Mistähän aloittaisin..toivottavasti jaksatte lukea, taitaa tulla pitkä tarina. Tässä taustatietoa: menimme naimisiin 2002 oltuamme 6 vuotta yhdessä. Syksyllä -02 jätin pillerit pois ja lapselle annettiin lupa tulla. Pääsiäisenä -03 testi oli pos. ja ihana esikoisen odotus alkoi kunnes vkolla 12 tuli vähän rusehtavaa vuotoa. Eikun lääkäriin, ei löytynyt mitään hälyyttävää. Kontrollissa vkon kuluttua todettiin sikiön mitta samaksi, syd. sykettä ei löytynyt vieläkään. Joten lähetteellä TAYSsiin ja siellä musertava uutinen varmistui:sikiö kuollut, ikä 7 4.Sain ajan kaavintaan, mutta samana iltana, juhannuksena, alkoivat tosi kovat kivut ja vuoto, joten piti lähteä uudestaan sairaalaan, jossa tehtiin kaavinta siitä mitä nyt oli enää jäljellä. Nimittäin pienokaisemme taisi mennä jo sairaalan vessanpytystä alas. Tämän jälkeen meni n. 8 vkoa kun kuukautiset alkoivat ja kaikki alkoi alusta. Fyysisesti toivuin äkkiä, mutta henkinen puoli olikin vähän toinen juttu. Annoin surulle aikaa..Uusi raskaus oli kuitenkin toiveiden listalla korkealla.Aikaa kului ja testi näyttikin pos. kesäkuun alus -04. Olo oli uskomaton ja hyvin toiveikas.Voin ihan hyvin, ei ollut mitään neg.Neuvolassa oli kaikki hyvin, vaikka syd.sykettä ei vielä kuulunutkaan, doppler rekisteröi ne. Tällä kertaa uutinen kerrottiin vain ihan muutamalle viime kertaisesta oppineina. Tällä vkolla ( vkot 11 3) ke- aamuna pyyhittäessä tuli verta. Minä hysteerinen, mies yritti rauhoitella. Pääsin jo illalla lääkäriin, jossa ei löydetty mitään hälyyttävää. Seuraavana päivänä lääkärissä katottiin lisäksi ultralla, jossa yksi hoitajista möläytti suureen ääneen:" tämähän on pienempi kuin vkoja on..." Siitä tiesin, että tämä on nyt tässä.Seuraavana pvänä pääsin alakautta otettavaan ultraan, jossa tieto varmistui. Sikiö kuollut.Sain lähetteen Valkeakoskelle, mutta jos kivut tai vuoto alkaisivat, niin sitten TAYSsiin.Tänään olimme siellä, koska oloni oli huono. Sikiön iäksi varmistui 7 6. JOuduin kuitenkin kotiin, huomenna pitäisi soittaa V.koskelle ja päästä sairaalaan.Haluan päästä kaavintaan, koska se on nopea ja haluamme mieheni kanssa aloittaa alusta. Olemme surullisia, mutta olemme päättäneet yrittää heti uutta, kun vain saa. Emme anna surun musertaa, vaikka onhan tämä aikamoista vuoristorataa ja erilaiset ajatukset pyörivät. Ei kai tätä muuten jaksaisi, jos ei olisi jotain päämääriä, johon tähdätä. Voimia muille menetyksen kokeneille ja saa vastata jos haluaa.Hyvää loppukesää, pidetään lippu korkealla!
jo toinen kerta
tintti76
192356
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Raskasta on olla raskaana kun pelottaa koko ajan. Mun kirjoitukseni on tossa just sun kirjoitusta ennen.
Tiedän täysin miltä susta tuntuu. Mulla se ensimmäinen keskenmeno otti tosi koville kun oltiin yritetty tosi monta vuotta ja olin jo luopunut toivosta tulla raskaaksi. Toisesta toivuin henkisesti parissa kuukaudessa, vaikka ei sitäkään voi ikinä unohtaa. Nyt olen kolmatta kertaa raskaana ja pelottaa että mitä jos tämäkin...
Kirjoituksestasi voin päätellä ettet sinäkään taida tulla ihan helposti raskaaksi. Mulla tärppäsi ensimmäisen kerran jälkeen vasta yli vuoden päästä uudelleen ja toisen kerran jälkeen meni vuosi väliä. (nyt joku voi ihmetellä miksen mene hoitoihin, mutta ne ei ole meidän juttu kun periaatteessa ei ole vikaa).
