Miehelläni on erittäin suuri (olevinaan hienostunut) ja rikas suku, jossa mikään asia ei jää vain yhden henkilön tietoon vaan kaikki leviää kuin kulovalkea. No eihän meistä kumpikaan kaapissa ole ja olemme rekisteröityneessä parisuhteessa, joten asia on minulle yhdentekevää. Toistaiseksi meidät on otettu vastaan hyvin lukuunottamatta muutamia vanhempia konservatiivisia suvun jäseniä. Olen mieheni pyynnöstä (pakotettuna) suostunut pariin juhliin tulemaan ja kyllä siellä on tuijotettu kuin lihaa tiskillä ainenkin alussa. Minä kun olen vain porvarisuvun köyhä ja huonosti koulutettu yksinhuoltajaäitini äpärälapsi. Nämä vanhimmat sukulaiset tietysti ovat ilkeitä katseitaan antaneet ja itsehän en pidä turpaani kiinni jos minulle tullaan päätä aukomaan, joten vastaan näihin ilkeisiin katseisiin ilkeillä katseilla. Osa heistä näyttää ymmärtäneen, että voivat tuijottaa muualle ja yrittää keskittyä juhlimiseensa, ilman minun tai mieheni homouden ajattelua.
No minua ei kuitenkaan asiassa häiritse ne muutamat tuijottelijat vaan yksinkertaisesti se, etten halua mennä häihin, ristiäisiin ym. juhliin jotka muistuttavat minua siitä, mitä en itse saa. Minä kun en moraalini vuoksi voi mitään sateenkaariperhettä perustaa. Nämä vanhat mieheni sukulaiset piruilevat kylläkin hänen vanhemmilleen, kun lapsenlapsia ei kaikilta lapsilta ole siunaantunut. Appivanhempia ei tietenkään piruilu haittaa, koska mieheni sisarukset ovat lapsia hankkineet, joten he ovat isovanhempia joka tapauksessa. Mutta tunnen itseni silti jotenkin ulkopuoliseksi ja tuskastun hääjuhlissa. En halua juhlistaa kenenkään heteroperheen- tai parin onnea. Katkera olen suhteestani huolimatta. En ole hyväksynyt homouttani täysin, enkä aiokaan. Vaikka olen homo ja pakotettu elämään elämää, jota vihaan, ei minun ole mikään pakko hyväksyä homouttani ja sitä, etten tule koskaan saamaan elämää jota haluan. En edes tiedä rakastanko miestäni. Välitän paljon, mutta olen niin jäässä ja katkeroitunut, etten tiedä tunnenko edes rakkautta enää. Ero ei tule kuulonkaan. Me emme kuitenkaan riitele tästä asiasta (vielä) ja arkemme sujuu mutkattomasti. Mieheni on tietysti tunnustanut rakkautensa useasti ja toki vastaan aina "minäkin sinua".
Mieheni yrittää ymmärtää minua, mutta on ottanut "toisesta korvasta sisään, toisesta ulos" - asenteen. Todennäköisesti luulee, että asian ohittamalla se ratkeaa itsestään. No minun ongelmani tämä on eikä hänen. Mutta kun hän yrittää nyt minua pakottaa silti näihin sukujuhliin seuralaisekseen, seinäohdakkeeksi, etteivät sukulaiset vaan epäile meillä olevan mitään kränää. Olen joutunut koko elämäni tekemään kompromisseja ja yrittänyt miellyttää muita lapsesta lähtien. Tämä rekisteröity suhdekin on eräänlainen kompromissi, koska olen joutunut luopumaan lapsihaaveista ja toiveista olla hetero, niin otan vastaan mitä annetaan, vaikken onnellinen ole. Monesti mietin, että minun olisi ollut parempi elää yksin ja kaukana homopiireistä. Elän homona, vaikken halua. Suhteessa haluan olla, mutta ristiriita mikä elää sisälläni tekee sen vaikeaksi. Jos olisin nainen ja mieheni hetero niin mitään ongelmaa ei olisi. Mutta mieheni voisi nyt tehdä kompromissin ja mennä yksin sukunsa juhliin, jos ei halua jättää menemättä.
En mene enää edes oman sukuni juhliin. Silloin kun menin en pyytänyt miestäni mukaan (en kertonut juhlista). Kieltäydyn hääkutsuista enkä ole mennyt edes omien sisarteni tai veljieni lasten ristiäisiin. Kukaan heistä ei ole vielä naimisissa, mutten tiedä pystynkö kieltäytymään heidän kutsusta. Kirkossa voisin olla, mutta itse juhlaan en haluaisi osallistua. He varmasti ajattelevat minun olevan itsekäs, mutta mitä merkitystä heidän homoveljensä läsnäololla olisi heidän hetero-onnensa juhlistamisessa. Alkaa vihastuttamaan koko ajatus siitä, että siellä minun pitäisi olla istumassa katkerana sillä aikaa kun joka hemmetin Sinikka ja Teppo kertoo heteroelämästään.
Olen tietyllä tapaa jo lakannut elämästä. En toteuta enää itseäni. Kaikki tuntuu niin turhalta. Olen ottanut vähän kuin sätkynuken aseman, koska annan muiden ja mieheni ohjailla minua. Siksi olen pakotettuna joutunut menemään näihin juhliin ja vääntämään tekohymyä, vaikka sisällä kuohuu. En jaksa enää nauttia elämästä, koska en voi muuttua heteroksi, joten siksi vapaaehtoisesti olen mieheni alistamana ja teen kaiken mitä hän ikinä pyytää. Mutta olenko kohtuuton jos en mene esittämään onnellista hinttipuolisoa näihin juhliin ja pyydän miestäni hyväksymään sen? Miksi minulla olisi velvollisuus mennä niihin tuijotettavaksi ja kärsimään vain ja ainoastaan sen vuoksi, että olen rekisteröidyssä suhteessa mieheni kanssa?
