miksi näin tapahtui:
Olin 8-vuotias kun tutustuin erääseen samaa koulua käyvään poikaan. Meistä tuli parhaimmat ystävykset, olimme joka päivä yhdessä ja hauskaa oli. Kerroin hänelle KAIKEN itsestäni ja niin kertoi hänkin minulle.
No, meni noin 4 vuotta ja sain ekan pusuni häneltä. Yay!
Meni pari kuukautta ja hän ei enää halunnut olla kanssani. Murrosikä iski, hän ei ollut koskaan TODELLAKAAN luokassani suosittu. Hän oli "hikari" ja hänen vanhempansa olivat vanhanaikaisia, joten oli hänkin. Olin hänen ainut ystävä.
Mutta kävi sitten sillä tavalla, että luokkani pojat alkoivat nauramaan selkäni takana ja myöhemmin nenäni edessä minulle.
Ihmettelin että mitäköhän tämäkin nyt on. Ja sitten sainkin selville - tämä entinen ystäväni oli kertonut joka ikisen asian minusta kaikille. Jopa muitten luokkien pojat nauravat minulle!
Minuun oli ihastunut aika monikin poika, en kyllä itse koskaan pitänyt kenestäkään muusta kuin ystävästäni, mutta nyt sekin on historiaa.
Ja tämänhetkiset ystävänikin joutuvat kärsimään asiasta. Toinen ystävästäni on nyt "läskipaska" ja toinen "venäläinen huora". Ja itse sain vielä todella mukavan nimityksen: "haaska". Haaska tulee siitä kun haisen niin pahalle, kuulemma. On tämä kyllä NIIN hauskaa.
Ja kaikki nauraa sille erityisesti kun 8-vuotiaana rakastin niin paljon eläimiä, että melkein itkin kun kuulin heistä jotain pahaa. Ja siis suurin osa muistakin jutuista mille he nauravat ovat mitä tein silloin pienenpänä.
Nyt olen muuttunut viimeisistäkin yhdessäoloista, esim. kiinnostuin animesta ja mangasta ja jätin kaikki entiset kiinnostukset selän taakse.
Hirvittää heidän käytöksensä. Itkin yhden yön KOKONAAN ja samalla puhuin asiasta veljelleni.
On siitä jo yli vuosi, mutta joudun kärsimään siitä niin pitkään kunnes pääsen lukioon, jos silloinkaan.
Vanhemmille ja opettajille tiedotin asiasta mutta ei niinkuin minkäänlaista apua. "Kyllä sinä jaksat"
NO EN TODELLAKAAN JAKSA!!!!!!!
Vittu, ei kukaan ymmärrä mua!!!!!!
Voitteko edes te?
Olin 8-vuotias kun tutustuin erääseen samaa koulua käyvään poikaan. Meistä tuli parhaimmat ystävykset, olimme joka päivä yhdessä ja hauskaa oli. Kerroin hänelle KAIKEN itsestäni ja niin kertoi hänkin minulle.
No, meni noin 4 vuotta ja sain ekan pusuni häneltä. Yay!
Meni pari kuukautta ja hän ei enää halunnut olla kanssani. Murrosikä iski, hän ei ollut koskaan TODELLAKAAN luokassani suosittu. Hän oli "hikari" ja hänen vanhempansa olivat vanhanaikaisia, joten oli hänkin. Olin hänen ainut ystävä.
Mutta kävi sitten sillä tavalla, että luokkani pojat alkoivat nauramaan selkäni takana ja myöhemmin nenäni edessä minulle.
Ihmettelin että mitäköhän tämäkin nyt on. Ja sitten sainkin selville - tämä entinen ystäväni oli kertonut joka ikisen asian minusta kaikille. Jopa muitten luokkien pojat nauravat minulle!
Minuun oli ihastunut aika monikin poika, en kyllä itse koskaan pitänyt kenestäkään muusta kuin ystävästäni, mutta nyt sekin on historiaa.
Ja tämänhetkiset ystävänikin joutuvat kärsimään asiasta. Toinen ystävästäni on nyt "läskipaska" ja toinen "venäläinen huora". Ja itse sain vielä todella mukavan nimityksen: "haaska". Haaska tulee siitä kun haisen niin pahalle, kuulemma. On tämä kyllä NIIN hauskaa.
Ja kaikki nauraa sille erityisesti kun 8-vuotiaana rakastin niin paljon eläimiä, että melkein itkin kun kuulin heistä jotain pahaa. Ja siis suurin osa muistakin jutuista mille he nauravat ovat mitä tein silloin pienenpänä.
Nyt olen muuttunut viimeisistäkin yhdessäoloista, esim. kiinnostuin animesta ja mangasta ja jätin kaikki entiset kiinnostukset selän taakse.
Hirvittää heidän käytöksensä. Itkin yhden yön KOKONAAN ja samalla puhuin asiasta veljelleni.
On siitä jo yli vuosi, mutta joudun kärsimään siitä niin pitkään kunnes pääsen lukioon, jos silloinkaan.
Vanhemmille ja opettajille tiedotin asiasta mutta ei niinkuin minkäänlaista apua. "Kyllä sinä jaksat"
NO EN TODELLAKAAN JAKSA!!!!!!!
