Tutustuin talvella ihanaan nuorempaan mieheen. Se tuttu juttu, yksi yö ja vaihdetaan numeroita. Ihastuin häneen jo aamukahvilla. Kuivasin hänen hiuksensa hiustenkuivaimella. Katsoin kun hän istui eteisen lattialla ja laittoi tennareita jalkaansa. Tiesin sen jo silloin.
Mietin 2 viikkoa laitanko viestiä, pelkäsin tuttua kaavaa : vastausta ei koskaan tule. Laitoin sen viestin koska halusin tietää.
Mutta seuraavana päivänä vastaus tuli. Halusin ihan ehdottomasti nähdä selvinpäin. Ja se oli menoa. Kaikki tuntui niin oikealle.
Hän kertoi että on muuttamassa keväällä pois. Se pisti minua miettimään rankasti. Tiesin että sydänsuruni tulisi olemnaan pohjaton. Mutta halusin kokea kerrankin suhteen jossa kaikki oli hyvin. Seksi oli täydellistä ja siitä tuli lähes taidetta. Oltiin molemmat pohjattoman hellyydenkipeitä, jaksoimme jakaa kosketuksia ja suudelmia tuntikausia.
Mutta aika kului vinhaa vauhtia.
Sitten se oli käsillä, ne viimeiset päivät. Mies oli sitä mieltä että ei muuton jälkeen enää nähtäisi. Me oltiin sängyssä vierekkäin ja itkettiin. Ei pystynyt puhumaan, kyyneleet vaan virtasivat. Eipä minun takia ole koskaan kukaan mies itkenyt.
Viimeinen ilta ja yö oli täydellistä, mutta täynnä tuskaa. Hän oli kirjoittanut minulle kaksi todella koskettavaa runoa. Yöllä itkin hetken hänen vierellään. Aamulla minun oli pakko lähteä pois aikaisemmin kuin piti. En vaan enää kestänyt.
Siitä saakka olen kaivannut ja itkenyt. Vajosin syvään masennukseen ja söin rauhoittavia 6 viikkoa. Joka päivä lääkeen kun aloitin työt. Etten olisi itkenyt töissä. Nukkumaan käyminen on pahinta. Tuijotan kattoon, tuijotan seinää. Käännyn ja huokailen. Itken vieläkin lähes joka ilta. Joudun ottamaan sen rauhoittavan että saan unesta kiinni. Tätä on kestänyt jo 3 kuukautta.
Hirveintä on myöntää realiteetit, ikäeromme on 16 vuotta. Mietin myös sitä että rakastiko hän minua edes vähän? Mietin ikävöikö hän minua koskaan? Vai onko hän löytänyt nuoremman, ikäisensä naisen? Pahinta on saada iho unohtamaan. Seksi, hellyys, läheisyys, kosketukset, ihon lämpö, katseet. Kaikki loppui kuin seinään.
En tule koskaan ehjäksi ihmiseksi. Olen kuitenkin varma, että hän oli minulle se oikea. Vain minä olin se väärä. Aika, ikä ja elämäntilanne sotii kaikkea vastaan. Realiteetit.
Mietin 2 viikkoa laitanko viestiä, pelkäsin tuttua kaavaa : vastausta ei koskaan tule. Laitoin sen viestin koska halusin tietää.
Mutta seuraavana päivänä vastaus tuli. Halusin ihan ehdottomasti nähdä selvinpäin. Ja se oli menoa. Kaikki tuntui niin oikealle.
Hän kertoi että on muuttamassa keväällä pois. Se pisti minua miettimään rankasti. Tiesin että sydänsuruni tulisi olemnaan pohjaton. Mutta halusin kokea kerrankin suhteen jossa kaikki oli hyvin. Seksi oli täydellistä ja siitä tuli lähes taidetta. Oltiin molemmat pohjattoman hellyydenkipeitä, jaksoimme jakaa kosketuksia ja suudelmia tuntikausia.
Mutta aika kului vinhaa vauhtia.
Sitten se oli käsillä, ne viimeiset päivät. Mies oli sitä mieltä että ei muuton jälkeen enää nähtäisi. Me oltiin sängyssä vierekkäin ja itkettiin. Ei pystynyt puhumaan, kyyneleet vaan virtasivat. Eipä minun takia ole koskaan kukaan mies itkenyt.
Viimeinen ilta ja yö oli täydellistä, mutta täynnä tuskaa. Hän oli kirjoittanut minulle kaksi todella koskettavaa runoa. Yöllä itkin hetken hänen vierellään. Aamulla minun oli pakko lähteä pois aikaisemmin kuin piti. En vaan enää kestänyt.
