En tiennyt mihin laittaa keskustelun pystyyn, koska tämä ei koske ahdistusta, paniikkihäiriötä tai ujoutta..
Eli ongelmana on että en viihdy väkijoukoissa, en ryhmissä en edes kaksistaan tutun kanssa.. Poikaystäväni perhe on erittäin avoin ja puhelias, mutta olen itse kasvanut "rikkinäisessä perheessä", jossa kaikki keskittyy vain omaan elämäänsä. Kun olen yksin poikaystäväni kanssa, ongelmaa ei synny koska tunnen hänet niin hyvin, mutta kun menen hänen vanhempien luo esim illalliselle, olen vain hiljaa ja olo on tukala. Jos minulta kysytään jotain, en tiedä mitä sanoa koska en halua antaa väärää vaikutelmaa. Minulla ei ole ollut elämäni aikana niin monta ystävää ja koulussa olin yleensä omissa oloissani. Nyt olen itse hyväksynyt itseni, en vain viihdy porukoissa. Mutta poikaystsäväni ei halua ymmärtää. Miksi olen tällainen?
Mielestäni enemmistö ihmisistä on enemmän tai vähemmän tyhmiä ja pinnallisia. Minua ei kiinnosta muiden ihmisten menot, viihdyn omissa oloissani. Olen ollut masentunut, ja olen varmaan vieläkin. Mikään ei oikein herätä kiinnostusta. Tuntuu kuin vain "lillun" ja elämä menee eteenpäin, vaikka ei mene.
Poikaystäväni serkku tuli käymään ja he menivät kahville, minua ei voinut vähempään kiinnostaa. Miksi minä joutuisin seurustelemaan hänen serkkunsa kanssa, ei hän minun takia tule käymään.. Tätä en ymmärrä. Mistä tällainen käytös tulee ja miksi kukaan ei ymmärrä?
Eli ongelmana on että en viihdy väkijoukoissa, en ryhmissä en edes kaksistaan tutun kanssa.. Poikaystäväni perhe on erittäin avoin ja puhelias, mutta olen itse kasvanut "rikkinäisessä perheessä", jossa kaikki keskittyy vain omaan elämäänsä. Kun olen yksin poikaystäväni kanssa, ongelmaa ei synny koska tunnen hänet niin hyvin, mutta kun menen hänen vanhempien luo esim illalliselle, olen vain hiljaa ja olo on tukala. Jos minulta kysytään jotain, en tiedä mitä sanoa koska en halua antaa väärää vaikutelmaa. Minulla ei ole ollut elämäni aikana niin monta ystävää ja koulussa olin yleensä omissa oloissani. Nyt olen itse hyväksynyt itseni, en vain viihdy porukoissa. Mutta poikaystsäväni ei halua ymmärtää. Miksi olen tällainen?
Mielestäni enemmistö ihmisistä on enemmän tai vähemmän tyhmiä ja pinnallisia. Minua ei kiinnosta muiden ihmisten menot, viihdyn omissa oloissani. Olen ollut masentunut, ja olen varmaan vieläkin. Mikään ei oikein herätä kiinnostusta. Tuntuu kuin vain "lillun" ja elämä menee eteenpäin, vaikka ei mene.
Poikaystäväni serkku tuli käymään ja he menivät kahville, minua ei voinut vähempään kiinnostaa. Miksi minä joutuisin seurustelemaan hänen serkkunsa kanssa, ei hän minun takia tule käymään.. Tätä en ymmärrä. Mistä tällainen käytös tulee ja miksi kukaan ei ymmärrä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tämä on hieman itsekäs selitys, mutta näin ymmärrän tämän ongelman. Mainitsit esimerkiksi "Miksi minä joutuisin seurustelemaan hänen serkkunsa kanssa, ei hän minun takia tule käymään". Tästähän selviää, että koska siitä ei ole sinulle mitään, niinpä et halua tehdä sitä. Voi myös olla, että näet asian turhana kaikille osapuolille, mutta saan kuvan että sinulle. Myös tuo "Mielestäni enemmistö ihmisistä on enemmän tai vähemmän tyhmiä ja pinnallisia. " osoittaa siihen.
Tämä ei ole ainut selitys tosin. En tiedä sinusta mitään, joten en voi väittää että tämä on syy.
Toinen selitys voisi olla että et vain ole niin sosiaalinen. Yksi esimerkki on, kuten ennenaikaan pienissä heimoissa ihmiset oli jaettu muutamaan osaan, aina oli olemassa syrjäisiä ihmisiä, ketkä eivät oikein kuuluneet heimoon. Toisin sanoen et vain ole kovin sosiaalinen mistä seuraa että et näe syitä puhua muiden kanssa.
Näkeminen muut 'turhana' ja antisosiaalisuus, emme tiedä kumpi on syy ja kumpi seuraus.
En ole psykologi tai mitenkään pätevöitynyt tähän, minulla vain on samankaltaisia ongelmia joten olen miettinyt niitä paljon. Joten en siis luottaisi näihin varmana, ja voi olla jokin aivan toinenkin selitys käytökselle. Annoin vain esimerkkejä, mitkä voivat selittää tilanteen ja mitkä saatat hyväksyä.
No kuka siellä viihtyisi ?
Koska pohdit asiaa, se selvästi vaivaa sinua, vaikka tietoisesti selität asian itsellesi "parhaimmin päin". Elämäsi voisi muuttua tyydyttävämmäksi ja helpommaksi, jos pohtisit asiaa psykoterapiassa. Kuten kysymyksesi aloitit ("tämä ei koske ahdistusta, paniikkihäiriötä tai ujoutta"), ei psykoterapiassakaan tarvitse hoitaa mitään tiettyä sairautta. Ujouskaan ei ole sairaus! Tietysti aina ennen psykoterapian aloitusta on tarkasti mietittävä, haluaako satsata asiaan niin paljon aikaa, voimia ja rahaa. Joutuisit todennäköisesti maksamaan itse terapiasi yksityisellä terapeutilla.
Useat ihmiset pelkäävät yksinoloa, eivät osaa olla yksin lainkaan. Ajattele näinkin päin. Kyllä suosittelisin monelle läheisriippuvaiselle, yksinolon pelkääjälle sitä psykoterapiaa, enkä terveesti yksinäisyydestä ja rauhallisesta elämisestä ja olemisesta nauttivalle.
Sosiaalisuuden pitää perustua vapaaehtoisuuteen, ei se ole mikään "normaaliuden" merkki.
Monelle tekisi todellakin hyvää opetella olemaan yksinkin. Ei tarvitsisi sitten yksinäisiä ällistellä ja ihmetellä. Yksinäisyys nimittäin voi olla aika antoisaakin. Kun sen oikein oivaltaa.
Ja aivan samaa mieltä siitä, että ihmiset ovat nykyisin monet todella pinnallisia ja rasittavia. Kiusaajia ym juorukelloja on paljon liikkeellä, laumasieluja, ei niitten kanssa jaksa jauhaa.