Mäkin olen joutunut molemmilla kerroilla kaavintaan, se on kans ihan kamalaa: odottaa polin sängyssä että ne riipii meidän vauvan ulos kun samassa huoneessa odottaa joku idiootti aborttiin toista kertaa. Ja eka kerran jälkeen oli niin kovat kivut että jouduin osastolle ja huoneeseen kuului käytävältä vauvan itku kun osasto oli sama kuin synnyttäneillä.
Taisi aika sekava tulla tästäkin tarinasta.
Toivotan sinulle tintti76 kaikkea hyvää, toivottavasti saat vielä ison perheen. Sulla on vielä aikaa nimimerkistäsi päätellen, mulla alkaa aika käydä vähiin kun olen kymmenen vuotta sinua vanhempi.
Seurailen tätä palstaa taas ensi keskiviikkona, voi olla etten ennen sitä pääse koneen ääreen.
moi! olin vasta 14 vuotias tyhmä teini, kun tulin raskaaksi, tietenkin vahingossa...
en ollut tehnyt mitään testejä, ja en ollut ollenkaan varma, olinko raskaana vai en, vaikkakin epäilin vahvasti, koska menkkoja ei kuulunut. En uskaltanut puhua asiasta kenellekään muulle, kuin ystäville, koska pelkäsin suunattomasti. olin raskausviikolla 10 kun mulla alko järjettömän runsaat vuodot, mutta pelkäsin, että jos äiti saa tietää, en puhunut edelleenkää asiasta hänelle.. kun vuotoa kesti epäilyttävän kauan, menin kouluterveydenhoitajalle, hän sanoi, että asia on kyllä selvä "miksi et tullut aiemmin?"
silloin olin kerennyt jo täyttää 15v... ei iällä pilattu..
jouduin lähtemään sairaalaan, jossa mua tutkittiin kaikin mahdollisin keinoin, pikkuinen oli tullut jo kokonaan pois, ja sain lääkityksen.. äitini meni täysin shokkiin ja itselleni aika oli tosi raskasta. vaikka lapsi ei todellakaan ollut suuniteltu, kaikkea muuta, olisin silti toivonut sen syntyvän. äidilläni on ollut tosi monta keskenmenoa, vaikka meillä onkin suurperhe. hän on joutunut kokemaan kaiken mahdollisen, mitä vaan raskauden epäonnistumisissa voi kokea. silti hän on jaksanut yrittää, toivon teille kaikille sitä samaa jaksamista ja sinnikkyyttä. olen erittäin kiitollinen hänelle siitä tuesta, jota häneltä silloin sain. hän tiesi, miltä minusta tuntui ja osasi juuri oikein auttaa, eikä sanonut niinkuin monet "olen pahoillani, vaikka eihän se edes ollut mikään vauva vielä..." se on pahinta, mitä vaan voi silloin sanoa, vaikka tietenkin jokaisen tarkoitus siinä on hyvä...
minä olen tosi pahoillani kaikkien niiden puolesta, jotka on joutuneet kokemaan saman kuin minä. Jos teille kaikille on tarkoitettu lapsi, se kyllä tulee joskus, aivan varmasti.
surkaa vain ihan rauhassa kaikki surunne pois ja itkekää kun itkettää, sillä pääsee helpoiten siitä yli, kun ei peittele, miltä itestä tuntuu..
voimia kaikille!! *halaa*
Halusin vielä kirjotella sinulle. Kiitos sinulle ja muillekin kun vastailit. Tuntuu niin helpottavalta, kun saa kirjottaa asiansa. Joo, nyt se on sitten ohi. Olin edellispäivänä TAYSsissa, jossa mutkien kautta tehtiin kaavinta( taas pienokainen valui vessanpöntöstä alas).Se oli fyysisesti kova päivä, olin tosi kipeä, kipeämpi kuin ekalla kerralla. Taas viereisissä sängyissä oli kohtalokavereita, vaikka en ole ihan varma tehtiinkö toiselle heistä abortti( mikä tietysti herättää omat ajatuksensa).Ei tuntunu myöskään hyvältä, kun operaation jälkeen olin vuodeosastolla ja otettiin verikokeita, niin hoitaja kertoi paikan remontista, että on ihan outoa, kun tässä kerroksessa on ennen olleet synnyttäjät ja nyt on ihan hiljaista, ei ole enää vauvoja. Siinä piti sitten vaan kiristellä hampaita, että joo.Ei yhtään tämäkään ihminen ajatellu, mitä tuli sanottua ja kenelle.
