Hän ei voinut olla erehtynyt; kun tyttö oli kääntynyt, tämä ilmiselvästi oli tiputtanut kynäkotelon tahallaan, vain saadakseen kumartua, kääntää takapuolensa häneen päin, ojentaa jalkaansa, näyttää säären kaarta – käsittämättömän keväinen hame. Aiemmin hän ei ollut edes kyennyt ajattelemaan kevättä. Se oli tapahtunut tuossa hetkessä.
Hän suki hiuksiaan taaksepäin ja jäi tuijottamaan työhuoneensa vinosta ikkunasta ulos aurinkoon. Tyttö oli lähtenyt huoneesta puolisen tuntia sitten, mutta tämän tuoksu tuntui yhä leijuvan kaikkialla, kumilenkeissä, keltaisissa liimapaperilapuissa, teroittimessa, laptopin näppäimistöllä.
- Marja! Oletko sinä siellä? Meillä alkaa kokous ensi viikon seminaaria varten.
Ensi viikon seminaaria varten! Hän oli lupautunut puhumaan, miten hirveän rasittavaa ajatella, että hänen piti valmistaa puhe. Se tuntui ennen kaikkea täysin tyhjänpäiväiseltä, sitten raskaalta ja kolmanneksi, jotakin vielä kolmanneksi, mikä oli hirvittävän epäselvää ja vielä vastenmielisempää, mutta ehkä juuri siitä syystä tärkeintä, aivan mahdotonta nimetä.
- Minä tulen, hän sanoi reippaalla, varmaotteisella äänellä. Ihan vieraalla äänellä itseasiassa, mutta yhtäkaikki hän kuunteli sanojen kaikua pienessä huoneessa ja ihmetteli itsekin sitä sävyä, jolla sanat lausuttiin.
Ja itse kokous meni hienosti. Hän avasi suunsa useassa kohdin, lausui mielestään selkeällä, täsmällisellä äänellä hyvin muotoiltuja lauseita. Hän ei venyttänyt lauseita turhan pitkiksi, ei jättänyt typeriä miettimistaukoja, joiden aikana joku olisi voinut yrittää tunkeutua hänen ajatukseensa. Hän joi kahvia niukasti ja nyökkäili myös mielestään minimaalisen tyylikkäästi. Kertakaikkisen onnistunut kokous. Jalatkaan eivät vispanneet lainkaan, eivätkä kädet tärisseet, eivät vaikka hän kerran jopa nousi piirtoheittimen luo tehdäkseen muutaman merkinnän ohuelle kalvolle. Sininen tussi piirsi hyvin ja hänellä oli selvä näkemys siitä, mitä hän kirjoitti. Hän katseli ympärilleen kuin etsien niitä ihailevia kasvoja, joista oli varma, mutta tuossa nukkui vain Nutikkala ja tuossa piipitti Vierunen. Heidän ympärillään oli lisää assistentteja ja assisstenttien assistentteja.
- Entä sinun aiheesi Merja?
- Hermafrodiittinen tematiikka 1500-1600-luvun alkemistisissa embleemikirjoissa.
- Niin, mutta tarvitseko sinä jotakin erityisjärjestelyjä?
- En. Näytän pari diaa. Projektori siis. Siinä kaikki.
- Hyvä. Työniloa nyt sitten kaikille, jatkoi professori Vierunen hyvin ohuella, lintumaisella äänellään.
Hän oli koko ajan kuin pahoinvoiva, kuin koko ajan täynnä silmiinsä saatuja jyvänsiruja. Kuin pilaantunut, monasti jo ikkunaan lentänyt ja sappensa menettänyt, mutta yhä tuo ohut äänenjuova jaksoi kiinteytyä linnunluisesta rinnasta. Professori Vierunen, miten vähän professori Vierunen mahtoikaan ymmärtää maailmasta, mietti Merja, kohautti huomaamatta olkiansa ja tuijotti jälleen uneksuvasti vastapäisen talon seinään, jolla valon railot leikkivät. Hän oli mielestään aina valossa. Ylipäänsä aina valossa, hän ei tiennytkään, millaista olisi muualla. Vaikka hänellä oli paksut verhot, ne olivat yhtäkaikki valoa päästävät.