Siitä saakka olen kaivannut ja itkenyt. Vajosin syvään masennukseen ja söin rauhoittavia 6 viikkoa. Joka päivä lääkeen kun aloitin työt. Etten olisi itkenyt töissä. Nukkumaan käyminen on pahinta. Tuijotan kattoon, tuijotan seinää. Käännyn ja huokailen. Itken vieläkin lähes joka ilta. Joudun ottamaan sen rauhoittavan että saan unesta kiinni. Tätä on kestänyt jo 3 kuukautta.
Hirveintä on myöntää realiteetit, ikäeromme on 16 vuotta. Mietin myös sitä että rakastiko hän minua edes vähän? Mietin ikävöikö hän minua koskaan? Vai onko hän löytänyt nuoremman, ikäisensä naisen? Pahinta on saada iho unohtamaan. Seksi, hellyys, läheisyys, kosketukset, ihon lämpö, katseet. Kaikki loppui kuin seinään.
En tule koskaan ehjäksi ihmiseksi. Olen kuitenkin varma, että hän oli minulle se oikea. Vain minä olin se väärä. Aika, ikä ja elämäntilanne sotii kaikkea vastaan. Realiteetit.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ihmettelen vain, miksi suhteenne loppui muuton jälkeen kuin seinään,ettekö ole enää missään yhteyksissä?
Aika tuskaiselle kyllä kuulostaa.
tässä on jotain hämärää....
Ei me olla. FB.ssä ollaan kyllä kavereita, mut ei sielläkään kirjoitella mitään. Minä en ees uskalla, jos hän vaikka pahastuu ja haluaa pelkästään unohtaa minut?
no suurin syy on taatusti meidän ikäero, minä liian vanha :(
Olen miettinyt myös sitä, että jos olisin ollut "oikean" ikäinen, kuinka olisi siinä tapauksessa käynyt? Ehkä hänellä on vielä vapauden ja seikkailun kaipuu? Etsii itseään ja omaa paikkaa elämässä.
Ehkä en vastannut hänen mieltymyksiään ( pituus, paino, hiukset, silmät, rinnat) vai oliko seksi liian uuvuttavaa? Tai vaivasiko se että minulla on kaksi aikuista lasta? Minulle on tehty kohdunpoisto, en saa enää lapsia. Ja siihenkin tulee jo ikä vastaan.
Vastaus kaikkeen on lyhyesti : minun ikä ja ei, hän ei rakasta yhtä paljon kuin minä. Mutta pakkohan tämä totuus on vaan kestää.
miks sä nyt noita veivaat, olisitte silloin jutelleet nuo asiat selviksi, ei tarvitsisi enää pähkäillä. Mutta, uskon kyllä, että sulla on tosi paha, toivoton olo. Yritä keksiä jotain mielekästä tekemistä, ulkoile vaikka, se helpottaa hieman. Jaksamista sulle:)
Ei silloin pystynyt juttelemaan yhtään mitään, oli vain hiljaisuus ja kyyneleitä. Sitä halusi vaan takertua jokaiseen jäljellä olevaan minuuttiin ja sekunttiin. Ne olivat liian arvokkaita tuhlattavaksi "selvittelyyn"
Näin jälkeenpäin kaikki käytössä oleva aika on vaan tosiasioiden tuskan tuntemista ja suunnatonta ikävää. Yritän vääntää ajatuksiini lohdutusta: että vihdoin sain olla edes muutaman kuukauden onnellinen. Että maailmassa on yksi erityinen mies, jota sain rakastaa. Ja tuntea itsensä hyväksytyksi ja kenties rakastetuksi.
no, mut onhan Madonnallakin nuorempi.
ja aika monella muullakin, meidän ikiomalla Katri- Helenallakin on
Siitä kun vielä pääsisi, että pystyisi saamaan unen päästä kiinni ilman rauhoittavaa lääkettä. Olen syönyt niitä reilusti yli suositusten, mutta ilmankaan en pärjää yhtään päivää :(
Pelkästään kun tunnen painautuvani vasten patjaa ja tyynyä, vedän peiton ylleni. Se jo laukaisee muistikuvat, että hän olisi siinä vierellä. Kuinka kääntyisin kasvotusten, silittäisin pehmoisia hiuksia, kasvoja, käsivarsia, selkää. Muistan hänen ihonsa tuoksun ja joka ikisen vartalon kaarteen. Ne mielikuvat eivät vaan katoa, vaikka kuinka yritän. Ehkäpä pitäisi alkaa nukkumaan riippumatossa tai lattialla makuupussissa. No, sekään ei oikeesti auttaisi.
Pari kertaa olen herännyt aamulla tunteeseen, että hän olisi juuri ollut huoneessa, mutta ihan hetki sitten lähtenyt pois. Sellaisena aamuna olen tosi itkuinen ja umpiväsynyt koko päivän.