No minua ei kuitenkaan asiassa häiritse ne muutamat tuijottelijat vaan yksinkertaisesti se, etten halua mennä häihin, ristiäisiin ym. juhliin jotka muistuttavat minua siitä, mitä en itse saa. Minä kun en moraalini vuoksi voi mitään sateenkaariperhettä perustaa. Nämä vanhat mieheni sukulaiset piruilevat kylläkin hänen vanhemmilleen, kun lapsenlapsia ei kaikilta lapsilta ole siunaantunut. Appivanhempia ei tietenkään piruilu haittaa, koska mieheni sisarukset ovat lapsia hankkineet, joten he ovat isovanhempia joka tapauksessa. Mutta tunnen itseni silti jotenkin ulkopuoliseksi ja tuskastun hääjuhlissa. En halua juhlistaa kenenkään heteroperheen- tai parin onnea. Katkera olen suhteestani huolimatta. En ole hyväksynyt homouttani täysin, enkä aiokaan. Vaikka olen homo ja pakotettu elämään elämää, jota vihaan, ei minun ole mikään pakko hyväksyä homouttani ja sitä, etten tule koskaan saamaan elämää jota haluan. En edes tiedä rakastanko miestäni. Välitän paljon, mutta olen niin jäässä ja katkeroitunut, etten tiedä tunnenko edes rakkautta enää. Ero ei tule kuulonkaan. Me emme kuitenkaan riitele tästä asiasta (vielä) ja arkemme sujuu mutkattomasti. Mieheni on tietysti tunnustanut rakkautensa useasti ja toki vastaan aina "minäkin sinua".
Mieheni yrittää ymmärtää minua, mutta on ottanut "toisesta korvasta sisään, toisesta ulos" - asenteen. Todennäköisesti luulee, että asian ohittamalla se ratkeaa itsestään. No minun ongelmani tämä on eikä hänen. Mutta kun hän yrittää nyt minua pakottaa silti näihin sukujuhliin seuralaisekseen, seinäohdakkeeksi, etteivät sukulaiset vaan epäile meillä olevan mitään kränää. Olen joutunut koko elämäni tekemään kompromisseja ja yrittänyt miellyttää muita lapsesta lähtien. Tämä rekisteröity suhdekin on eräänlainen kompromissi, koska olen joutunut luopumaan lapsihaaveista ja toiveista olla hetero, niin otan vastaan mitä annetaan, vaikken onnellinen ole. Monesti mietin, että minun olisi ollut parempi elää yksin ja kaukana homopiireistä. Elän homona, vaikken halua. Suhteessa haluan olla, mutta ristiriita mikä elää sisälläni tekee sen vaikeaksi. Jos olisin nainen ja mieheni hetero niin mitään ongelmaa ei olisi. Mutta mieheni voisi nyt tehdä kompromissin ja mennä yksin sukunsa juhliin, jos ei halua jättää menemättä.
En mene enää edes oman sukuni juhliin. Silloin kun menin en pyytänyt miestäni mukaan (en kertonut juhlista). Kieltäydyn hääkutsuista enkä ole mennyt edes omien sisarteni tai veljieni lasten ristiäisiin. Kukaan heistä ei ole vielä naimisissa, mutten tiedä pystynkö kieltäytymään heidän kutsusta. Kirkossa voisin olla, mutta itse juhlaan en haluaisi osallistua. He varmasti ajattelevat minun olevan itsekäs, mutta mitä merkitystä heidän homoveljensä läsnäololla olisi heidän hetero-onnensa juhlistamisessa. Alkaa vihastuttamaan koko ajatus siitä, että siellä minun pitäisi olla istumassa katkerana sillä aikaa kun joka hemmetin Sinikka ja Teppo kertoo heteroelämästään.
Olen tietyllä tapaa jo lakannut elämästä. En toteuta enää itseäni. Kaikki tuntuu niin turhalta. Olen ottanut vähän kuin sätkynuken aseman, koska annan muiden ja mieheni ohjailla minua. Siksi olen pakotettuna joutunut menemään näihin juhliin ja vääntämään tekohymyä, vaikka sisällä kuohuu. En jaksa enää nauttia elämästä, koska en voi muuttua heteroksi, joten siksi vapaaehtoisesti olen mieheni alistamana ja teen kaiken mitä hän ikinä pyytää. Mutta olenko kohtuuton jos en mene esittämään onnellista hinttipuolisoa näihin juhliin ja pyydän miestäni hyväksymään sen? Miksi minulla olisi velvollisuus mennä niihin tuijotettavaksi ja kärsimään vain ja ainoastaan sen vuoksi, että olen rekisteröidyssä suhteessa mieheni kanssa?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Kyllä minusta Sinun pitäisi seistä "miehesi" rinnalla. Olet ollut tietoinen myös niistä velvoitteista joihin olet tavallaan sitoutunut mennessäsi rekisteröityyn parisuhteeseen. Kuinka moni heteromies tai -nainen on niin onnellinen kun lähtee puolisonsa suvun juhliin. En ainakaan minä. Tilaisuudetahan kestävät vain muutaman tunnin joten kyllä ne kestät hyvin. Ne tilaisuudet ovat kuitenkintoiselle osapuolelle tärkeitä ja sillä osoitat kunnoitustusta puolisolellesi.