Kadulla kiinalaismies ja kiinalaisnainen kulkivat toisistaan kevyesti kiinnipitäen. Naisen musta tukka laskeutui vihreälle samettitakille ja aurinko heijastui siihen kuin johonkin hyvätapaiseen, aina hyvin hoidettuun setteriin. Hänellä oli niin pitkästyttävän konservatiivisia ajatuksia; hän ei ymmärtänyt, miten hän kykeni niin keskinkertaisiin ajatuksiin, mutta ne ajatukset totisesti kykenivät häneen ja niin päivät kuluivat juuri tämänkaltaisten latteuksien parissa, mutta tyttö! Tytön ajatus oli eri luokkaa, se oli kokonaan toisenlaisilta oppivuosiltakin, ellei muultakin, kauempaa vielä, kokonaan, ajatus pyöri hänessä, kokonaan toisenlaiselta kokemisen asteeltakin.
Jos hän esimerkiksi pyytäisi tytön luokseen seuraavalla tavalla: - Minulla on kotonani muutama harvinaislaatuinen embleemikirja 1500-luvulta. Ehkä sinä tulisit katsomaan niitä minun luokseni?
Pitäisikö tyttä häntä tunkeilevana, ihmettelisikö kenties, miksi hän ei antanut niitä kirjastoon, ehkä miettisi, miksi ne ovat hänen kotonaan nimenomaan vai tekisivätkö ne kodista vielä houkuttelevamman, houkuttelevamman tytön silmissä ei vain paikkana jossa hän asui, vaan paikkana, jossa tyttökin voisi asua? Tämä ajatusketju oli loogisin, jonka hän saattoi tuottaa. Tietysti tytön jossakin vaiheessa piti muuttaa hänen luokseen. Hän oli tätä kymmenen vuotta vanhempi ja se ei ole mikään ikäero. Tyttö ei kenties vielä tiennyt olevansa ihastunut häneen, mutta tytön ele tämän nostaessa pudonutta penaaliaan oli kaiken paljastava. Sen täytyi olla siten, eikä kyseessä voinut olla erehdys.
Hän vaelsi pitkin Liisankatua ja pudottautui kahvilaan. Se oli puolityhjä, ja hän istuutui laitimmaiseen pöytään, avasi sanomalehden ja tiiraili sitä mitään näkemättä. Ilmassa oli kevättä, se oli selvää jo. Muuten olo oli kuitenkin täysin odottava. On olemassa toinen kevät, tämän kevään ylle kiertyvä, ihmeellisempi kevät, joka kevät se on ollut kuin nupullaan paljastumassa, muttei ole koskaan tehnyt sitä, hän ajatteli. Se rauhoitti häntä ihmeellisellä tavalla, ja täytti koko kehon kihelmöillinnillä, että jotakin ilmiselvää oli tapahtumassa, jotakin käänteentekevää, niin kääntekekevää, että se miltei lamautti hänet.
Kahvila täyttyi pian ihmisistä, joiden läsnäolo sai hänet tuntemaan olonsa kiusalliseksi. Typeryys saa minut aina tuntemaan oloni kiusalliseksi, hän ajatteli. Hänestä tuntui kuin ihmisten länsäolo olisi liudentanut hänen kihelmöintinsä nuorille ihmisille ominaiseksi jonkin odotukseksi, mikä oli epämiellyttävää. Hän näyttäytyi yhtäkkiä samankaltaisena kuin esimerkiksi tuo nuori mies, joka nojautui pöytänsä yli täysin moitteettomassa puvussa ja kuiskasi seuralaisensa korvaan jotakin. Sitten he molemmat nauroivat leveästi ja katsoivat häneen. Niin todella, he katsoivat häneen. Kahvilan pitäjäkin näytti huomaavan sen, mutta sen sijaan, että olisi katsonut nuorta paria moittivasti, veti hänkin suunsa hymyyn ja yritti vielä peitellä sitä.