Nyt sitten täytyy vähän aikaa odottaa kunnes saa taas yrittää, saa nähdä koska tärppää..Olo on toiveikas, mutta ristiriitainen jo nyt koska kolmatta keskenmenoa en tietystikään haluaisi. Jo nyt miettii välillä, että onkohan minussa jotain, kun ei raskaus pysy yllä..Toivon tosiaan, että tää kaks peräkkäin on vielä sattumaa.Mutta kolmannen jälkeen sen tietää ja ruvetaanhan sitten tutkimaan.Ei auta muuta kuin toivoa!
Onnittelut sinulle uudesta raskaudesta!! Toivon sydämestäni, että tällä kertaa kaikki menisi hyvin!! Kuinka pitkällä muuten nyt olet? Toivottavasti pääset lukemaan tämän..Voimia sinulle!
No hei!
En ole päässytkään kunnolla koneen ääreen ennen tätä päivää.
Mulla on nyt menossa seitsemäs viikko. Toivon että kaikki on ok vaikka välillä on nipistellyt alavatsaakin... Keskenmeno on kamala juttu, mutta mun mielestä meidän kohdalle osuneet keskeytyneet keskenmenot on vielä kamalampia. Tietoisuus siitä että on monta viikkoa kantanut sisällään kuollutta vauvan alkua ja vaalinut sitä ja toivonut. (kamala kun meinaa ruveta itkettämään kun kirjoitan, eikä ois kauheesti varaa pillittää kun olen töissä enkä halua että täällä kaikki tietää tästä tilanteesta). Olen edelleen peloissani, juuri eilen illalla sanoin miehelleni etten haluaisi olla koko ajan alakuloinen, mutta minkäs sille voi, ei tämä helpota ennen kuin on päässyt yli tämän kriittisen alkuraskauden ja kaikki ok. Monta viikkoa vielä.
Olen harkinnut menisinkö yksityiselle ultraan, mutta vaikka nyt olisikin kaikki ok niin silti voi vielä sattua mitä vaan. Mulla on ensimmäinen neuvola-aika vasta 13.8., ilmeisesti lomien takia sinne ei pääsekään nyt kovin nopeesti.
Kirjoitit että kolmannen keskenmenon jälkeen pääsee tutkimuksiin; se on totta, mutta meistä tuntuu miehen kanssa että jos tämä ei onnistu niin me lopetetaan, mulla on kuitenkin jo niin paljon ikää kun olen syntynyt -66. Nämä yritykset on ollu niin kovin raskaita ja toipuminen vie aina aikaa, katsotaan kuinka käy...
Toivottavasti teillä onnistuisi nopeasti uudelleen, sekin aika on ihan surkeaa kun joutuu kaavinnan jälkeen käyttämään jotain typerää kondomia ja odottamaan että saa taas yrittää.
Ja vielä: olen kai lukenut jostain, tai kuvittelen, että vain joka 100:s saa kolme keskenmenoa peräkkäin niin ettei ole onnistuneita raskauksia takana. Jos toi muistelemani tieto pitää paikkansa niin toivoa on :)
Paitsi että jonkun täytyy aina olla se 100:s :(
Terkuin pelokas M.
Oli kiva kuulla sinusta. Taas löysin kirjoituksestasi minun ajatuksiani. Vaikka en olekaan vielä raskaana, voin kuvitella todella hyvin tuntemuksiasi. Ainainen huoli siitä, että onko kaikki hyvin seuraa koko ajan mukana. Välillä on hyvä olo ja ehkäpä kaikkivoipainenkin, mutta sitten taas ollaan niin syvällä jossain..Hyvä, että sinulla on silti kaikki hyvin nyt! Tiedän ettei aika meinaa kulua ollenkaan..Tuo yksityinen ultra ei kuulosta yhtään hassummalta idealta, koska olen itsekin ajatellut sitä kun/jos seuraava raskaus on. Itse haluan tietää ainakin, että onko kaikki ok, vaikka olet kyllä oikeassa siinä, että kaikki on mahdollista koska vaan.Sen takia tunnen näin, koska molemmat on menny kesken 7-vkolla, joten en halua kolmatta kertaa vielä kantaa elotonta sikiötä yli kuukauden tietämättä sitä. Olen paljon miettinyt omaa suhtautumistani seuraavaan mahdolliseen raskauteeni.Mitä teen ja mitä en, niin paljon olen oppinut kahdesta aiemmasta. On niin ristiriitainen olo jo nyt, vaikka haluan ehdottomasti sen kolmannen raskauden alulle.Anteeksi jos olen sekava..Töistä puheenollen, aloitan työt 9. pvä (olen lastenhoitoalalla) ja onneksi monikaan ei tiedä tästä, enkä haluakaan.Ne jotka tietävät, aion sanoa etteivät tule ekana työpäivänä ( koko porukka yli 50 naista kokoontuu) halaamaan ja käyttäytymään niin, että rupeavat juorukellot kalkattamaan.."mitähän sille on tapahtunu.." En halua, että tällä asialla mässäillään..
