Vihaan ulkonäköä en tykkää siinä mistään. Ulkona ajattelen, että kaikki arvostelevat sitä. Sen takia tunnen itseni turhaksi, arvottomaksi. En haluaisi mennä edes ulos, mutta mitä vaan teen loukkaan aina kaikkia tai tulen muuten väärin ymmärretyksi. Enkä halua, että minusta otetaan kuvia ollenkaan. Näytän niissä karsealle.
Ainoa helpotus on laulaminen, mutta olen saanut ymmärtää, että ääneni on todella TODELLA surkea. Kotona en voi laulaa kun minua pilkataan ja pyydetään hiljentymään ja muuta paikkaa minulla ei ole. Kotona on aina joku, joten laulaminen on harvinaista herkkua. Tämän takia häpeän itseäni ja varsinkin ääntäni todella paljon, häpeän siis kuollakseni laulaa jonkun edessä ja melkein häpeän puhua ääneen. Minulla on ollut unelma tulla laulajaksi, mutta ei...
Olen ollut kauan masentunut, mutta harva sitä enää huomaa. Osaan hymyillä ulkona, vaikka en voisikaan hyvin. En pysty näyttämään tunteitani kavereilleni. Harva tietää, että itken itseni joka yö uneen. Yleensä aloitan itkemisen jo päivällä. Olen yrittänyt kirjoittaa tunteeni paperille ja teen niin joka päivä, mutta se ei ole yhtä tehokas tapa purkaa tunteita eli itken silti joka päivä.
Olen liian huono rakastettavaksi. Vanhempani eivät rakasta minua. Äitini on vihaisena uhannut tappaa minut. Kyllä, hän on hyökännyt kimppuuni. Muut perheessäni tietävät, mutta eivät jaksa puuttua asiaan. Ehkä olenkin ansainnut sen. He eivät ole ikinä kannustaneet tai kehuneet minua missään.
No, kuitenkin nämä asiat on niin murskannut itsetuntoni, että vastakkaisen sukupuolen edustajat erityisesti ihastukset saavat minulta kirpeät rukkaset jo heti alkuun. Tuskin he edes minusta olevat tykänneet olenhan liian ruma, että viehättäisin oikeasti heitä puoleensa.
Ennen vihasin ruokaa nyt rakastan ruokaa, mutta ihan väärällä tapaa. Minulla on syömishäiriö. Syön aina liikaa ja aina nälkä ja ylipainoksi tämä on mennyt ja vain muutamassa vuodessa. Vanhempani ovat sanoneet että "Ei sulla mitään syömishäiriötä oo sä vaan keksit sen tekosyyksi".
Vihaan elämääni yritän kyllä sinnitellä, mutta olen henkisesti todella palasina. Minulla on arpia. En kuitenkaan enää viiltele. Ei se mihinkään auttanut. Haluaisin olla joskus rakastettu, mutta en rakasta edes itseäni, mutta ei ihme. En tiedä kauan enää jaksan. Ehkä kuukauden ehkä kaksi ehkä jopa vuoden, mutta tämä on liian raskasta. En katso ylittäessäni tielle, jos vaikka auto ajaisi sattumalta yli.
En vain kestä kauaa.
Sanon vain kaikille jotka tämän lukee, että älä hauku ketään. Minua on joskus haukuttu rumaksi ja lihavaksi. Se loukkaa todella paljon, että joku koulussa sanoo niin. Todella paljon ja uskokaa sen muistaa koko loppuelämänsä tarkasti. Te ehkä ajattelette, että se on vain pikkujuttu, mutta jos itsetunto on ihan vähänkään naarmuilla niin se on kohta todella iso osa elämää. En edes ollut koskaan sillä tavalla koulukiusattu nuo jutut sanottiin vain kerran tai kaksi 9 vuoden aikana.
Ainoa helpotus on laulaminen, mutta olen saanut ymmärtää, että ääneni on todella TODELLA surkea. Kotona en voi laulaa kun minua pilkataan ja pyydetään hiljentymään ja muuta paikkaa minulla ei ole. Kotona on aina joku, joten laulaminen on harvinaista herkkua. Tämän takia häpeän itseäni ja varsinkin ääntäni todella paljon, häpeän siis kuollakseni laulaa jonkun edessä ja melkein häpeän puhua ääneen. Minulla on ollut unelma tulla laulajaksi, mutta ei...
Olen ollut kauan masentunut, mutta harva sitä enää huomaa. Osaan hymyillä ulkona, vaikka en voisikaan hyvin. En pysty näyttämään tunteitani kavereilleni. Harva tietää, että itken itseni joka yö uneen. Yleensä aloitan itkemisen jo päivällä. Olen yrittänyt kirjoittaa tunteeni paperille ja teen niin joka päivä, mutta se ei ole yhtä tehokas tapa purkaa tunteita eli itken silti joka päivä.
Olen liian huono rakastettavaksi. Vanhempani eivät rakasta minua. Äitini on vihaisena uhannut tappaa minut. Kyllä, hän on hyökännyt kimppuuni. Muut perheessäni tietävät, mutta eivät jaksa puuttua asiaan. Ehkä olenkin ansainnut sen. He eivät ole ikinä kannustaneet tai kehuneet minua missään.
No, kuitenkin nämä asiat on niin murskannut itsetuntoni, että vastakkaisen sukupuolen edustajat erityisesti ihastukset saavat minulta kirpeät rukkaset jo heti alkuun. Tuskin he edes minusta olevat tykänneet olenhan liian ruma, että viehättäisin oikeasti heitä puoleensa.
Ennen vihasin ruokaa nyt rakastan ruokaa, mutta ihan väärällä tapaa. Minulla on syömishäiriö. Syön aina liikaa ja aina nälkä ja ylipainoksi tämä on mennyt ja vain muutamassa vuodessa. Vanhempani ovat sanoneet että "Ei sulla mitään syömishäiriötä oo sä vaan keksit sen tekosyyksi".
Vihaan elämääni yritän kyllä sinnitellä, mutta olen henkisesti todella palasina. Minulla on arpia. En kuitenkaan enää viiltele. Ei se mihinkään auttanut. Haluaisin olla joskus rakastettu, mutta en rakasta edes itseäni, mutta ei ihme. En tiedä kauan enää jaksan. Ehkä kuukauden ehkä kaksi ehkä jopa vuoden, mutta tämä on liian raskasta. En katso ylittäessäni tielle, jos vaikka auto ajaisi sattumalta yli.
En vain kestä kauaa.
Sanon vain kaikille jotka tämän lukee, että älä hauku ketään. Minua on joskus haukuttu rumaksi ja lihavaksi. Se loukkaa todella paljon, että joku koulussa sanoo niin. Todella paljon ja uskokaa sen muistaa koko loppuelämänsä tarkasti. Te ehkä ajattelette, että se on vain pikkujuttu, mutta jos itsetunto on ihan vähänkään naarmuilla niin se on kohta todella iso osa elämää. En edes ollut koskaan sillä tavalla koulukiusattu nuo jutut sanottiin vain kerran tai kaksi 9 vuoden aikana.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.