Tämä oli liikaa. Tämä tuntui täysin sovittamattomalta. Hänen liiallisuutensa näyttäytyi siis huvittavana. Hetken hän ajatteli poistua. Poistua nopeasti, maksamatta, kävellä nuorten pöydän ohi ja lausua jokin lause. Mutta mikä tuo lause olisi? Täysin mahdotonta miettiä, mikä tuo lause olisi. Ja nyt itseasiassa pari näytti katsovan ulos. He katselivat ulkona polkevaa vanhaa miestä – ja nauroivat tällekin. Kahvilan pitäkä virnuili hänkin jo yhden asiakkaan pientä mopsia. Mopsi, jos nyt edes se sitten, hän ajatteli. Hän ei viettäisi iltapäivää kahvilassa mopsin seurassa. Hän nousi ylös, meni nopein askelin kassalle ja maksoi juomansa. Sitten hän lähti jälleen kadulle.
Katu oli varmuus jälleen. Hän hymyili itselleen, mutta otti kuitenkin suunnan kohden tavaratalon herkkuosastoa. Hän aikoi ostaa ravunpyrstöjä, mangoja, mansikoita ja kuohuviiniä. Ainoat mahdolliset valinnat, hän mietti. Hän pohdiskeli sitä, millä tavoin ne näkyisivät valossa, ja tuli siihen tulokseen, että ne kannattaisi sijoittaa ilta-auringon puolelle. Tyttö tulisi kuitenkin illalla. Kunhan hän vain ehtisi kutsua tämän ajoissa.
Kun ruoat oli hankittu, hän meni yliopiston päärakennukseen ja jäi aulaan odottamaan. Eräs kollega kulki hänen ohitseen ja kysyi häntä seuraukseen kahvilaan, mutta hän sanoi haluavansa olla nyt yksin. Jälkeenpäin hän muisti, että olisi voinut hyvin sanoa olleensa juuri kahvilassa, ja päivitteli, miten oli sen saattanut unohtaa.
Hän tiesi, että tytöllä oli laudatur-seminaari tässä rakennuksessa. Se oli kolme kerrosta aulaa ylempänä. Tytön olisi kuljettava hänen ohitseen. Silloin hän näyttäisi aivan huolettomalta, hymyilisi tytölle, sanoisi tälle hei. Sitten hän osoittaisi kassejaan, ei kassejaan hän ei osoittaisi, se olisi kuin se olisi hänen jokapäiväinen asiansa. Ei tällainen käänteentekevä, sattumallinen, oikutteleva herkkukaupparatkaisu, vaan pikemminkin aina mukana oleva, häntä pukeva, hänen lihakseen tullut rapu, mikä tahansa.
Hein jälkeen tulisi pieni hiljaisuus, hiljaisuus tunteille tulla osaksi heidän kohtaamisestaan. Tyttö tuntisi sen varmasti, ehkä punastuisi, ja juuri silloin hän voisi katsoa tyttöä syvälle, hyvin syvälle. Hän näkisi kaiken, tyttö ajattelisi eikä voisi välttyä siltä, ettei seurasi tovereitaan.
Sitten hän asiallistuisi, rypistäisi kulmiaan ikään kuin muistaen juuri: Minulla on eräs hyvin kiinnostava alkuperäinen embleemikirja kotonani, se on 1500-luvulta. Ajattelin, että se kukaties voisi kiinostaa sinua. Olen itse asiassa menossa juuri kotiini, et haluaisi kävellä kanssani, ja lähteä katsomaan sitä.
Ei, sitä ei voisi sanoa aulassa. Se pitäisi sanoa kadulla. Kadulla se saisi ohimenevän sävyn. Miksi hän siis olisi aulassa? Hän odottaisi kollegaansa. Hänhän ei ole yksinäinen. Hänellä on ystäviä, he tuntevat hänet, hakevat hänen seuraansa, pyytävät häntä mukaansa ja sehän on totta, niin kuin tuo äsköinen kahvilaan pyytäjäkin, miten kukaan voisi kuvitella muuta, ei hänkään.
Mutta entä, jos hänet kadulla valtaisikin epäluottamus. Entä jos hän ei pystyisi liikkumaan luontevasti. Mutta tyttö ei huomaisi sitä, koska tyttö kulkisi hänen vierellään, kevyesti hänen vierellään. Epäluontevan liikkumisen huomaamiseen vaaditaan tietty välimatka, tietty etäisyys, vieraus, niin sen voi huomata.