No en kyllä ymmärrä kuitenkaan sukujuhlia velvollisuutena olipa sitten homo tai hetero. Ne vaan on yhtä tuskaa enkä usko, että minunkaan hapanta naamaa niihin kaivataan. Tähän asti olen yrittänyt vain välttää riitelyä mieheni kanssa, mutta jospa seuraavan kerran laitan vastaan ja syttyköön siitä sitten maailmansota.
Kirjoitit tuon sanan "miehesi" lainausmerkeissä. Mitähän nimitystä sinä sitten käyttäisit rekisteröityneen parisuhteen miespuolisesta osapuolesta ettei tarvitse halventavia lainausmerkkejä laittaa? Puoliso kuulostaa aviopuolisolta kuten siippakin. Poikaystävä/ miesystävä on liian kevyt ilmaisu vakiintuneen ja rekisteröidyn suhteen osapuolesta. Mielestäni voin kutsua häntä miehekseni ja ilman lainausmerkkejä, koska se on neutraalimpi ilmaisu toisin kuin nyt vaikka se puoliso, vaikken siinäkään mitää väärää näkisi.
Minuakin häiritsi nuo lainausmerkit. Vaikkei kirjoittaja ehkä sitä tarkoittanutkaan, se kyllä uulosti v****ilulta.
Pyydän anteeksi noita lainausmerkkejäni, koska en tarkoittanut sitä, miksi sen Sinä ja joku muukin tulkitsee. Olen itsekin bi-homo, joten en loukkaa tahallisesti ketään meikäläistä. Toki ajatusmaailmani on ns. vanhakantainen ja se minulle toki voidaan suoda. Ja sillä saatan jotain kaunosielua loukata.
No miksi sitten laitoin ne sitatiit. Kun tulee vastaan heteropari, niin heti tietää kumpi on nainen ja kumpi mies. Vastaavasti homoparista ei sitä tiedä. Minusta voisi myös käyttää nimitystä mieskumppani, niin silloin kummatkin ovat tasa-arvoisia.
Minä ajatuksissani aina yhdistän, että mies on top ja se toinen btm. Toki ei saisi yleistää. Toki joku voi väittää, ettei harrasta olleenkaan anaaliseksiä. Ehkä yhden käden sormin laskettuna on niitäkin pareja , joille riittää runkut ja imut . NO
nämät asiat kuuluvat jokaisen yksityiselämään, joten ei mietitä näitä.
Minua ihmetyttää homojen kova haluu saada kirkkovihkijäiset jne. Minusta rekisteröity parisuhde on hyvä juttu, koska siinä esim.yhteinen omaisuus jaetaan samoin kuin heterosuhteissakin. Minua todella häiritsee se jatkuva kitinä avioliitosta. Minusta avioliitto on miehen ja naisen keskeinen, eikä naisen/naisen tai miehen/miehen liitto. Säilytetään avioliitto-nimitys edelleen kuten jo satoja vuosia on ollut. Homoliitoille voi keksiä joku muu nimitys jos parisuhde- nimitys ei kelpaa.
Annetaan vielä toinen täyslaitaisuus mielipiteeseeni. Se koskee lapsia. Hyväksyn, että jos jommallakummalla on ennestään oma lapsi, niin sen tietysti pitää saada pitää, mutta ei anneta lasta mies- tai naispareille. Lapsella tulee olla oikeus, niin isään kuin äitiinkin. Tiedän, että naisparit ja miesparit rakastavat ja pitävät varmaan paremmin lapsensa kuin jotkut heteroparit eli ei se lapsi jää vajaksi rakkaudesta. Ainakin pojilla on erittäin kova isän tarve lapsuudessa ja eikä kukaan nainen pysty sitä tarvetta tyydyttämään. Tiedän sen omasta kokemuksesta, kun isäni kuoli vähän ennen syntymääni. Sain hyvä kodin ja rakkauden äidiltäni ja kolmelta siskoltani, mutta isää ne eivät voineet korvata.
Tiedän, että näillä kommenteilla osun ampiaspesään, mutta tekee niin helvetin hyvää vähän tuulettaa noita ja meitä homoja. Heteroliitotkaan eivät kestä, mutta homoliitot kaatuvat muutamassa vuodessa suurilta osin.
Suurin osa homoista on vitun ailahtelevia, osa juoppoja ja heti valmiita syrjähyppyihin kuin vain sopiva poika/mies vilkaisee sinnepäinkin. Tiedän parin, joka teki heti parisuhteen alussa jo sopimuksen, että saa käyttää vierasta jos vain kertoo sen toiselle. Tietää sen, ettei se liitto pitkään toiminut.
Lisäksi me homot olemme omaan napaan tuijottajia ja pirun itsekkäitä ,kuten tämän viestisarjan aloittaja todistaa.
Antaa olla tällä kertaa enää lisämättä vettä kiukaalle.
"Kun tulee vastaan heteropari, niin heti tietää kumpi on nainen ja kumpi mies. Vastaavasti homoparista ei sitä tiedä. Minusta voisi myös käyttää nimitystä mieskumppani, niin silloin kummatkin ovat tasa-arvoisia."