Olen muuten myös lukenut tuon saman, että vain 1 prosentilla on kolme keskenmenoa peräkkäin ja ilman onnistuneita raskauksia. Tuohan antaa meille toivoa ja uskoa, että jos emme olisi siinä luvussa koskaan mukana. Vaikka eihän se ole helppoa, kun tunteet menee vuoristorataa...
Tällä hetkellä itse voin ihan ok, malttamaton meinaan olla. Ympärillä olevat ihmiset ovat olleet hienotunteisia ja ymmärtäväisiä. Yritän olla positiivisella mielellä.
Ja sinulle ja miehellesi toivon edelleen kaikkea hyvää ja positiivista mieltä ja odotusta!! Toivon sydämestäni, että kaikki menisi hyvin. Olet ajatuksissani pelokas..Ja jos haluat kirjotella kuulumisiasi, se olisi hienoa.
Vaikka tämä meidän aihe onkin niin surullinen, niin oli mukava lukea että sulla on ollut samalaisia ajatuksia, ei tunne olevansa niin yksin. Vaikka mieheni onkin hyvä ja ymmärtävä ihminen, niin hän on kuitenkin mies, ei voi käsittää näitä jatkuvia tuntemuksia ja asian jatkuvaa puimista. Mies pystyy kai välillä unohtamaan koko asian kun ei konkreettisesti pysty olemaan raskaana.
Ymmärrän hyvin ettet halua että ne kaikki töissä tietää. Työskentelin ennen osastolla missä oli iso lauma naisia, ja kyllä se oli mahdotonta juoruilua ja selän takana spekulointia.
Mulla on kamalan huono olo ihan koko ajan. Melkein oksettaa muttei ihan. Ja tämä huono olokin masentaa, koska eka kerralla mulla jatkui huono olo senkin jälkeen kun vauvan-alku oli ollut jo jonkin aikaa kuolleena. Ne sanoi sairaalassa silloin että oireet voi jatkua koska on vielä niin paljon raskaushormonia.
Luin juuri tällä palstalle tulleen uuden kirjoituksen "kuoli kolme päivää ennen". Aivan kamalaa. Tämä pelko jatkuu varmasti siihen asti kun/jos synnyttää terveen vauvelin.
Mulla on tänään töissä kiire, ei huvittaisi yhtään tehdä töitä mutta on pakko.
Yhdestä asiasta en olekaan vielä kirjottanu. Mulla oli viime viikolla ihan järkyttävä kipu tossa alavatsassa oikealla. Lähdin terveyskeskukseen ja sieltä polille. Epäilivät tietysti umpparia, sitten virtsakiviä ja suolitukosta. Ei ollut mikään noista. Kirurgi esitti teorian että siellä suolessa on joku ärhäkkä pöpö joka suuttui koska valkosoluarvot oli pielessä, arvot oli seuraavana päivänä ok. Joten nyt pelottaa sekin että se kipu tulee takaisin! Välillä nimittäin tuntuu lievänä. Lääkärit sanoi ettei se kipu liity raskauteen eikä ole raskaudelle vaaraksi (ainakaan vielä). Sen uskon ettei se liity raskauteen koska muistan että se sama kipu oli mulla lievempänä jo joskus ennen raskautta.
Kyllä tämä elämä on lystiä!
Ja nyt töihin.
