa lääkäri totesi ystäväni vaipuneen koomaan. Olin hänen vieressään koko ajan, samoin hänen äitinsä. Viikon verran. Viikon aikana ehti olla ystäväni synttäritkin, jotka hän vietti koomassa sairaalassa.
Viikko onnettomuuden jälkeen koitti elämäni pahin päivä. Olimme ystäväni äidin ja veljen kanssa sairaalassa. Lääkäri tuli ja kertoi tilanteen. Hän myös totesi, että ystävä tulisi makaamaan koomassa loppuelämänsä, ja pysyy hengissä vain hengitys- ja sydänkoneen avulla. Lääkäri siis kysyikin, annetaanko hänen vain olla, vai otetaanko laite irti. Hänen äitinsä teki vaikean päätöksen, ja sanoi että voi ottaa irti, kun ei siinäkään ole mitään mukavaa kun toinen vain makaa siinä loppuelämänsä. Pidimme hänen kädestään kiinni, kunnes laite piippasi tasaista piippausta. Hänen sydämensä pysähtyi. No, kova itkuhan siinä oli kaikilla.
Hetki tämän jälkeen ystävän isoveli pyysi minua käytävään. Hänellä olisi kerrottavaa. Hän kysyi, oliko meillä tummat farkut ja hupparit päällä kun kävelimme. Tajusin mitä hän ajoi takaa. Vastasin että kyllä. Veli purskahti itkuun ja pahoitteli kovasti tapahtunutta, hän ei ollut tajunnut asiaa. Hän sanoi tappavansa itsensä. No, sanoin tästä hänen äidilleen että veli uhkasi tappaa itsensä. Äiti yritti tavoittaa poikaansa, tuloksetta.
No, lähdin vielä käymään heidän kotonaan ystäväni äidin kanssa. Siellä meitä odotti karmea yllätys. Veli oli tappanut itsensä, aivan kuten uhkasikin. Minulla on vieläkin tallessa viesti, jonka hän oli pikaisesti ilmeisesti kirjoittanut, Siinä lukee näin "Olen pahoillani kaikesta. Se olin mä joka ajo systerin yli sillo, olin humalassa ja se oli virhe. Kadun sitä. Kärsin asiasta niin paljo et päätin lähtee itekki siskon mukaan. Hyvästi." Yhä, sitä lukiessani, alan itkeä. Hänen veli oli minulle yhtä tärkeä ihminen kuin ystäväni oli. Olimme tunteneet aivan pienistä saakka toisemme.
No, huhtikuussa muutin pois kotoa, äidin suostumuksella, vaikka alkuun hän kiersi jyrkästi asian. Sain isäpuoleni puhumaan hänet ympäri. Asiat alkoivat menemään paremmin. Saman vuoden toukokuussa menimme mieheni kanssa kihloihin. Meillä on kuusi vuotta ikäeroa, mutta se ei haittaa. Eikä minua haittaa myöskään se, että hän ei osaa kunnolla lukea tai kirjoittaa, sekä puheentuottaminen voi olla hankalaa. Dysfasialle ei vaan voi mitään.
JATKUU
No, samana syksynä sain tietää olevani raskaana. Lapsi ei siis ollut mikään täysi vahinko, vaan olimme miettineet sitä, Mies ei ole koskaan pitänyt edes lasta sylissään, mutta uskoin täysillä, että hän tulisi pärjäämään hyvin.
2011 loppuvuosi meni taas mielialavaihteluiden kanssa. Yritin melkein tappaa itseni tukehduttamalla.
2012 alkuvuonna tammi-helmikuussa pari kertaa lähdin illalla myöhään ulos, ja uhkasin tappaa itseni ja vielä syntymättömän lapsemme, koska ajattelin sen olevan parasta lapsen kannalta. Onneksi en tehnyt mitään. Meillä alkoi käydä uusi perhetyöntekijä. Ja ei, hän ei tiennyt mitään näistä mielialavaihteluista, en uskaltanut kertoa. Hän kävi koska oli alaikäinen.