Huh huh. Miksi homoparin osapuolet pitäisi jakaa "mieheksi ja naiseksi?" Top ja btm nimitykset eivät myöskään kerro automaattisesti osapuolien miehekkyysmittarista yhtään mitään. Bottomina oleminen ei tarkoita aina alistumista, koska silloin voi olla myös dominoivakin kun käy ne hommat sitenkin, että toppi on alla. Kaikenlisäksi sen lisäksi, että on pareja, jotka eivät harrasta anaaliseksiä, on myös pareja joissa kumpikin osapuoli on versatile eli kumpikin on vastaanottajana ja ottavana osapuolena vuoronperään. Miksi kutsuisin miestäni mieskumppaniksi? Todella idioottimaisen kuuloista. Kuten olen jo aikasemmin kirjoittanut, voin mielestäni hyvin kutsua kumppania vain miehekseni, koska se on aika neutraali ilmaisu.
Avioliittolain muutoksen haussa ei ole kyse kirkkohäistä vaan siviilivihkimisoikeuden saamisesta!
"Lisäksi me homot olemme omaan napaan tuijottajia ja pirun itsekkäitä ,kuten tämän viestisarjan aloittaja todistaa.
Antaa olla tällä kertaa enää lisämättä vettä kiukaalle."
Olet hirveä yleistäjä. Se, että sinulla on noin negatiivinen kuva homoista ei tarkoita sitä, että kaikki olisivat sellaisia kuten sinä koet. Jos olisin niin itsekäs kuin annat ymmärtää, olisin pistänyt vastaa miehelleni jokaisessa tilanteessa missä olen kokenut olevani eri mieltä. Sen sijaan olen suostunut kompromisseihin tai sysännyt omat haluni sivuun. Totaalisen itsekäs ihminen ei sellaista tee. Kaikenlisäksi tietynlainen itsekkyys on tervettä parisuhteessakin. Ei se kuitenkaan sitä tarkoita, että oma tahto on ihan nollassa kun sitoudutaan toisen kanssa.
Tulinpa vaan sattuneesta syystä, minä heterokin, kurkkaamaan tänne, kun joku oli lainannut tuota erästä kommenttia eräälle toiselle palstalle.
Täytyypi sanoa, että oli todella mieluisa yllätys saada lukea tuollainen noin terveen itsekriittinen ja rehellinen kommentti ja myöskin tuo, että on teissä homoissa ihan järkeviäkin tyyppejä... Niin, tai itse asiassa, mistäs minä tiedän vaikka olisi paljonkin...?
Tarkoittaen nyt tuota oivallusta, että ei se nyt välttämättä ole ollenkaan viisasta synnyttää tuollaista hirveätä kuohuntaa, mitä tämä avioliittolain muuttamisen vaatimus on alkanut saamaan aikaan. Viisasta sen sijaan olisi ehdottaa suosista omaa vastaavaa liittoa, tai mikä yhdistys se sitten olisikaan nimitykseltään, josko se sitten vaikka menisi läpikin, ilman suurempia kähinöitä...
Mutta tuollainen selittely, ja hampaat irvessä ollaan vaatimassa, että "kyllä meidän nyt pitää päästä samaan liittoon heteroiden kanssa, vaikka homoja tahdommekin olla... koska muuten ei ole tasa-arvoa"... ei ehkä kuitenkaan ole viisasta eikä edes järkevää. Hieman vaikeata on asiaa vääntää edes rautalangasta, jos sitä ei itse kyseisellä taholla oivalleta, mistä on kysymys. Kun ei oikein haluaisi mitään ns. pirujakaan maalailla seinille. Oma olettamukseni on, että koska kuitenkaan asenteita ei saada millään fippaskonsteilla muuttumaan, vaan saattaa olla että ne ennemminkin lietsovat tietyillä tahoilla lisää ja uutta homovastaisuutta, vaikkakin nyt tuo kansalaisaloitteen luoma illuusio voi antaa kovinkin ruusuista kuvaa -mutta se on kuitenkin -vain illuusiota...
Minulla on ollut vastaavanlaisia kokemuksia... ja ymmärrän oikein hyvin tuntemuksesi.... Eräs ystäväni antoi minulle erittäin hyvän neuvon, jonka toteutin; pitää antaa näiden töllistelijöiden ja itsensäkehujien maistaa omaa lääkettään.
Järjestä itse sukujuhlat, johon kutsut ainakin tuon pahimman kaartin, anna skumpan virrata ja ole dominoiva juhlien isäntä! Tein tuon pari vuotta sitten jouluna; kutsuin koko poppoon joulupäivänä syömään, ja kaikki laitettiin oikein viimeisen päälle. Kyllä meni porukka hiljaiseksi, eikä ole sen jälkeen tuijoteltu.Jouluevankeliumikin luettiin ja virret veisattiin, siinä meni eräillä konservatiiveilla sormi suuhun, ja aiemmin vihaalietsoneet tulivat kyynelsilmin kiittämään ja halaamaan.
Siis tässä yksi idea. Ei ehkä toimi kaikilla, mutta mä olen ollut sen jälkeen huomattavasti paremmissa, siis ainakin sovinnaisemmissa väleissä noihin ns. sukulaisiin.
Tämä kuulostaa todella, todella tutulta!
Pakko sanoa ensin, että minäkin olen yksinhuoltajaäidin äpärälapsi, hän oli vieläpä alkoholisti joten kasvatin paitsi itseni niin pidin hänestä huolta.