Hänen nimensä mainittiin. Se mainittiin kerrosta ylempänä. Se ei ollut tytön ääni vaan jonkun vieraan naisen ääni, täysin vieras ääni.
- Se on häpeämätöntä, hän on täysin surkea opettaja, hänellä ei ole minkäänlaisia pedagogisia kykyjä ja tiedättekö sen lisäksi olen kuullut jonkinlaisia vihjauksia...Ja ääni madaltui aivan tunnistamattomaksi ja sitten nousi toinen naisääni.
- Hyvä tavaton! Onko tuo todella totta? Meillä on ollut tällaisia tapauksia aivan liikaa viime vuosina, eikä tämä tee hyvää yliopiston maineelle. Oletteko aivan varmoja?
- Eräs naisoppilas on valittanut. Hän on ollut aivan peloissaan, nainenhan on hänen ohjaajansa.
- Voi hyvä tavaton! Toinen jatkoi.
Hyvä tavaton. Miten typerä tapa ilmaista hämmästystä ja paheksuntaa. Hän olisi heti paikalla keksinyt monta uutta tapaa ilmaista tuo sama asia. Hän vetäytyi pylvään taakse ja odotti naiskaksikon laskeutumista. Nämä kulkivat hänen ohitseen, tasanteen yli ja ulos ovista. Ei enää häiriöitä, hän ajatteli. Vahtimestari katseli häntä. Hän päätti odottaa vielä pidempään, avasi kassinsa, nosti sieltä ravunpyrstölaatikon, otti pyrstön ja antoi kirpeän suolaliemen pistellä kevätauringosta ahavoituneita huuliaan.
Hän suki hiuksiaan taaksepäin ja jäi tuijottamaan työhuoneensa vinosta ikkunasta ulos aurinkoon. Tyttö oli lähtenyt huoneesta puolisen tuntia sitten, mutta tämän tuoksu tuntui yhä leijuvan kaikkialla, kumilenkeissä, keltaisissa liimapaperilapuissa, teroittimessa, laptopin näppäimistöllä.
- Marja! Oletko sinä siellä? Meillä alkaa kokous ensi viikon seminaaria varten.
Ensi viikon seminaaria varten! Hän oli lupautunut puhumaan, miten hirveän rasittavaa ajatella, että hänen piti valmistaa puhe. Se tuntui ennen kaikkea täysin tyhjänpäiväiseltä, sitten raskaalta ja kolmanneksi, jotakin vielä kolmanneksi, mikä oli hirvittävän epäselvää ja vielä vastenmielisempää, mutta ehkä juuri siitä syystä tärkeintä, aivan mahdotonta nimetä.
- Minä tulen, hän sanoi reippaalla, varmaotteisella äänellä. Ihan vieraalla äänellä itseasiassa, mutta yhtäkaikki hän kuunteli sanojen kaikua pienessä huoneessa ja ihmetteli itsekin sitä sävyä, jolla sanat lausuttiin.
Ja itse kokous meni hienosti. Hän avasi suunsa useassa kohdin, lausui mielestään selkeällä, täsmällisellä äänellä hyvin muotoiltuja lauseita. Hän ei venyttänyt lauseita turhan pitkiksi, ei jättänyt typeriä miettimistaukoja, joiden aikana joku olisi voinut yrittää tunkeutua hänen ajatukseensa. Hän joi kahvia niukasti ja nyökkäili myös mielestään minimaalisen tyylikkäästi. Kertakaikkisen onnistunut kokous. Jalatkaan eivät vispanneet lainkaan, eivätkä kädet tärisseet, eivät vaikka hän kerran jopa nousi piirtoheittimen luo tehdäkseen muutaman merkinnän ohuelle kalvolle. Sininen tussi piirsi hyvin ja hänellä oli selvä näkemys siitä, mitä hän kirjoitti. Hän katseli ympärilleen kuin etsien niitä ihailevia kasvoja, joista oli varma, mutta tuossa nukkui vain Nutikkala ja tuossa piipitti Vierunen. Heidän ympärillään oli lisää assistentteja ja assisstenttien assistentteja.