Olipa kiva kun pystyit vastaamaan. Miehet on miehiä, totta. Miehelleni nämä keskenmenot ovat olleet vaikeita myös, mutta hän on pystynyt käsittelemään ne jotenkin nopeammin ja ehkä haluaakin, ettei jäädä liikaa suremaan ja unohdeta elää. Kun ei konkreettisesti pysty kokemaan tätä, niin asian käsittelykin kai tapahtuu eri tavalla.Ollaan tän toisen jälkeen puhuttu tosi paljon, mikä on kyllä ollut hyvä, koska en varmaan muuten pystyisi ajattelemaan eteenpäin jollei olisi näitä yhteisiä suunnitelmia. Me ollaan jo päätetty, että jos tulee kolmas km, niin sitte mennään tutkimuksiin..Jos kaikki mahdollinen menee pieleen, niin adoptionkaan mahdollisuutta emme sulje pois. Nyt tietysti on hyvä ja helppo puhua näin, koska tosiasia on kuitenkin se, että kaikkein eniten haluaisin kokea itse onnistuneen raskauden ja lapsen. Kaikki perusasiat on kunnossa, vain lapsi puuttuu..
Ymmärrän sun pahaa oloas. Se on totta, että raskaushormonia on vielä elimistössä, vaikka pahin olisi tapahtunut. Siksi se tuntuu niin pahalta..herää kysymys miksei elimistö voisi heti ilmoittaa ettei kaikki ole hyvin, mutta eihän se niin mee..tuntuu siltä, että raskausaika on yhtä huolta täynnä ja sitä on herkkänä eri kivuille, itseään kuuntelee tarkasti ja minä ainakin paljon yritän etsiä tietoa, tiedonnälkä on suuri. Ja lisäks mulla on tarve puhua tai kirjoittaa oloistani, tuntemuksistani, se kyllä helpottaa. Sinun kanssa on mukava kirjoitella, koska tiedät tarkalleen miltä minusta tuntuu ja tunnen lukevani kuin omaa tekstiäni kun luen sinun ajatuksiasi.
Uskon, että sulla on pienestä kivusta alhaalla ja huonosta olosta huolimatta kaikki hyvin. Olen itse sitä mieltä myös, että kaikki kannattaa tutkia ja mennä lääkäriin, jos siltä tuntuu ja vaikka vaatia hoitoa, tutkimuksia.Raskaana ollessa ei voi olla liian varovainen, oman mielenrauhan ja hyvinvoinnin takia. Kaikki tunteet on sallittuja!
Ja eikun ulkohommiin!!
...mulla on täällä töissä loppuviikko aikamoista hulinaa.
Tilanne jatkuu entisellään. Välillä olen niin optimistinen että kaikki on hyvin ja sitten taas iskee epävarmuus. Odottelen ekaa neuvola-aikaani 13. päivä ja pyydän sieltä ultraan. Päätin etten mene yksityiselle kun nyt on rahatilannekin alamaissa, ollaan osteltu kaikkea tarpeellista vähän liikaakin (kyllä on talonmaalauskin kallista!).
Kirjoittelen tänne taas ensi viikolla.
Hyvää viikonloppua!
Tulin käymään nettikahvilassa kun odotan että voin mennä sairaalaan laboratorioon näytteitä antamaan. (Pitää olla tietty aika pissaamatta).
Viikonloppuna oli vähän vuotoa. Tänään pääsin ultraan. Lääkäri sanoi että kyllä siellä mahdollisesti pieni sydämensyke on, mutta vähän liian pieni viikkoihin nähden. Saattaa silti olla kaikki ok, tai sitten ei. Viikon päästä on kontrolli ja nyt pitäisi ottaa rauhallisesti. Alkaa olla taas vitsit aika vähissä...
Tämä on yhtä hermoille käyvää odotusta. Olen tämän viikon sairaslomalla.
Terveisin pelokas.
sitten työt alkoivat. Oli ihan kiva palata taas töihin. Työkaverit ottivat minut vastaan kivasti... olin toki eilen laittanu viestiä niille jotka tiesivät, että en halua keskustella asiasta, etteivät ylimääräiset korvat kuule. Oli hieno huomata kuinka he kunnioittivat päätöstäni, itsellä oli parempi olo. Olo on ihan ok, fyysisesti vain on välillä pieniä alavatsatuntemuksia ja pientä vuotoa/ pyyhittäessä, ajattelin varmuuden vuoksi soitella osastolle ja kysellä, ettei ole mitään tulehdusta vaikka.