Tosin ehkä pelkäsin myös lapseni puolesta, koska olin edellisenä kesänä ollut kummitädilläni, jolla oli ollut viikon ikäinen vauva. Olin pihalla vauvan kanssa nukuttamassa tätä hetkeksi, kun vauva yhtäkkiä alkoi kouristelemaan. Huusin hädissäni kummini ulos, ja lähdimme sairaalaan. Sinne päästyämme lapsi oli taas normaali. Jäin huoneeseen "vahtimaan" vauvaa, kun kummitätini lähti käymään kanttiinissa. Vauva alkoi jälleen kouristelemaan, ja painoin hälytyskelloa. Otin vauvan syliini, ja hän rauhoittui. Pian hän taas kouristeli, ja meni veltoksi. Hän oli yhä sylissäni. Yritin häntä herätellä ja elvyttää myös, mutta turhaan. Hän oli kuollut syliini. Lääkäri saapui paikalle, ja näki kuinka itkin hullunlailla kuollut lapsi sylissäni. Sain soperrettua jotenkin lääkärille mitä tapahtui. Kummitätini saapui paikalle, ja tottakai asia oli hänelle järkytys. Mutta myös minulle, olihan pikkuserkkuni kuollut syliini. Kuolinsyytä en tiedä, en ole viitsinyt kysyä kummiltani yhäkään asiasta. Mutta hän on palannut suunnilleen normaaliin elämään, toki asia on hänen mielessään aina, kuten minunkin.
Kuukausi ennen tyttäremme syntymää, olin isälläni käymässä, ja kaksoseni oli siellä myöskin. No, siskolla oli ollut masennusta jne. mutten arvellut hänen tekevän mitään sellaista. Hän otti yliaanostuksen verenpainelääkkeitä, joita isä käytti. Olin niin paniikissa, että en tajunnut heti soittaa ambulanssia, tuijotin vain. Isä huusi ovelta, että soita ambulanssi. Hän oli löytänyt tyhjän purkin sisältä lattialta. Mutta oli jo myöhäistä, Vielä, kun siskon sydän löi, otin ja halasin häntä tiukasti. Mutta sitten hänen heikko sydämensä pysähtyi. Se oli elämäni yksi kamalimmista hetkistä.
Huhtikuussa syntyi tyttäremme. Hän on onneksi kiltti lapsi, nukkuu täysiä öitä ja on muutenkin vähään tyytyväinen. Iloinen ja puhelias hän on. Edelleen asiat painavat mieltä, ja toisinaan olen alakuloinen, mutta onneksi minulla on ihana mies joka auttaa. Myös äitini on täysin muuttunut. Hän haluaa myös auttaa minua.
Tässä siis pääpiirteissään kerrottu minun menneisyydestäni. En viitsinyt joka pient yksityiskohtaa kirjoittaa kuitenkaan. Pahoittelut pitkästä tekstistä. Tämä on siis kaikki oikeasti tapahtunut, nimiä en vain ole laittanut tähän.
Kauheeta! Voi sua raukkaa!
TODELLA uskottavaa, not. Olisit jättäny pari "hän kuoli syliini" kohtaa pois niin olisi voinut mennä vielä läpi. Ja huhtikuussa syntynyt lapsesi on hyvin puhelias? Kas kummaa, yleensä kun lapset alkavat puhua vasta vuoden vanhempana..!