- Entä sinun aiheesi Merja?
- Hermafrodiittinen tematiikka 1500-1600-luvun alkemistisissa embleemikirjoissa.
- Niin, mutta tarvitseko sinä jotakin erityisjärjestelyjä?
- En. Näytän pari diaa. Projektori siis. Siinä kaikki.
- Hyvä. Työniloa nyt sitten kaikille, jatkoi professori Vierunen hyvin ohuella, lintumaisella äänellään.
Hän oli koko ajan kuin pahoinvoiva, kuin koko ajan täynnä silmiinsä saatuja jyvänsiruja. Kuin pilaantunut, monasti jo ikkunaan lentänyt ja sappensa menettänyt, mutta yhä tuo ohut äänenjuova jaksoi kiinteytyä linnunluisesta rinnasta. Professori Vierunen, miten vähän professori Vierunen mahtoikaan ymmärtää maailmasta, mietti Merja, kohautti huomaamatta olkiansa ja tuijotti jälleen uneksuvasti vastapäisen talon seinään, jolla valon railot leikkivät. Hän oli mielestään aina valossa. Ylipäänsä aina valossa, hän ei tiennytkään, millaista olisi muualla. Vaikka hänellä oli paksut verhot, ne olivat yhtäkaikki valoa päästävät.
Kadulla kiinalaismies ja kiinalaisnainen kulkivat toisistaan kevyesti kiinnipitäen. Naisen musta tukka laskeutui vihreälle samettitakille ja aurinko heijastui siihen kuin johonkin hyvätapaiseen, aina hyvin hoidettuun setteriin. Hänellä oli niin pitkästyttävän konservatiivisia ajatuksia; hän ei ymmärtänyt, miten hän kykeni niin keskinkertaisiin ajatuksiin, mutta ne ajatukset totisesti kykenivät häneen ja niin päivät kuluivat juuri tämänkaltaisten latteuksien parissa, mutta tyttö! Tytön ajatus oli eri luokkaa, se oli kokonaan toisenlaisilta oppivuosiltakin, ellei muultakin, kauempaa vielä, kokonaan, ajatus pyöri hänessä, kokonaan toisenlaiselta kokemisen asteeltakin.
Jos hän esimerkiksi pyytäisi tytön luokseen seuraavalla tavalla: - Minulla on kotonani muutama harvinaislaatuinen embleemikirja 1500-luvulta. Ehkä sinä tulisit katsomaan niitä minun luokseni?
Pitäisikö tyttä häntä tunkeilevana, ihmettelisikö kenties, miksi hän ei antanut niitä kirjastoon, ehkä miettisi, miksi ne ovat hänen kotonaan nimenomaan vai tekisivätkö ne kodista vielä houkuttelevamman, houkuttelevamman tytön silmissä ei vain paikkana jossa hän asui, vaan paikkana, jossa tyttökin voisi asua? Tämä ajatusketju oli loogisin, jonka hän saattoi tuottaa. Tietysti tytön jossakin vaiheessa piti muuttaa hänen luokseen. Hän oli tätä kymmenen vuotta vanhempi ja se ei ole mikään ikäero. Tyttö ei kenties vielä tiennyt olevansa ihastunut häneen, mutta tytön ele tämän nostaessa pudonutta penaaliaan oli kaiken paljastava. Sen täytyi olla siten, eikä kyseessä voinut olla erehdys.
Hän vaelsi pitkin Liisankatua ja pudottautui kahvilaan. Se oli puolityhjä, ja hän istuutui laitimmaiseen pöytään, avasi sanomalehden ja tiiraili sitä mitään näkemättä. Ilmassa oli kevättä, se oli selvää jo. Muuten olo oli kuitenkin täysin odottava. On olemassa toinen kevät, tämän kevään ylle kiertyvä, ihmeellisempi kevät, joka kevät se on ollut kuin nupullaan paljastumassa, muttei ole koskaan tehnyt sitä, hän ajatteli. Se rauhoitti häntä ihmeellisellä tavalla, ja täytti koko kehon kihelmöillinnillä, että jotakin ilmiselvää oli tapahtumassa, jotakin käänteentekevää, niin kääntekekevää, että se miltei lamautti hänet.