Ja minäkin olen halunnut aina samoja asioita kuin kaikki muutkin ihmiset, uran, perheen yms. Erona on se etten pystyisi ikinä luopumaan niiden asioiden haluamisesta ja tavoittelusta. Alussa ajattelin pitkään ettei sillä ole mitään väliä mikä olen, saan ne jollain tavalla joka tapauksessa ja että asiat järjestyvät itsestään. No olen nyt huomannut että vaikeaahan se on homona niitä saada ellei töitä tee, joten on vain asennoiduttava toisin. Itse ainakin pidän mieleni nyt tästedes avoimena kaiken suhteen mitä vastaan tulee.
Mutta sen voin sanoa, että elin kaksi-kolme vuotta niin että yritin unohtaa haaveeni ja ajatella että tyydyn vain siihen mitä on. Ja kyllä se oli kamalaa! En ole ikinä, edes lapsena ollut niin masentunut. Niin ei voi elää kukaan, kyllähän haluamiaan asioita on pakko tavoitella. Joten kyllä sinullekin nyt jotkut keinot on löydyttävä. Sinun on saatava miehesi ymmärtämään ne asiat joita haluat, ja hänen on oltava niissä asioissa sinun tukena, samalla tavalla kuin sinäkin olet häntä tukenut. Mielestäni sinun tulee vaatia elämältä enemmän. Olet oikeutettu samoihin asioihin kuin kaikki muutkin.
Tosin sitten kun näitä asioita mietit niin kannattaa aina muistaa että kaikilla on omat ongelmansa. Ei näiden heteroperheiden elämä ketä näet näissä sukujuhlissa ole yhtään sen auvoisempaa todellisuudessa, jotkut saattavat esittää jopa. Niitä ketuttaa ihan yhtä paljon mutta vain eri syistä. Lapsia omaavat lähes poikkeuksetta miettivät millaista olisi olla "vapaa". Ja tiedätkö kuinka montaa miestää ottaa päähän ettei he voi ikinä kokeilla eri asioita tai toteuttaa itseään sillä tavalla kuin sinä ehkä voit. Joten ei se kateus auta mitään. Itse olen saavuttanut aikoinaan asioita kateuden voimin ja kun olen sen saanut en ole sitä kuitenkaan halunnutkaan. Joten kun jotain asiaa tavoittelet mieti ihan *oikeasti* miltä se sinusta sitten tuntuu kun sinulla se on.
Sielusi ja tunteesi ovat jo kuolleet. Voit saada ne henkiin eroamalla, lähtemällä ja keskittymällä niihin asioihin, joista tykkäät. Tuollaisena ilottomana rauniona sinusta ei ole hyötyä itsellesi eikä kenellekkään muulle.
Olen kokenut sen. Itse en olisi lähtenyt, mutta oli pakko. Onneksi minut potkaistiin parisuhteesta, kodista, töistä ja kaikesta. Olin täysin masentunut silloin.
Nyt olen vajaa kaksi vuotta ollut tekemättä mitään. Tai tehnyt pikkaisen niitä asioita, joista olen edes vähän tykännyt.
Sen seurauksena olen rakastanut oikeasti ensimmäistä kertaa. Ja olen huomannut kuinka paljon minulla ystäviä ja kaikkea kivaa.
Muutan mieheni kanssa pian yhteen ja työkin maistuu taas.
Pari vuotta sitten olin jo luopunut toivosta. Kun enää ei tavoittele mitään, niin kaikki voikin olla äkkiä saavutettu.
En minä niitä lapsia tai avioliittoa saa kuitenkaan vaikka eroaisin, kun en vetovoimaa naista kohtaan tunne ollenkaan eikä kulissiliitto oikein tunnu hyvältä ratkaisulta. Joten mielummin mätänen ja kuolen hiljalleen tässä suhteessa minkä olen saanut. Elämäni on merkityksetöntä itselleni joka tapauksessa, koska en ole oikeastaan koskaan, ehkä joskus pienenä lapsena viimeeksi, pitänyt elämää elämisen arvoisena. En koe homon elämää itselleni hyväksi enkä pidä edes muihin homoihin yhteyttä (miestäni siis lukuunottamatta). Halveksin gay prideä ja välttelen kaiken maailman gay baareja missä pervot etsii himoseuraa. Kuvottaa koko homokulttuuri muutenkin, joten pysyn mielummin pois edellä mainituista paikoista ja tapahtumista. Mukaanlukien muut homot.
Hienoa kun jotkut homoutensa hyväksyy ja pystyy sen kanssa elämään, mutten itse sitä halua hyväksyä enkä edes yritä hyväksyä. Hienoa myös jos joillekin on okei, että on lapseton. Itseäni kun ei mitkään muumimukimenetelmät tai sijaissynnytysjutut sytytä ja niiden tilanteiden epävarmuuskaan ei houkuttele. Koska mistä sitä tietäisi jos tämä lapsen äiti lasta luovuttaisikaan. Juu ei, en edes harkitse tälläisiä enää. Enkä adoptoisi, vaikka olisi siihen mahdollisuus kun mielummin kasvatan lapsen joka on omaa lihaa ja vertani.