Hyvin keksitty tarina oli en voi uskoo että oikeesti vois noin tapahtua
Kaikkea kamalaa sääkin oot kokenu jota sun ei olis pitänyt Minua on kiusattu 1 luokasta lähtien Ja kaverini kuoli 7 Luokalla Ollessaan Ulkona ja pudonnut jäihin eikä päässyt koskaan ylös... Hän oli ainut joka puolusti minua kiusauksesta Koulussa olin Yksinäinen poika Käytävillä jaTämä oli minulle järkytys ja Meinasin jopa itse tehdä Itsarin Vuoden päästä syntyi Pikkuveli ja olin katsomassa vauvaa ja katsottiin että eihän tuo näytä Normaalilta Ja sitten hälytettiin hoitajat paikalle Lapsi kiikutettiin Helsinkiin Ja lääkäri tuli surullisen näköisenä sanoi että Lapsella todettu myös sydänahtaumaa ja sydänvikaa ja sen lisäksi Munuainen täytyi leikata Lääkäri sanoi että lapsi ei välttämättä selviä MUTTA Lapsi kumminkin selvisi Vaikka Toista jo ajattelimme... kiitämme nykyisin mös paljon Lääkäreitä jotka olivat leikkaamassa Joten iloitse Ihmeistä Mitkä tapahtuvat ! :)
Katos vaan että vauvojen "puhe" on jokeltelua. Etkö nyt tuollaista ymmärtänyt? :D
Vittu mikä ämmä sun äitis on, ei ihme että se "nalle" ja isäs oli sitä kohtaan niin väkivaltasia. Ps. Oisit lyöny äitis takasin, vielä kovempaa
Rupesin melkei itkee ja se on kamalaa mutta jotkut ihmiset tekee noin ihan ilman patevaa syyta, tai ei han tollaslle ole olemassa lahellekkaan patevaa syyta
Ööh... aika paljon kuolemista.
en ny rupee töykeeks tai mitää mutta näin tän saman tarinan abaut puol vuotta sitte. en tiä ootko sama henkilö joka kirjotti tän uuestaa mut rupeen epäilee kopioimista.
Ei tuollaista jaksa kukaan lukea.
Tuohan on kamalaa ja todella väärin,ei kenenkää pitäisi kokea noin paljon hirveitä asioita.Ihme, että olet selvinnyt tuosta kaikesta.
En ymmärrä miestäs
Hän yritti itsaria noin 10 kertaa.
Siis miestäni? Kuinka niin et ymmärrä? Eihän hän ole mitään väärä tehnyt, muuta kuin tukenut asiassa senverran mitä olen hänelle kertonut. Mieheni sattuu olemaan vain ymmärtäväistä sorttia.
Ja selvisin kaikesta tuosta, kyllä. Olen yrittänyt järkeillä alusta saakka mikä on järkevää ja mikä ei, mutta tietyssä pisteessä ei vain enää voi sille mitään mitä tekee. Ikuiset arvet asioista jää, mutta niiden kanssa useimmiten oppii elämään.
Miten joku voi yrittää itsemurhaa oot kyllä paska kun et sitäkään osannu vaiika yritit n 10 kertaa...
Nostan sinulle hattua. :) jos olisin ollut sinä, itseni tuntien en varmasti olisi jaksanut noin pitkälle.
voi sua :( en oikeestaan keksi mitään muuta sanottavaa siis toi on nii järkyttävää,mutt onneks sull on nyt kaikki hyvin :)
tuli itselleni kyyneleet silmiin :'c surullinen menneisyys ): mutta toivottavasti tulevaisuus on parempi ! kaikkea hyvää sulle !(:
Ei tähän oikein mitään voi sanoa. Hirveää, että tälläistä joutuu kokemaan. Sait minut itkemään. En olisi itse varmaan kestänyt tuollaista. Toivottavasti tulevaisuutesi on valoisampi!
Mä on aina ajtellut ittestäni et kaikilla muil on kaikki hyvin mut mulla menee iha paskasti mut sit ku mä luin tän mä aloin itkee iha oikeesti ja se et sun sisko kuioli se vauva kuoli ja säki jouduit itse oppia elämään mikä on maailman hirveintä mitä voi tapahtua toivottavasti teillä kolmella on valoisampi tulevaisuus ja muute älä enään yritä itsarii koska sä saat mahtavan elämän ku jatkat eteenpäin :)
proooooovooooo
Mä uskon sua, ei ihan noin vaa tollasta olis voinu keksiä :)
Sä olet todella vahva ihminen! Älä välitä joittenkin ilkeistä kommenteista.