No, mutta..Hyvä, että sait sairaslomaa, vaikka varmaan ei yhtään auta kun on paljon aikaa ja silloinhan ajatukset vasta pyörii.Minkä takia jouduit näytteitä antamaan vai oliko ne niitä normaaleja neuvolakäytäntöjä? Minkälaista se vuoto vkoloppuna oli, kuinka kauan sitä kesti ja oliko sulla kipuja? Ja miten nyt jakselet? Jos jaksat vastata..
On inhottavaa kun sanotaan mahdollisesti, siinä niinkuin annetaan fifty-fifty mahdollisuudet. Miksei voi kerrankin olla kaikki varmaa? Vaikka onhan tää naiivisti sanottu..Ajan on vaan pakko kulua, jotta nähtäis onko kehitystä tapahtunu. Tuntuu niin tylyltä, että joutuu odottamaan tietyn ajan kunnes saa varmuuden.Ja koko sen odotusajan erilaiset ajatukset pyörivät mielessä.
Toivottavasti siis lepo tekee hyvää ja miehesi vaikka hemmottelee sinua!! Muistathan että minäkin olen täällä toisessa päässä, jos haluat purkaa mieltäsi.Olet ajatuksissani ja pidän lippua korkealla, jotta kaikki menisi hyvin!!
tulin just ensimmäiseltä neuvolakäynniltä tänne nettikahvilaan maksamaan laskuja, kun meillä ei ole kotona konetta enkä edes halua kun saan niistä töissä niin tarpeekseni...
Ei sitä vuotoa silloin paljon tullut, mutta ei sitä paljon tullut silloin viimeksikään kun oli keskenmeno. Ja menin paniikkiin kun ei ollut edes kuukautisten aika. Kaikenlaisia kipuja mulla on ollu koko ajan... Ne kokeet mitä ne otti oli mielestäni niitä mitä neuvolassakin, mutta kun en vaan ollut käynyt vielä silloin.
Nyt on taas ristiriitainen olo ja alavatsaan koskee, puhuin just "neuvolan-tädin" kanssa että olen niin hermona että kivun tuntemus voi olla henkistäkin, ja toivottavasti onkin. En vielä uskalla olla toiveikas, ehkä vähän helpottaa sen ensi tiistain ultran jälkeen jos kaikki on ok, silti on vielä monta viikkoa että pääsisi sen maagisen 12-viikon yli, ja varmaan pelkään sen jälkeenkin.
Yritän ensi viikon ultran jälkeen taas päästä koneen ääreen.
Aurinkoisia loppukesän päiviä toivottaen :)
siellä ultrassa? Eikös sulla eilen se ollut..Olen vaan ihan tärinöissä täällä, että miten voit??
En ehdi nyt enempää kirjottelemaan, työt ja lapset kutsuu..valitettavasti..
Moikka! Olen tämän ja ensi viikon kesälomalla, siksi en ole vastannut.
Joo, ultrassa kävin tiistaina, siellä se sydän sykki!!! Vähän helpotti se tieto, koskaan en ole päässyt näin pitkälle, "pökäle" oli tiistaina 12mm pitkä (edellisen kerran oli ehtinyt vain viisi milliseksi). nyt yritän elää päivä kerrallaan ja olla optimistinen ja syödä terveellisesti ja silleen.
Seuraava jännä päivä on 14.9., kun mulla on aika istukka-näytteen ottoon, ikäni puolesta pääsen siihen ilmaiseksi, ja ikäni puolesta haluan sen tehdä huolimatta 0,5% keskenmenoriskistä. Ajateltiin miehen kanssa asia niin, että jos tämä siihen puolen prosentin riskiin kaatuu niin sitten olisi mennyt muutenkin.
Palailen palstalle kuun lopussa kun menen taas töihin.
Terveisin :)
Se on sunnuntai ja olen yksikseni kotosalla, mies on kalassa ja ajattelin kirjoitella kuulumisia.Ensiksi kuitenkin, hienoa että kaikki on hyvin!! On varmaan hienoa kuulla sydämen syke ja nähdä kuinka pieni alku siellä kasvaa. Hyvä juttu!