Homous on taakka jota saan kantaa hautaan asti. Olen huomannut, että homouden helpoiten hyväksyy ihmiset, jotka eivät halua lapsia tai haluavat elää villiä ja vapaata elämää tai kukasta kukkaan. Itse kun en ole sellainen. En minä voi ajatella asiaa sillä tavoin, että "Joo no mähän saan elää onnellista panoelämää ilman pelkoa lapsista ja riehua missä huvittaa kun ei ole vanhemmuden kahleita. Oikein ihanaa!" Joo vanhemmuudessa on omat vastoinkäymisensä, murheet ja ilonsa, mutta ei se elämä silti kukoista tässäkään tilanteessa. Sanokoon kuka mitä haluaa, heterona on parempi. Harmi vaan ettei siitä pääse eroon. Minulle on aivan sama missä kukakin perää hinaa / on hinattavana, mutten koe asioita samalla tavalla kuin nämä villit ja vapaat tai kukasta kukkaan muna pystyssä liitäjät. Mutta joo mikäs tässä mieheni siivojana, rakastajana, ruuanlaittajana ja orjana olemisessa. Ainenkin joku tarkoitus minulla on.
Aika paha yleistää kaikki muut jonkinsortin munanälkäisiksi pervoiksi vaikka homoja sattuisivat olemaan. Mites nuo heterot pillu -ja munahaukat? Ihan jeejee?
Kyllä, niitä löytyy munahaukkoja löytyy myös homoista, etenkin sellaisia jotka ovat kulissiavioliitossa ja salassa painavat muita.
Mies nyt sukupuolena sattuu olemaan keskimääräisesti aktiivisempi kuin nainen kun seksuaaliasioista puhutaan. Niin ja nyt kun munanliitämisestä puhutaankin, jos itse olet vakituisessa parisuhteessa, niin mitä ihmettä muiden liitämiset sinua kiinnostaa? Ja taas, kyllä, se antaa huonoa mainetta meille muille, mutta eivät ne munahaukat varmaan silti teidän makkariin ole liidelleet? Jos ovat, niin pahoittelen. Sitten on aihetta ainakin hetkelliseen vihaisuuteen.
Luuletko itse olevasi jotenkin ylitsevertainen tai jonkin sortin marttyyri? Yhyy olen homo, en voi kokea synnytyksen iloa? Juu, se on vaikeampaa homppelina saada/adoptoida lapsia. Mahdotonta? No ei. Yhdistyksiä löytyy tuohon asiaan liittyen mitkä voivat auttaa? Tähänkin asiaan tulee juridisia muutoksia tulevaisuudessa, ja positiivisempaan päin ollaan menossa - pikkuhiljaa.
Äläkä jaksa tavoitella muiden hyväksyntää koska kaikkia ei voi tyydyttää, paska olo siinä vain itselle tulee. On tullut kokeiltua ja siitä ei muuta jää kuin paskan maku suuhun.
Katso ikkunasta ulos. Ei siellä ole niin mustaa ja synkkää sittenkään. Ei edes gay pridekaan ole niin synkkä, kuin kuvittelet. Ärsyttävän yliampuva ehkä.
Miksi ylipäätänsä mätänet ja kuolet? Harmillista se on, mutta älä ala muita vetämään mukanasi. Aiheutat vain pahempaa kärsimystä itsellesi ja varsinkin puolisollesi. Hanki mieluummin ammattilaisen apua, sillä ei kovin terveeltä kuulosta tuollainen. Enkä tarkoita tuota edes mitenkään loukaten, vaan oikeasti.
Mikäli koet teidän parisuhteenne epätyydyttäväksi tai huonoa vointia aiheuttavaksi, niin keskustelkaa asiasta onko tilanteelle tehtävissä jotain.
Toivottavasti tuosta sotkusta sai nyt edes jotain irti. Keskittyminen kusee. Saatana.
Voi voi, iskikö sinua tekstini kenties hermoytimeen? Taas yksi homppeli, joka vetää herneet p e r s e e s e e n kun löytyy homoja, jotka eivät pidä homoudesta. Vai oletko kenties ammattiloukkaantuja? Kaikenlisäksi käsitit tekstini väärin.
"Aika paha yleistää kaikki muut jonkinsortin munanälkäisiksi pervoiksi vaikka homoja sattuisivat olemaan"
Ekanankin en ole tarkoittanut, että kaikki homot ovat sellaisia kuten edellisessä tekstissäni olen kirjoittanut. Se oli lähinnä vastaväitettä siihen, kun usein kuulen juuri tuota mitä YA-nimimerkillä on kirjoittanut:
" Lapsia omaavat lähes poikkeuksetta miettivät millaista olisi olla "vapaa". Ja tiedätkö kuinka montaa miestää ottaa päähän ettei he voi ikinä kokeilla eri asioita tai toteuttaa itseään sillä tavalla kuin sinä ehkä voit. "
Sitäkin olen kuullut homojen suusta, että "mitä sitä mihinkään parisuhteisiin sitoutumaan kun voi olla vapaa ja naida ketä huvittaa ". Joten halusin vain tuoda esille sen, että minä en koe tarvetta olla ”vapaa” ja toteuttaa seksuaalisuuttani miten lystää. Olen vain kokenut, että ihmiset, jotka haluavat elää liitäjien elämää, hyväksyvät homoutensa helpommin, koska heille se tarjoaa tietyllä tapaa "vapauksia", mutta minä en tosiaan voi itseäni koe sen ääripään jäseneksi. Toin asian kärjistetysti esille, koska minua ärsyttää tuollaiset argumentit siitä, kun on homo ja saa olla villi ja vapaa. Saahan heterotkin valita sen tien jos haluavat. Mutta itse kun en saa sellaista elämää mitä haluan, mitä monilla heteroilla on. Muiden makuuhuone-elämä ei minua kiinnosta. Minähän kirjoitin, että minulle on sama mitä kukakin tekee, mutta itse en ole sellaista tyyppiä.
