Mieli tekee kovast kirjoittaa tarinastaan, mutta kun yrittää aloittaa, jokin laittaa jarrut pohjaan.. Käyn päässäni satoja erilaisia responseja läpi joita saatan saada jokaiseen esittämääni ajatukseen. En löydä sanoja joilla esittää asiani ilman että joku ymmärtää minut väärin, tuomitsee tai arvostelee...
Yritänpä nyt kuitenkin jotain selittää, koska tarve saada vertaistukea on nyt äärimmäinen.
Minut on diagnosoitu vakavasti masentuneeksi jo yläasteella.
Puoli vuotta jouduin käymään nuorisopsykiatrisella itsemurhayritysten vuoksi. Luoja että vihasin silloin mielenterveysalan työntekijöitä.. Uhkana oli kuitenkin että joutuisin käymään kouluni loppuun laitoksessa jos en suostu säännölliseen terapiaan. Tämän "suoritettuani" kartoin hoitohenkilökuntaa kuin ruttoa. Itsetuhoisten toimien seurauksena päädyin kuitenkin uudelleen ja uudelleen sairaalaan, ja viimein n. 7 vuotta sitten aloin oma-aloitteisesti hankkimaan apua ja käymään mielenterveystoimistossa. Silti väärä lääkitys ja väärä diagnoosi roikkui papereissa aina viime viikolle saakka.
Nyt tuntuisi olevan motivaatiota saada elämänsä paremmalle mallille, kun tunnistaa ongelman, voi toimia ratkaistakseen sen.
En vain tiedä mistä aloittaa ?
Olen lukenut tätä palstaa ja ihmisten kokemuksia, aina vaan se kirpaisee että miten selkeitä yhtymäkohtia löytyy.
Keskittymiskyky ei vain ole se parhain juuri nyt, toivoisinkin jonkun jolla on parempi vaihe menossa käyttävän know-how:taan minun auttamisekseni.
Aikaisempi masennuslääke (Sertralin 100mg/pvä) tiputettiin pois 4 päivän aikana, ja tilalle samaan aikaan nostettiin Ketipinor 100mg iltaisin. Nukkumaan auttaa ainakin todella hyvin, se on hyvin positiivista. Sertralinin nopea lopetus aiheuttaa sähköiskutuntemuksia, migreeniä ja yleistä kipeää oloa, helpottamaan päin kuitenkin.
Saa tiedustella lisää mistä vaan, on helpompi vastata exacteihin kysymyksiin kuin yrittää tehdä järkevää referaattia tilanteestaan ilman kirjailijapohjaa ;)
Yritänpä nyt kuitenkin jotain selittää, koska tarve saada vertaistukea on nyt äärimmäinen.
Minut on diagnosoitu vakavasti masentuneeksi jo yläasteella.
Puoli vuotta jouduin käymään nuorisopsykiatrisella itsemurhayritysten vuoksi. Luoja että vihasin silloin mielenterveysalan työntekijöitä.. Uhkana oli kuitenkin että joutuisin käymään kouluni loppuun laitoksessa jos en suostu säännölliseen terapiaan. Tämän "suoritettuani" kartoin hoitohenkilökuntaa kuin ruttoa. Itsetuhoisten toimien seurauksena päädyin kuitenkin uudelleen ja uudelleen sairaalaan, ja viimein n. 7 vuotta sitten aloin oma-aloitteisesti hankkimaan apua ja käymään mielenterveystoimistossa. Silti väärä lääkitys ja väärä diagnoosi roikkui papereissa aina viime viikolle saakka.
Nyt tuntuisi olevan motivaatiota saada elämänsä paremmalle mallille, kun tunnistaa ongelman, voi toimia ratkaistakseen sen.
En vain tiedä mistä aloittaa ?
Olen lukenut tätä palstaa ja ihmisten kokemuksia, aina vaan se kirpaisee että miten selkeitä yhtymäkohtia löytyy.
Keskittymiskyky ei vain ole se parhain juuri nyt, toivoisinkin jonkun jolla on parempi vaihe menossa käyttävän know-how:taan minun auttamisekseni.