Itselläni menee kivasti, töissä menee kiireisesti, lapset kyllä imee kaiken energian meikäläisestä. Oloni on aika euforinen, ehkäpä sen takia että naisten pvät alkoivat eilen, joten ei tarvitse kauaa enää odottaa, kun pääsee uudestaan yrittämään..Tällä vkolla olin jälkitarkastuksessa, kaikki oli ok. Lääkäri oli aivan mainio, juteltiin ja samalla sain lähetteen labraan verikokeisiin, kun pyysin. MInulta tarkistetaan ensinnäkin kilpirauhasen toiminta( suvussamme on sitä ongelmaa-sehän vaikuttaa raskauden ylläpysymiseen ), toiseksi katsotaan keliakia( kuulin, että sekin voi vaikuttaa ylläpysymiseen ) ja kolmanneksi katsotaan prolaktiini-hormoni( se on aivolisäkkeen tuottama hormoni--ja jos nyt oikein muistan lääkärin sanat, niin jos se hormoniarvo on liian korkealla, niin sekin voi pysäyttää raskauden..).En sit tiedä, mut vastaukset saan ens ke ja saan mielenrauhan näiltä, on sitte ne mitä tahansa..
Eli täällä mennään eteenpäin ja lujaa, onnellisesti..toivo elää!!
Nyt nautin vielä vapaasta, kunnes huomisaamu koittaa..
Terveisin :) :)
Erehdyin kirjoittamaan Odotus-palstalle mielipiteeni down-lapsen saamisesta kun joku kírjoitti niistä seulontatutkimuksista, ja tässä osa saamastani vastauksesta:
"Jos sinusta down- lapsen saaminen on katastrofi, toivon, että istukkakoe johtaisi kohdallasi keskenmenoon, niin pääset siitäkin piinasta kerralla."
Täytyy ihmetellä miten ihmiset voi olla noin ilkeitä ihan vaan sillä perusteella että mielipiteet poikkeaa asiassa. Tuli ensin aika paha mieli kun luin ton toivotuksen, mutta sitten ajattelin että turhaan pahoitan mieleni, tuskimpa kirjoittajan toivomuksella on valtaa lopputuloksen suhteen...
En ole kirjoitellut kun on ollut niin kiirettä eikä ole ollut sen kummempaa asiaa. Olen ottanut päivän kerrallaan ja yrittänyt olla murehtimatta. Se istukkakoe on ensi tiistaina, kirjoittelen sitten loppuviikosta miten kävi (ensinnäkin onko "tyyppi" vielä hengissä ja ne mahdollisen keskenmenon oireet pitäisi tulla muutamassa päivässä jos hullusti käy.)
vähän kirjoitella kuulumisia taas. Aika menee nopeasti töissä ja muutenkin, verikokeiden tulokset siis tulivat, ei ole mitään vikaa eli ei ainakaan näistä ole keskenmenot johtuneet. Hyvä kuitenkin, että olen terve. Nyt vaan porskutellaan eteenpäin, olen hyvällä tuulella...
Niin, noista mielipiteistä. Jokaisella on oikeus omiin, mutta mielestäni silti ei tarvitse olla ilkeä..Hyvä, että jätät ne omaan arvoonsa.
Mites sinä, kävit istukkakokeessa, miten muutenkin voit?
Näin lyhyesti tänään..
Olen ollut loppuviikon töissä ja on ollut niin kiirettä etten ole saanut rauhaa kirjoitella.
Hyvin voin.
Tiistaina ei istukka-koetta voitukaan ottaa kun mulla istukka on vauvan takana. Tai se oli siinä rajoilla oisko voinu ottaa, lääkäri sanoi että kun ottaa huomioon tämän mun historian niin ei oteta turhia riskejä vaan odotetaan viikolle 15 lapsivesipunktiota. Joten nyt taas odotetaan jännityksellä.
Keskiviikkona mulla koski ylävatsaan koko illan vaikken ollu edes syöny mitään omituista. Oisin ollu jo ihan paniikissa jollei torstaina neuvolassa ois kuulunu sydänäänet. Meni kuin höyryveturi, hirmunen vauhti päällä :)
Neuvolan nainen sanoi ennen kun kuunneltiin ettei kannata hätääntyä jollei kuulu, että monesti kuuluu vasta myöhemmin. Tietysti oisin hätääntyny vaikka ei ois pitäny...
Nyt on onneksi vähän muutakin ajateltavaa, tiistaina lähden helsinkiin, illalla Harwall Arenalla on Sarah Brightmanin konsertti mikä piti olla jo keväällä mutta siirtyi.