Kahvila täyttyi pian ihmisistä, joiden läsnäolo sai hänet tuntemaan olonsa kiusalliseksi. Typeryys saa minut aina tuntemaan oloni kiusalliseksi, hän ajatteli. Hänestä tuntui kuin ihmisten länsäolo olisi liudentanut hänen kihelmöintinsä nuorille ihmisille ominaiseksi jonkin odotukseksi, mikä oli epämiellyttävää. Hän näyttäytyi yhtäkkiä samankaltaisena kuin esimerkiksi tuo nuori mies, joka nojautui pöytänsä yli täysin moitteettomassa puvussa ja kuiskasi seuralaisensa korvaan jotakin. Sitten he molemmat nauroivat leveästi ja katsoivat häneen. Niin todella, he katsoivat häneen. Kahvilan pitäjäkin näytti huomaavan sen, mutta sen sijaan, että olisi katsonut nuorta paria moittivasti, veti hänkin suunsa hymyyn ja yritti vielä peitellä sitä.
Tämä oli liikaa. Tämä tuntui täysin sovittamattomalta. Hänen liiallisuutensa näyttäytyi siis huvittavana. Hetken hän ajatteli poistua. Poistua nopeasti, maksamatta, kävellä nuorten pöydän ohi ja lausua jokin lause. Mutta mikä tuo lause olisi? Täysin mahdotonta miettiä, mikä tuo lause olisi. Ja nyt itseasiassa pari näytti katsovan ulos. He katselivat ulkona polkevaa vanhaa miestä – ja nauroivat tällekin. Kahvilan pitäkä virnuili hänkin jo yhden asiakkaan pientä mopsia. Mopsi, jos nyt edes se sitten, hän ajatteli. Hän ei viettäisi iltapäivää kahvilassa mopsin seurassa. Hän nousi ylös, meni nopein askelin kassalle ja maksoi juomansa. Sitten hän lähti jälleen kadulle.
Katu oli varmuus jälleen. Hän hymyili itselleen, mutta otti kuitenkin suunnan kohden tavaratalon herkkuosastoa. Hän aikoi ostaa ravunpyrstöjä, mangoja, mansikoita ja kuohuviiniä. Ainoat mahdolliset valinnat, hän mietti. Hän pohdiskeli sitä, millä tavoin ne näkyisivät valossa, ja tuli siihen tulokseen, että ne kannattaisi sijoittaa ilta-auringon puolelle. Tyttö tulisi kuitenkin illalla. Kunhan hän vain ehtisi kutsua tämän ajoissa.
Kun ruoat oli hankittu, hän meni yliopiston päärakennukseen ja jäi aulaan odottamaan. Eräs kollega kulki hänen ohitseen ja kysyi häntä seuraukseen kahvilaan, mutta hän sanoi haluavansa olla nyt yksin. Jälkeenpäin hän muisti, että olisi voinut hyvin sanoa olleensa juuri kahvilassa, ja päivitteli, miten oli sen saattanut unohtaa.
Hän tiesi, että tytöllä oli laudatur-seminaari tässä rakennuksessa. Se oli kolme kerrosta aulaa ylempänä. Tytön olisi kuljettava hänen ohitseen. Silloin hän näyttäisi aivan huolettomalta, hymyilisi tytölle, sanoisi tälle hei. Sitten hän osoittaisi kassejaan, ei kassejaan hän ei osoittaisi, se olisi kuin se olisi hänen jokapäiväinen asiansa. Ei tällainen käänteentekevä, sattumallinen, oikutteleva herkkukaupparatkaisu, vaan pikemminkin aina mukana oleva, häntä pukeva, hänen lihakseen tullut rapu, mikä tahansa.
Hein jälkeen tulisi pieni hiljaisuus, hiljaisuus tunteille tulla osaksi heidän kohtaamisestaan. Tyttö tuntisi sen varmasti, ehkä punastuisi, ja juuri silloin hän voisi katsoa tyttöä syvälle, hyvin syvälle. Hän näkisi kaiken, tyttö ajattelisi eikä voisi välttyä siltä, ettei seurasi tovereitaan.
