Olen rakastunut parhaimpaan ystävääni (vastakkaista sukupuolta). Tuskastuttavan palavasti. Näen häntä päivittäin, haluan häntä joka hetki. Ja en voi hänelle paljastaa itseäni, sillä hän on minun rakkain. Ja tätä on jatkunut kau-an. Kukaan ei ole mitään häneen verrattuna, enkä ole edes ihastunut keneenkään tänä pitkänä aikana, koska hän on minulle täydellinen. Järkeilen ja käyn treffeillä, mutta ainoat asiat jotka voivat herättää mielenkiintoani on ne, jotka muistuttavat hänestä.
Miksi tunteitaan ei voi määrätä?
Miksi tunteitaan ei voi määrätä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kerro hänelle tunteistasi
Ei ole varattu.
En minä voi ottaa asiaa puheeksi, sillä hän on minun paras ystäväni, enkä voisi kuvitella kuinka kärsisinkään, mikäli rikkoisin tämän mitä olemme rakentaneet.
Ehkä tämä on täysin yksipuolista. Olen jopa harkinnut muuttoa toiselle paikkakunnalle, jotta pääsisin hänestä irti, vaikkakin etäisyyden ollessa 100 kilometriä tai 2 metriä, se tuntuu yhtä pitkältä.
Tämä on sairasta, vammaista ja typerää. Ehkä olen liiaksi sisäistänyt haaveet ikuisesta rakkaudesta ja yhdestä ainoasta oikeasta? En tiedä.
Seksuaaliset halunikin muita kohtaan ovat kadonneet.
En ole tarpeeksi rohkea. Tyhmä vain.
Jokin aika sitten lähdin yökerhosta itseäni räikeän paljon vanhemman miehen mukaan - haluttomana ja itseni pakottaen - irtosuhteita harrastamattomana. Se koituikin karhunpalvelukseksi, sillä entistä enemmän kaipaan tätä "kultaisinta ihmistä". Hän ei kohtelisi minua kuin mitäkin saastaa kaikessa huokuvassa turvallisuudessaan.
Paljosta olen hänen vuokseen salaa luopunut ja kaiken pyydetyn antanut. Paljon olen myös saanut. Ehkä jonain vuonna hän huomaa kuinka lähellä olenkaan ollut - ehkä ei. Niin kauan olen tilannetta seurannut ja paljon sietänyt, että oikeastaan tunnen tämän jo puhtaaksi ja kauniiksi tarinaksi. Kyllä minä kärsin kunhan hänen ei tarvitse sitä tehdä.
Toivon, että joskus kaikki vielä selviää. Ja kuitenkin, kun tunnen hänet, hän on silmissäni yhä ja aina vain täydellinen ja häntä rakastan, niin minun on vaikeaa uskoa että hän minut huolisi. Hänen kuuluisi saada rinnalleen pyhimys. Tapahtuu mitä tapahtuukin, olen se minä tai en, onnellinen olen hänen onnestaan.
Kaikkein epätoivoisimmalla hetkellä minä vain nauran, sillä tämän säälittävämpää ei elämä voi olla. Näinkö elää aikuinen ihminen!!!???
Varo mitä sanot, sillä se voi olla totta.
Minä menetin sydämeni 24-vuotiaana ja olin 16 vuotta yksin koska kukaan ei enää tuntunut miltään. 16 vuotta voin näin jälkeenpäin sanoa odottaneeni ja nyt olemme yhdessä. Jos olisin voinut olla tuon 16 vuotta jollain tapaa onnellinen, niin palaisin ajassa taaksepäin, mutta tunteilleen ei todellakaan mahda mitään.
Toivotan jaksamista, toivon onnea.
Tiedän mistä kirjoitat, vaikka satua elämmekin.