En vain pysty luopua menneisyydestä. Menneisyyteeni kuuluivat vanhat ystävät, vanha kotini, kaikki. Muutimme perheen kanssa uuteen taloon ja minun piti luopua parhaista ystävistäni. Toisaalta ystäväni hylkäsivät minut, löysivät "paremman" kaverin. Nyt vaihdoin koulua, että saisin uusia ja ehkä parempia ystäviä vanhojen tilalle. Mutten pysty unohtaa kun leikimme aina 1-2 luokalla bratzeillä ellei vanhempinakin. Meillä oli aina niin ihanaa, ja ystäväni ymmärsi minua. Kolmosella meille tuli uusi opettaja, joka ymmärsi myös minua. Hänellä oli ollut aivan samanlainen lapsuus ja olin hänen lempioppilas. Ope myös kohotti itsetuntoani aivan huimasti. Mutta sitten hän kuoli... Nyt varmaan kuulostan hullulta, koska pidän opettajista. Kaverit eivät tietenkään ymmärtäneet kuinka tärkeä hän oli minulle enkä äidille uskaltanut edes mainita, että meillä oli erikoinen "kontakti" toisiimme.
Mutta pääpointti on vain se, etten osaa luopua lapsuuteni parhaista ajoista. En halua soittaa ystävilleni, koska he olivat sanoneet tosi ilkeästi minulle kun kerroin heille, että vaihdan koulua. Eivät edes toivottaneet onnea minulle uuteen kouluun tai sanoneet, että heillä tulee minua ikävä (tämä kyllä taitaa kuulostaa pinnalliselta, että halusin noin). Onko teillä ikinä tullut tälläistä menneisyyden ja lapsuuden "menettämistä". Lohduttakaa mua pliis, itken täällä vain enkä osaa jatkaa elämää!
Musiikin kuuntelukaan ei lohduta, vaikka löysin täydellisesti tunteitani heijaistavan musiikin.
Mutta pääpointti on vain se, etten osaa luopua lapsuuteni parhaista ajoista. En halua soittaa ystävilleni, koska he olivat sanoneet tosi ilkeästi minulle kun kerroin heille, että vaihdan koulua. Eivät edes toivottaneet onnea minulle uuteen kouluun tai sanoneet, että heillä tulee minua ikävä (tämä kyllä taitaa kuulostaa pinnalliselta, että halusin noin). Onko teillä ikinä tullut tälläistä menneisyyden ja lapsuuden "menettämistä". Lohduttakaa mua pliis, itken täällä vain enkä osaa jatkaa elämää!
Musiikin kuuntelukaan ei lohduta, vaikka löysin täydellisesti tunteitani heijaistavan musiikin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Niin ja tohon ei auta puhuinen. Toi kirjottaminen tuntu yllättävän hyvältä jälkeenpäin,
muttei enää kun näin käden jälkeni. Tuo ei bäytä kuvaavan hyvin, että minusta tuntuu pahemmalta kuin arvaattekaan. Lisäys tuohon opettajajuttuun, että hän ymmärsi minua 100x paremmin kuin äiti, 1000x paremmin kuin isä. En siis voi puhua kenellekkään, enkä edes halua :'(
Mulla on ollut vähä samankaltainen tilanne. Mulla oli laaja kaveriporukka ja me tultiin tosi hyvin keskenään toimeen. Yhtäkkiä kaverit alkoi yksitellen "varista" ympäriltä pois, eikä kukaan kertonut syytä. Se oli kuin matto olisi vedetty alta, siinä olin ihan tyhjän päällä enkä tiennyt mitä tekis. Ei ollut enää kavereita kenen kanssa lähteä ulos illalla. Jäljelle ei jäänyt kuin yksi ystävä. Otin tilanteen tosi raskaasti ja mun oli todella vaikea hyväksyä että läheiset ihmiset ei enää haluakkaan olla mun kavereita. Meni aikaa ennen kuin sain taas kasattua itseni, mutta uusien kavereiden saanti on nykyään vaikeampaa, kun aina palaa muisto mieleen. Pelkään että taas kaveri kohta häipyy. Puhuminen ei mullakaan auttanut, mutta aika parantaa haavat. toivottavasti.
Kiitos kommentistasi :) Toivon todella, että haavat paranee.
Tsemppia sinne, tyttö 1995!