Sitten hän asiallistuisi, rypistäisi kulmiaan ikään kuin muistaen juuri: Minulla on eräs hyvin kiinnostava alkuperäinen embleemikirja kotonani, se on 1500-luvulta. Ajattelin, että se kukaties voisi kiinostaa sinua. Olen itse asiassa menossa juuri kotiini, et haluaisi kävellä kanssani, ja lähteä katsomaan sitä.
Ei, sitä ei voisi sanoa aulassa. Se pitäisi sanoa kadulla. Kadulla se saisi ohimenevän sävyn. Miksi hän siis olisi aulassa? Hän odottaisi kollegaansa. Hänhän ei ole yksinäinen. Hänellä on ystäviä, he tuntevat hänet, hakevat hänen seuraansa, pyytävät häntä mukaansa ja sehän on totta, niin kuin tuo äsköinen kahvilaan pyytäjäkin, miten kukaan voisi kuvitella muuta, ei hänkään.
Mutta entä, jos hänet kadulla valtaisikin epäluottamus. Entä jos hän ei pystyisi liikkumaan luontevasti. Mutta tyttö ei huomaisi sitä, koska tyttö kulkisi hänen vierellään, kevyesti hänen vierellään. Epäluontevan liikkumisen huomaamiseen vaaditaan tietty välimatka, tietty etäisyys, vieraus, niin sen voi huomata.
Hänen nimensä mainittiin. Se mainittiin kerrosta ylempänä. Se ei ollut tytön ääni vaan jonkun vieraan naisen ääni, täysin vieras ääni.
- Se on häpeämätöntä, hän on täysin surkea opettaja, hänellä ei ole minkäänlaisia pedagogisia kykyjä ja tiedättekö sen lisäksi olen kuullut jonkinlaisia vihjauksia...Ja ääni madaltui aivan tunnistamattomaksi ja sitten nousi toinen naisääni.
- Hyvä tavaton! Onko tuo todella totta? Meillä on ollut tällaisia tapauksia aivan liikaa viime vuosina, eikä tämä tee hyvää yliopiston maineelle. Oletteko aivan varmoja?
- Eräs naisoppilas on valittanut. Hän on ollut aivan peloissaan, nainenhan on hänen ohjaajansa.
- Voi hyvä tavaton! Toinen jatkoi.
Hyvä tavaton. Miten typerä tapa ilmaista hämmästystä ja paheksuntaa. Hän olisi heti paikalla keksinyt monta uutta tapaa ilmaista tuo sama asia. Hän vetäytyi pylvään taakse ja odotti naiskaksikon laskeutumista. Nämä kulkivat hänen ohitseen, tasanteen yli ja ulos ovista. Ei enää häiriöitä, hän ajatteli. Vahtimestari katseli häntä. Hän päätti odottaa vielä pidempään, avasi kassinsa, nosti sieltä ravunpyrstölaatikon, otti pyrstön ja antoi kirpeän suolaliemen pistellä kevätauringosta ahavoituneita huuliaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Aika jännä teksti, jotenkin sitä voisi mielestäni vielä tiivistää. Kahvilakohtaus oli vähän kömpelö, mutta suunta on hyvä!
Olen jo vähän odotellut, että muutkin kuin Anniina olisivat tätä kommentoineet. Toivottavasti tämä ei jää huomiotta.
Hassua. En ole vieläkään varma, olenko ymmärtänyt asian oikein. Kun ensimmäisen kerran tätä luin, en lainkaan oivaltanut, että tekstin päähenkilö on nainen. En, vaikka jo otsikointi on "Pieni teksti naisesta". Jostakin syystä luin päähenkilöä aina loppuriveille asti miehenä. Ehkä se johtuu omasta sukupuolestani ja toisaalta siitä, että useimmissa kirjoissa mihin minä törmään on päähenkilönä mies. Kömmähdys.