Terkuin!
Moi!
Luin sun juttusi ja se jotenkin sai minut pysähtymään paremmin kuin muut täällä, ehkä siksi että myös tapahtuma paikat ovat aikalailla samat... Me yritettiin lasta lujaa, minä menetin jo uskoni ja luovuin toivosta sitten kahden vuoden odotuksen jälkeen kaikki palkittiin...niin luulin. Testi näytti pos. ja minä onnesta soikeana jo mielessäni elättelin toiveita. Rv 8 alkoi pientä vuotoa..mitä ihmettä?!!! Olivat ensimmäiset ajatukset. Muistan aina sen shokin ja tärinän kun piti miehelle sanoa että nyt on jotain pikkuisella pielessä. Muistan rukoilleeni ihmettä, että älä tee tätä nyt meille, älä vie nyt tätä pienokaista pois... Lähete valkeakoskelle josta tampereelle. Ultrassa ei näkynyt sykettä ja lääkäri myös sanoi että voi kun on pieni... Käskivät kotiin ja sanoivat että pitää olla rauhassa. Muutaman tunnin päästä alkoi taas hiukan enemmän vuotamaan ja uudelleen tampereelle. Sieltä ottivat sisälle ja minun painajainen alkoi.. Osastolla oli henkilökunta ihanaa, oikein itseäni hävettää kun olin niin tyly heille. Lääkäri tutki minut ja ilmoitti että vuoto oli jotenkin pahan hajuista ja epäili tulehdusta, samaan lauseeseen lisäsi että keskenmeno on tapahtunut ja että kaavinta olisi suositeltavaa. Mitä?! keskenmeno?? Eihän minulla ollut sitä kauheaa vuotoa ja jumalatonta kipua josta kirjoissa kerrottiin, ei nyt ei meille.. Odottelin kaavintaan menoa ja olin jotenkin niin muualla, en tässä maailmassa. Mieheni oli rikki mutta en osannut olla enää edes hänen tukenaan. Kaavinta tehtiin 3. 7. 2004 päivystävä lääkäri teki. Kotiin tuloa en edes muista ja kaikki oli jotenkin niin lopullista. Nyt muutaman kuukauden päästä ajattelu vielä koskee, mutta uuden yrittäminen jo kiinnostaa, mutta pelko siitä että entä jos seuraavaakin saa odottaa kauan tai se menee taas kesken. No riski on otettava eikä ilman yritystä voi onnistua. Nyt ne kuudes päivä taas alkoivat, menkat. Hölmönä luulin että tärppäisi heti mutta ei. Yritystä jatketaan eikä periksi anneta. Voimia sinulle ja kenties päästäisiin yhtä aikaa synnärille, sama kun taitaa olla sairaala :) onnea yrittämiseen
kuulla, että olet samalta alueelta. Itse olen lempääläläinen ja iän voikin nimimerkistäni päätellä. Mistä päin olet ja jos saa vielä kysyä ikää??
Kun luin juttuasi, huomasin miten samoja asioita sitä itse on käynyt läpi. Ensin ihana ilo, kun saa tietää olevansa raskaana, sitten järkytys kun huomaa ettei kaikki menekään niin kuin on halunnut/toivonut. Erilaiset tunteet myllertävät. Olo tuntuu avuttomalta...jne.jne. Tällöin esim. miehen tuki on arvokasta, vaikeaa onkin itse tukea häntä, koska henkisen puolen lisäksi fyysisesti on kipeä.
Tosiasia on, että kun aikaa kuluu suru pysyy, mutta se muuttaa muotoaan ja uusi toivokin nostaa päätään.Kylmä tosiasiahan on, vaikka se ei aina todellakaan autakaan, että keskenmenoja tapahtuu niin julmetun paljon. Uudestaan on noustava ylös ja yritettävä, eihän sitä muuten kuten sanoit voi onnistua.Periksi en halua antaa minäkään.Yritän välillä muistuttaa itseäni kuitenkin siitä,että harrastaa muutakin kuin samoihin ajatuksiin uppoutumista.Vaikka ei aina olekaan helppoa, koska perusasiat on kunnossa ja lapsia haluaisin. Todellakin toivon, että myös teillä tärppäisi nopeasti. Voimia teille ja onnea, ja jos haluat kirjoitella niin täällä ollaan välillä..
Toivottavasti näet tämän viestin..