Aikaisempi masennuslääke (Sertralin 100mg/pvä) tiputettiin pois 4 päivän aikana, ja tilalle samaan aikaan nostettiin Ketipinor 100mg iltaisin. Nukkumaan auttaa ainakin todella hyvin, se on hyvin positiivista. Sertralinin nopea lopetus aiheuttaa sähköiskutuntemuksia, migreeniä ja yleistä kipeää oloa, helpottamaan päin kuitenkin.
Saa tiedustella lisää mistä vaan, on helpompi vastata exacteihin kysymyksiin kuin yrittää tehdä järkevää referaattia tilanteestaan ilman kirjailijapohjaa ;)
Vastaukset 5
Vanhimmat
*lisäys
Luin tuossa muiden ihmisten lääkityksistä, ja vasta sitten älysin että varmaankin olisi hyödyllistä minun mainita myös perussairauteni vuoksi olemassa oleva lääkitys. Minulla on harvinainen polyneuropatia, jossa 24/7 jatkuvat ankarat hermosäryt. Kipulääkityksenä on Tramal 50mg x 6/vrk, Neurontin 300mg x 3/vrk ja Lyrica 300mg x 2/vrk. Migreeniin Almogran.
Onkohan täällä olemassa jo sellainen ketju missä ihmiset kertovat mitä muuta sairastavat bipon lisäksi?
http://www.youtube.com/user/KAUPUNKISHAMAANI
tästä voi olla apua itselläni on skitsopersoona mut mul on ollu kaikke mahdollist adiagnoosia.voimaa,olen tehnyt videoita avuksi
Aina joku ymmärtää väärin, tuomitsee tai arvostelee... Mutta ehkä nyt on tärkeintä olla välittämättä heistä.
Kirjoituksestasi käy ilmi, että tiedät asiasta jo paljon, mutta haluat jonkun antamaan sen ensimmäisen tuuppauksen oikeaan suuntaan.
Itse en ole lääkäri, saati muutenkaan suuri tietäjä, mutta seurustellut olen bipon kanssa sen verran, että ehdin hänet kihlaamaankin.. Kokemus oli hyvin opettava. Mukaan mahtui paljon hyvää ja paljon koettelemuksia, mutta en missään nimessä sano että hän mikään hirviö olisi ollut. Voin siis sanoa, että on jotain kokemusta asiasta.
Käytät termejä, jotka eivät kuulu aivan normaaliin kielenkäyttöön, annat itsestäsi fiksun kuvan. Seuraavasta päätellen myös olet sitä.
"Nyt tuntuisi olevan motivaatiota saada elämänsä paremmalle mallille, kun tunnistaa ongelman, voi toimia ratkaistakseen sen."
Kirjoitat noin, ja jatkat, että et vain tiedä mistä aloittaa.
Koska motivaatiota on, suosittelisin jotain, missä tiedät olevasi hyvä.. Harrastatko jotain? Missä voit saada onnistumisia, koska ne ruokkivat taas lisää onnistumisia. Haluat jatkaa, kun jokin sujuu ehkäpä?
Helppo tietenkin sanoa sivusta, kun tiedän että lähteminen ei ole aina vaihtoehto.
Millainen tilanteesi on, jumiudutko kotiin herkästi, vai riittääkö korkea motivaatiosi saamaan sinut liikkeelle?
Tämä on minun 2 senttiä tähän keskusteluun, toivottavasti olen avuksi.
Minen ainakaan tuomitse enkä arvostele. Kerro meille, millainen oirekirjo Sinulla on juuri tällä hetkellä ja miten se eroaa vaikka viikko takaperin koetusta?
Hyvä kun kirjoitit. Uskon, että meitä kaikkia tarvitaan täällä nimenomaan vertaistuen suhteen. Moni täällä haluaa auttaa ja tulla autetuksi. Minuakin kiinnostaa tuo, millainen tilanteesi on. Ja hatunnosto sinulle, TuhannenTulimmainen, asiallisesta parista sentistä! :)
Hyvin sydäntä lämmittäviä vastauksia :) kiitokset
Lohdullista että kaikki jotka ovat lähipiirissään bipoa joutuneet kokemaan, eivät pidä kaikkia sairastuneita ihmiskunnan pohjasakkana... Tein sen virheen että kävin lukemassa ketjuja biposta ja parisuhteesta, ja tässä vaiheessa kun ei oikein ole vielä sisäistänyt asiaa, seurauksena oli julmetut itsesyytökset ja toivon hiipuminen.