Vittu, ei kukaan ymmärrä mua!!!!!!
Voitteko edes te?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mulle ei ole itelle samanlaista tilannetta tapahtunut. Kiusattu tosin on ja lujaa.
Ala-asteella vitutti kun opettajat eivät olleet huomaavinaan koko asiaa. Taisivat itse pelätä. Ja pienessä maalaiskoulussa kun oli, niin siellä se oli paha ongelma. Koko koulu kiusasi, kaikki nuoremmatkin. Olin ei-toivottu henkilö, eikä kukaan auttanut. Joskus joku esitti olevansa kaveri, mutta siinä samassa hyppäsi jo kiusaajien puolelle. En ymmärtänyt alkuunkaan heidän tarkotusperiään. He saivat minut tuntemaan tekeväni aina kaiken väärin, vaikka itse olisivat ihan samoja asioita tehneet.
Yläasteella sama touhu meinasi jatkua, mutta siellä se loppui kuin seinään. Opettajat sentään tekivät asialle jotain kun heille asiasta kertoi. Mutta luokka"kaverit" eivät lopettaneet nälvimistä. Opettajatkin siinä sitten lässyttivät sitä, että "niillä on vain alemmuuskompleksi" ja "ole kuin et huomaisikaan". Paskat. Entäs sitten, vaikka niillä olisikin alemmuuskompleksi? Ei se kiusaaminen siitä muuksi muutu. Ja välinpitämättömyys vain pahensi tilannetta. Reagoimattomuudestanikin alettiin kiusata ja minusta tehtiin pelle. Tämä tosin tapahtui jo ala-asteella.
Olen syntynyt '88 ja nyt on ensimmäinen vuosi lukiossa takana. Siellä ei kukaan ole sanonut yhtään poikkipuolista sanaa. Mutta yhä olen säikky ja pelkään, että joku alkaa kiusata. Vieläkin muistelen ala-asteen kiusaamistilanteita ja itken toisinaan itseni uneen. Tai sitten masennun olemattomasta, semmoisista tekemistäni pikkumokista, josta ala-asteen kiusaajat olisivat saaneet vettä myllyynsä useiksi viikoiksi. Nyt olen itse itseni pahin riivaaja.
jos en reagoi heidän tekemisiin tai sanoihin he sanovat: "se on niin vammainen ettei edes tajua".
Ja unohdin kertoa että se poika potkaisi minua jalkaan ja heitti minua lumipallolla. Ja silloin kun minulla oli pidempi päivä koulussa kuin heillä, he tulivat aina minua vastaan kotimatkalla ja haukkuivat.
No onneksi nyt on kesäloma, mutta ei enää pitkään. Kohta saan taas kärsiä.
Ja pelottaa koko ajan, että jos nykyiset ystäväni pettävät minut myös. En haluaisi tuntea näin, haluaisin luottaa heihin, mutta en enää voi.
Ja kun olen nyt menossa ylä-asteelle, siellä on luokkalaisteni isoveliä, jotka saattavat olla liittoutuneita kiusaajieni kanssa. Mukavaa jos saan isoimmistakin vaivaa. Sitten ainakin on kaikki menetetty.
Pakko kestää, en tiedä pystynkö.
Itsemurhaa en tee, korkeintaan karkaan kotoa.
Jos se kiusaaminen vielä yläasteella jatkuu, niin kannattaa koettaa mennä opettajille sanomaan. Siellä ne voi tosiaan ehkä herkemmin puuttua. Munkin juttu meni rehtorin kautta ja sille yhelle kiusaajalle pidettiin kunnon puhuttelu.
Mä tiedän, se on yhtä helvettiä. Ja se on tosi vaikea kestää. Jos menet yläasteen jälkeen lukioon, oon lähes täysin varma siitä, että siellä se viimeistään loppuu. Varsinkin, jos menet sellaiseen lukioon, jossa ei vanhoja tuttuja ole. Kannattaa yrittää ajatella, että ei tuo kiusaaminenkaan tapa (mitä nyt jättää elinikäiset arvet), yläasteenkin jälkeen on elämää. Jos sä nyt olet hengissä, niin olet silloinkin. Ja aikuisena sulla on perhe ja lapsia. Mitä silloin muutama vuosi merkkaa? (Joskin lapsuudessa ja nuoruudessa tulleet traumat ovat niitä pahimpia.) Hyvä että itsemurha-aikeita sinulla ei ole ja toivottavasti ei ikinä tulekaan.
Ulkopuolisen on helvetin vaikea auttaa tässä. Ja se on kamala paikka, jos et saa ketään opettajista/vanhemmista vakuutetuksi asiasta. Vaikka kaikkensa yrittäis ja ne ei suostu uskomaan, niin sitten.. Meinasin sanoa, ettei sille sitten voi mitään, mutta pakko on voida! Terkkarille voi kanssa yrittää puhua, sekin vois auttaa.
mul on toi sama juttu....kiusaajia on koko koulu täynnä ja opettajat ei sano mitää... ja nyt ku meen yläasteelle ni pelkään että isommat alkaa kiusaa.... mailaile mulle...ja yritä jaksaa