"Luuletko itse olevasi jotenkin ylitsevertainen tai jonkin sortin marttyyri? Yhyy olen homo, en voi kokea synnytyksen iloa? Juu, se on vaikeampaa homppelina saada/adoptoida lapsia. Mahdotonta? No ei..."
Justiinsa joo. En ole väittänyt olevani myöskään ylivertainen tai marttyyri. Luit selvästi tekstini muutenkin huonosti kun otit tuon adoptioasian esille, vaikka olin kirjoittanut, etten adoptoisi, vaikka siihen olisi mahdollisuus, koska haluaisin lapsen joka on biologisestkin minun. Mutten valitettavasti halua mitään sateenkaariperhettä, koska olen siinä mielessä konservatiivi itse, että koen lapsen tarvitsevan sekä isän, että äidin huoltajikseen. Sanoipa tutkimukset mitä tahansa, minä en koe, että pystyisin korvaamaan äidin lapsilleni enkä usko, että ulkopuoliset naismallit voisivat tehdä sitä myöskään. Tiedän itse millaista on kasvaa epämääräisissä oloissa ja ilman omaa sukupuolta olevan vanhemman tukea, joten en halua aiheuttaa omalle lapselle samanlaista tilannetta.
"Äläkä jaksa tavoitella muiden hyväksyntää koska kaikkia ei voi tyydyttää, ***** olo siinä vain itselle tulee. On tullut kokeiltua ja siitä ei muuta jää kuin paskan maku suuhun.Katso ikkunasta ulos. Ei siellä ole niin mustaa ja synkkää sittenkään. Ei edes gay pridekaan ole niin synkkä, kuin kuvittelet. Ärsyttävän yliampuva ehkä."
En tavoittelekaan kaikkien hyväksyntää, mutten myöskään halua olla sellaisten ihmisten seurassa, joiden koen halveksivan minua. Minä vähät välitän siitä, mitä ulkopuoliset ajattelevat minusta tai suhteestani, mutta epämiellyttävä ilmapiiri on aina epämiellyttävä.
Kyllä siellä ulkona aika harmaalta ja kolealta näyttää.Sinä olet varmaan näitä eturintaman homoaktivisteja, jotka elävät vaaleanpunaisessa sateenkaarimaassa ja ravaa joka ikiset homopippalon läpi. Jos minua ei pridet ym. huvita niin se on oma asiani.
" Harmillista se on, mutta älä ala muita vetämään mukanasi. Aiheutat vain pahempaa kärsimystä itsellesi ja varsinkin puolisollesi. Hanki mieluummin ammattilaisen apua, sillä ei kovin terveeltä kuulosta tuollainen. Enkä tarkoita tuota edes mitenkään loukaten, vaan oikeasti."
Ketä minä muka tässä olen mukanani vetämässä? Sinuako? Vai muita homoja? Ainoa homo itseni lisäksi elämässäni on oma mieheni, jolle en ole mitään pahaa aiheuttanut. Hän on käsittääkseni onnellinen ja hyvinvoiva. Suhde itsessään ei aiheuta minulle kärsimystä, päinvastoin, sillä kahdestaan asumisessa on omat etunsa ja kuten olen kirjoittanut edelliseen vastaukseeni, ero ei tule kuulonkaan. Enkä tätä jatkuvasti ole purkanut mieheenikään. Kyllä hän tietää, etten ole homouttani hyväksynyt ja kärsin aika ajoin, muttei hän anna asian vaivata itseään, koska tämä on minun ongelmani. En minä anna tämän näkyä ulkoisesti siten, että olisin jatkuvasti hermorauniona, vaikka minusta siltä tuntuu useinkin.
Ja ammattiavusta sen verran, että omasta kokemuksesta voin kertoa ettei siitä ole hyötyä. AIvan yhtä tyhjän kanssa jauhaa tästä asiasta kenenkään kanssa, kun se on joko puhdasta väittelyä tai tuloksetonta keskustelua. Elän tässä hetkessä nyt näiden asioiden varjolla, vaikken kovin onnellinen ole. Mutta voisin olla onnettomampikin.
Voi luoja mikä draamakuningas.
No jaa, mä tajusin muutama vuosi sitten, että miks v'''ssa mun pitäisi mennä sukujuhliin vain velvollisuudentunnosta tai ylipäätään yrittää olla suvun kanssa väleissä. nämä sukulaiset kun on sellaisia ihmisiä, joiden kanssa en varmasti olisi tekemisissä, jos ei oltais tuttuja tästä sukuyhteydestä johtuen. Ja tarkemmin, eihän me edes olla mitään tuttuja. Ei ne tiedä mun elämästä hevon p'''kaa eikä niitä edes kiinnosta. ja totuuden nimissä, eipä kiinnosta muakaan. Sovitaan vaikka niin, että aikuiset ihmiset voi päättää ihan itse kenen kanssa haluaa olla tekemisissä ja kenen ei. Kaikenlainen teeskentely on niiiin pe''''stä.
Olen ollut homo- ja heteroliitossa. Niissä ei käytännössä ole mitään eroa. Tärkeintä on ihmisen mieli ja asenne.
Seksuaalinen suuntautuminen ei ole kriteeri harrastaessani, mennessä ulos, tehdessäni töitä tai muuta puuhastellessa – en edes tiedä ystävieni suuntautumista.