Sä selviät kyllä. Se vie ehkä viis vuotta, ehkä viiskymmentä, mut sä selviit! :)
Ihmisillä on oikeitakin ongelmia, eikä tätä paskaa jaksa kuunnella mitä olet kirjoittanut tänne.Ensinnäkin jos olisit noin monta kertaa itsemurhaa yrittänyt tai aikonut, niin sinut olisi hoitoon viety jo aikapäiviä sitten.Toiseksi itsellä on kokemusta myös koomapotilaan hoidosta, eikä siinä paljon kyselty että halutaanko potilas pitää hengissä vai ei.Lääkäreiden päätös se on, ei omaisten jos toivoa heräämiseen ei enää ole.Ja turha tulla sanomaan, että en tiedä asioista koska menneessä ammatissani jouduin kuolemaa kohtaamaan lähes joka viikko.
Jos tämä ei ole mitään fiktionaalista novellia elämäsi on oikeasti mennyt noin todella perseelleen aiemmin niin nostan hattua että olet selviytynyt. Toivottavasti tulevaisuus näyttää sitten paremmalta.
Kyseessä ehkä oli pitkä teksti, mutta jaksoin sen lukea. Uskon tämän olevan totta ja nostan hattua (vaikka harvoin hattuja käytän) sinulle! Olet ollut erityisen vahva kun olet selvinnyt näin pitkälle ja toivon että selviät loppuun asti. Jos nyt loppuelämä olisi vähän parempi? Tiedän miten synkkää elämä osaa olla, mutta kun vertailen omaa elämääni sinun tarinaan, tuleekin se tunne etten ole kokenut vielä mitään hirveää. Toivottavasti jatko on iloisempaa ja pääset nauttimaan hyvästä ja onnellisesta loppuelämästä, voimia sinulle! =]
Joo ... Tekis mieli tavata ja halata vaan ei mitään muuta ..
Sanoit yhessä kohtaa että sulla on masennus ja paniikkihäiriö ?
Mulla todettiin just paniikkihäiriö ja haluisin tietää siit sulta ! Minkälaist on elää sen kaa ? Ja voimistuuko kohtaukset iän myötä ? OOn 13v Kalalapsi ja oon saanu voimakkaita kohtauksia .... Kiitos jos vastaat ! Joskus mietin että miksi on niin että yhellä on elämä ruusuilla tanssimista ja yhellä täyttä hevettii.. Miks ei vois jakaa hyvää ja pahaa tasan ihmiselle ....?
Eutanasiahan on Suomessa laiton? Tuskin äiti jättää viikon ikäistä lastaan yksin, "puhelias" lapsi, joka on noinkin nuori. Kyllä tuo kuulostaa hieman paisutetulta, mutta osa voi hyvinkin olla totta. Liiottelu todellakin voi helpottaa oloa.
hieno novelli, Hermanni! :DDD
poskelleni dippui miehen kyyneel kaksoispisde deedee
Miksi tuo veli ajais jonkun päälle tahallaan vai oliko sekin jotenkin sekasi?
Sehän oli humalassa!!
Elämän lyhytoppi määrä on pitkä ja karu. Taidat olla oikeasti kestävä ihminen ! Minun maailmani kun tuntuu sortuvan niin paljon helpommasta. Teksti oli surullisen karu, nostatti tunteet pintaan, mutt näin jälkeen päin annoit aimo kasan kestävyyttä minullekkin :) toivottavasti minäkin pystyn antamaan sinulle !
Joo... Siinä kohassa ku luki että se yhen veli oli tappanut sen ja ihtesä aloin jo epäillä... Mut siinä kohassa ku se vauva kuoli sun syliin nii joopa joo... Hieno hermanni, jonne!!!