Hmm. Sitten jotakin itse tekstistä. Koetan aina hakea jotain yhtymäkohtia. Nyt tuli mieleen jokin 50-60-luvun moderni ranskalainen suunta, niin naurettavan vähän kuin sitä tunnenkin. Ehkä siihen johdatti tuo kahviloissa istuskelu ja henkevä, kulttuuritietoinen päähenkilö. Ja ne ravunpyrstöt... Tekstissä mainitaan Liisankatu nimeltä, mutta siitä huolimatta vaikutelma ei ole mielestäni perinteisen suomalainen. Tämä on akateeminen näkökulma pääkaupunkiimme.
Suhteellisen katkelmallisena, taustoja vatvomatta tämä etenee hyvin. Tyyli toimii moitteettomana, se ei revittele missään suhteessa vaan kuvaa jotenkin kiihkottomasti. Jos mielikuvituksen ja lukijan täydellisen koukuttamisen puolelta jotain jäinkin kaipaamaan, vahva ja "elämänmakuinen" (inhoan tuota sanaa) kuvaus korvaa puutteet.
Epätoivon ja turhautumisen tunnelma on luotu häkellyttävän väkevästi pienin vedoin. Bravo!
..mä en myöskään tajunnut päänhenkilön sukupuolta ennen kun toisella lukemalla.
Chapeaulla oli hyvät kommentit, mustakin tunnelma, joka välittyi oli vahva ja ahdistava. Ehkä sama kun Anniinalla että tiivistystä vähän. Mut joo, tää on vaan mun mielipide..
Häh!? En tajua Chapeaun ylistystä! Tämä oli tylsä!!! BOORING.
Tämä on kaikkea muuta kuin tylsä, hyvä Tuppi. Makuasioista tietysti on vaikeampaa kiistellä, tunnustan.
Tekstissä rakennetaan hyvä jännite, ja se maltetaan tehdä kunnolla. Puruluun uusi teksti on vielä parempi. Kun nimim. Häyhiö nosti esille tämän tekstin lopetuksen, on pakko myöntää olevani hiukan samaa mieltä hänen kanssaan. Lopun voi toki jättää täysin ilmaan, kuten tässä, eikä tämä ole suinkaan mikään lässähdys. Lukijan odotukset jäävät sen sijaan täyttymättä. Taiteilijat tyylillään.
En osaa verrata tätä mihinkään kirjalliseen tyylisuuntaan tai vastaavaan koska en niitä tunne, joten annan vain oman mielipiteeni tekstistäsi. Mielestäni kirjoitat hyvin sujuvasti, ja käytät asioiden kuvailuun juuri oikean määrän virkkeitä. Eli et ole liian niukka, mutta et myöskään turhan runollinen. Annat lukijalle hyvän pohjan mielikuvien luomiseen, mutta et kuitenkaan pakota häntä liian syvälliseen pohdintaan. Ainoa miinus on jo mainittu Liisankadun nimeäminen: itse elin tapahtumat tuohon pisteeseen asti omassa kotikaupungissani, ja tavallaan illuusioni murtui tuon sanan kohdalla. Pitkässäkin kirjoituksessa jokainen sana merkitsee, sano.
Pidän itse tällaisista sisäistä pohdintaa sisältävistä kirjoituksista. Tykkään niitä myös itse laatia, tosin olen kirjoittajana vasta aloittelijan tasolla. Mielestäni kirja / novelli voi olla hyvinkin mielenkiintoinen, vaikka siinä ei tapahtuisikaan oikein mitään. Tämä on kirjojen suurin etuus elokuviin nähden, missä asioiden liiallinen läpikäyminen toimii vain hyvänä unilääkkeenä.
Kirjoituksen loppuratkaisuun olisin toivonut tiettyä omaperäisyyttä. Tavallaan haluan lopun olevan yllätyksellinen ja ennen kaikkea ajatuksia herättävä. Jos lopetus ontuu, saa koko kirjoitus ikäänkuin keskeneräisen vaikutelman. Näin minulle lukion äikänope aikoinaan opetti. Eli keskity hieman syvemmin tuohon lopetukseen. Hämmästytä lukijaa.
Toivoisin seuraavan kirjoituksesi (?) olevan hieman lyhyempi. Nyt pomo pääsi yllättämään minut kesken loppuratkaisun ;).