Fiilikset näinä päivinä ovat suhteellisen sekavat.. Vaikka välillä tuntuisikin paremmalta, niin ei oikein uskalla luottaa siihen tunteeseen, vaan on heti tutkiskelemassa ja himmailemassa, että onkohan tämä sittenkin vain manian alkusoittoa :/
Edellinen maniajakso päättyi n. 6 vkoa sitten, ja se kesti 3 vkoa.
Se oli pahin mitä olen kokenut tähän mennessä, muistikuvat ovat hataria, mutta muistan selvästi kuitenkin epämiellyttävän tunteen siitä, että ymmärsi menettäneensä kontrollin tekemisiinsä. Raha-asiat menivät hyvin nopeasti päin sitä itseään.
Viime päivät olen tutkiskellut tuntemuksiani ja menneisyyttäni suurennuslasin kanssa, ja ottanut yhteyttä ihmisiin, jotka ovat joutuneet kärsimään molemmista ääripäistä ja niiden irrationaalisesta vaihtelusta. Olen pyytänyt anteeksi itku kurkussa, ja ohjannut ihmisiä lukemaan biposta.
Diagnoosin jälkeen tilanne on kokonaisuudessaan mielestäni muuttunut paremmaksi. Vaikka Sertralinin pois jättäminen on tuonut takaisin ahdistuneisuuden, paniikkioireet ja pelkotilat, ovat ajatukseni kuitenkin selkeämpiä kuin moniin kuukausiin. Huomasin eräänä iltana että aivan oikeasti olisin halunnut jutella jonkun ihmisen kanssa O.o Viimeisen vuoden olen vältellyt kaikkia, eristäytynyt ja vihannut ihmisiä.
Masennukseni tuntuisi olevan väistymässä *koputtaa puuta, en ole aivan varma mistä syistä ja kuinka pysyvää se on.
Ketipinor ei aiheuta sivuvaikutuksia enää, alkupäivinä n. 30min sen ottamisen jälkeen iski "mässyt" mutta se on helpottanut nyt.
Vakava masennus oli se, mikä vei minulta vuosia ja vuosia elämästä, aina vaan odotti parempaa päivää, että jaksaisi edes jotain tehdä. Mikään ei tuottanut mielihyvää, nukuin aivan järjettömiä määriä, ja itsemurha kävi mielessä päivittäin.
Sekin on kummallisen ristiriitainen tunne.. en kuitenkaan itseasiassa haluaisi kuolla, pelkään kuolemaa.. mutta kun olo menee sietämättömäksi, se tuntuu ainoalta vaihtoehdolta.
Monet aina sanovat että; "Mikset hae apua silloin? Soita jollekin ja pyydä tukea?" Tai vielä pahempaa ;"Ota itseäsi niskasta kiinni, lakkaa olemasta saamaton nahjus ja hanki elämä"
Ne jotka ovat sen lamautuneisuuden kokeneet tietävät, että se ei ole niin yksinkertaista. Toki lievään alavireisyyteen ja surullisuuteen varmasti auttaa esim. että lähtee kävelylle luontoon. Se on kuitenkin aivan eri kaliiberia kun ihminen potee vakavaa masenusta.
Nimenomaan se ovesta ulos lähteminen on tuottanut suuria vaikeuksia, eikä kotonakaan saa mitään aikaiseksi, pelaa vain koneella ja yrittää harhauttaa itsensä todellisuudesta.
Pikkuhiljaa olen nyt alkanut jaksamaan perusasioita, itseasiassa olen hyvin tyytyväinen itseeni, että olen esim. saanut vaihdettua lakanat. :P
Vaikkakin olen jo vuosia ollut tietoinen kaksisuuntaiseen viittaavista oireistani, on tietämykseni asiasta ollut hyvin pintapuolista. Tämä diagnoosi sinänsä ei ollut yllätys, mutta se miten paljon se voi vaikuttaa elämään sen sijaan oli.
Jaahas, ennenkuin tästä tulee tl;dr anna puheenvuoron Teille arvostetut kanssakärsijät :)