Luin vaa ekan osan... Mut eiks tää kuulu johki novelli kirjotuksii? Siis hyvä vaa ettei tää oo totta.. ;
Oli jo tuskaa lukea tätä tekstiä.. Hyvä että olet selvinnyt tähän asti ja toivottavasti tulet vielä selviämään pitkään! Haistan ehkä liioittelua, mutta jos tosissasi olet kokenut nämä kauheudet niin en voi muutakun ihmetellä ja olla ylpeä puolestasi, sillä itse olisin jo päättänyt elämäni. Ole vahva ja nauti elämän pienistä iloista !
Teidän elämä ei muutu vaikka luulette että se on helpompaa kun aika kuluu ja niin eteen päin.
Mulla on vastaus joka voi muuttaa teidän elämänne täydellisesti mutta jos sanon sen mikä se on niin kaikki lentää seinille eikä tajua sitä asiaa. Ja luulee että se on hullujen touhua.
Väärin se ei ole se on sellasten ihmisten touhua jotka on tajunnu elämänsä arvon ja päättäneet otaa vastaan pelastuksen ja ikuisen avun.
http://www.youtube.com/watch?v=9388n1cXIOY
katsokaa toi video niin vastaus löytyy sieltä
Itse olen ollu uskossa jo useamman vuoden ja kyllä olen paljon pahalta säästynyt ja ongelmat ei menoa haitaa koska Jeesus kulkee mun kanssa.
Jos haluatte otaa yhteyttä muhun henkilökohtisesti niin se on mahdollista pistä sähköpöstia osoiteeseen [email protected]
Ootko lesta? Vai normi luterilainen?
Kuka -ttu uskoo tälläistä, huonosti kirjoitettua tarinaa?
Provo ja rölli.
niin täynnä kuolemantapauksia, ettei ole totta. Veli ajoi siskonsa yli, mutta kuuli tehneensä sen vasta viikon päästä siskoan kuoltua. Ei voi olla totta!
Heippa! Oikeest kirjoita tost kirja!! Mä ainakin lukisin (siis kunhan se ei oo mikää noin 1000 sivunen) ;)
Mutt oikeest, uskon, että tosta tulis kuuluisa! Mua just kiinnostaa tommoset vähän surulliset tarinat!
Usein niissä tilanteissa jossa auto ajaa ihmisen yli, saadaan se kuski kiinni.
Ja yritit itsemurhaa noin monesti, oikeasti? Jos ihminen tahtoo kuolla, se myös siinä onnistuu.
t. itsemurhassa onnistunut vittu kolmoslapsi jonka syliin on kuollu enemän ku sun ja mula onkin seittemän lasta jo ittellä ja kaikki ihmiset vaan lyö!!1111111
Tässä kirjotettu tälläne stoori ja te vaa pilkkaatte. Saanko kysyä miks?
Minä uskon.
Jep, samoin. Oma äitini pettää vaan ja vittu kun haluisin kertoo iskälle mut pask ku en uskalla! (tää oma elämä on täyttä paskaaa!!!
saattaa olla osittain totta, mut hei viimesillä sanoilla sanoo soita apua ja sit vaipuu koomaan? Just joo
Voi että sul on ollu hirveetä. En tajuu miten noi ei usko. Onneks on sentään jotain hyvää elämässäs. Toi olis kyllä kauhee kokea ite, kuolemia kuoleman perään. Toivottavasti pärjäät. Hyviä vointeja!:)
En kyllä usko että on 100% totta ei millään vaan voi olla perheväkivalta, alkoholisti vanhempi, se että hommaat nuorena lapsen, se että kaverisi jää auton alle vaipuen koomaan.. Noi kaikki siis menee vielä, mutta se että olisi ollut tämän kaverin veli.. Tai no jos on pienempi paikkakunta niin sitten toki..
Mutta jaksamista ja onneksi olet löytänyt kumppanin rinnallesi jakamaan nämä vaikeat asiat.
No siis ette voi tietää jos ette ole sitä itsé kokenut!! urpot!! :D
Ressu :( Olet kokenut kovia ja silti selvinnyt siitä kaikesta... Respectiä!