Heteroliitto ei ole automaattisesti helppo, eikä lapsia tuosta vaan niin putkahtele.
Asenteesi on sellainen, että on hyvä, ettei sinulla lapsia kasvatettavana. Tuollainen vanhemman itseinho olisi todella vahingollista lapselle.
Eikä sinun ole todellakaan pakko mennä sukujuhliin. Jätä ne ihmeessä väliin. Syynkin voit sanoa, että et kestä katsella heteroiden "onnea". Yleensä ihmiset ilahtuvat, kun joku on heille noin kateellinen. Teet siis palveluksen.
"Asenteesi on sellainen, että on hyvä, ettei sinulla lapsia kasvatettavana. Tuollainen vanhemman itseinho olisi todella vahingollista lapselle."
Sinähän se muutaman kirjoittamani tekstin perusteella pystyt arvioimaan kykyni toimia vanhempana. En inhoa itseäni, inhoan homouttani, joka en ole minä kokonaisuudessani, vaan osa minua, mutta vain osa. Tuskinpa olisin samalla tavalla katkera, jos niitä lapsia olisi ja siinä tapauksessa olisin hetero, joten tilanne olisi aivan eri. Koska nykyisessä tilanteessa niitä lapsia ei ole tulossa, mutta jos niitä jo olisi niin lähtökohdatkin olisivat jo täysin erilaiset.
Ärsyttää käsittämättömästi kun aina vedetään tuo "ei ole heteroillakaan helppoa" argumentti mukaan. En ole väittänyt, etteikö heteroilla olisi ongelmia, mutta heidän ei tarvitse miettiä samanlaisia asioita mitä itse mietin seksuaalisuudestani. Mielummin heterona ja heteroelämän vastoinkäymiset, kuin nykyinen tilanne. En ole missään vaiheessa kuvitellut, että heteroseksuaalisuus on automaattinen tie onneen.
Selfish,
Kuvitellaanpa nyt että et ikinä olisi tullut ulos kaapista ja sinulla olisi nyt vaimo ja lapsia. Etkä olisi ikinä toteuttanut homo-minääsi. Mieti millainen osa sinulta olisi jäänyt elämättä elämää, ja miten ahdistunut ja iloton olisit sisäisesti. Ja kuvittelepa sitten sitä, että näitä miehiä löytyy paljonkin ketkä vain haaveilevat mutteivät koskaan koe näitä asioita.
Tosiasia vain on se, että ihmisen elämä ei ole nuoruudesta vanhuuten yhtä ja samaa. Siihen kuuluu eri vaiheita, ja jokainen vaihe on käytävä läpi. Kukaan ei voi koko ikäänsä olla järkevä, tai onnellinen, tai aikaansaava, tai huoleton. Eikä pidäkään. Jos näin olisi, ei ihminen ja elämä kehittyisi mihinkään.
Elät nyt yhtä näistä vaiheista. Ei tilanteesi tule loputtomiin kestämään. Joko se muuttuu itsestään tai sitten sinä muutat sitä aktiivisesti.
Tuollaista tilannetta ei olisi voinut mitenkään tulla, koska kuten olen aikaisemmin kirjottanut, kulissiliitto ei tunnu hyvältä ratkaisulta. Toisaalta onnen määrä voisi olla suht sama kuin tällä hetkellä, vaikka minulla ei olisi tyydyttävää parisuhdetta, olisi varmasti muuta sisältöä elämässä mitä vaalia kuten ne lapset. En kuitenkaan ole seksin perään samalla tavalla kuin monet muut miehet, vaan melkein aseksuaali. Minulla ei olisi välttämättä sitä mitä on nyt, mutta minulla olisi jotain sen tilalla. En kuitenkaan usko, että ne miehet jotka ovat valinneet perheen perustamisen, voisivat lapsiaan katsoessaan katua heidän tekemistään. Ellei ole sydämetön ja tunteeton isä, joka ei lapsiaan edes rakasta.
"Ja kuvittelepa sitten sitä, että näitä miehiä löytyy paljonkin ketkä vain haaveilevat mutteivät koskaan koe näitä asioita."
Jos tarkoitat näilä asioilla nyt miesten välistä rakkautta ja seksiä, niin luulenpa, että aika moni kulissiliitossa eläjä on vaimoaan edes kerran pettänyt miehen kanssa. En kuitenkaan usko, että miehet, jotka mieltävät itsensä täysin heteroiksi, kaipaavat samoja asioita kuin me homot seksuaalisuuden saralla. Kaikenlisäksi jos jollain on elämä kiinni siitä, kuinka paljon seksiä ja kumman sukupuolen kanssa sitä on harrastanut, niin sellaista en voi käsittää. Jos seksi on jollekin se elämän suola, asia ok, mutta näin ei ole itselleni. On tässä elämässä niin paljon muutakin.
Mutten edelleenkään voi ajatella, että minulla on tässä tilanteessa todella suuri etu ilman vanhemmuuden kahleita, sellaisia haaveita, tavoitteita ym. joiden toteuttamisen koen tarpeelliseksi tai joiden kokisin tuovan itselleni suunnatonta onnea. Minulla oli joskus haaveita ja tavoitteita, joista osan olen toteuttanut ja osan olen hylännyt, koska en tunne niitä tarpeelliksi. Lopetin itseni toteuttamisen myös senkin vuoksi, ettei ole mitään toteutettavaa, ainakaan mahdollista sellaista. Vaihtaisin paikkaa mielelläni jonkun heteron kanssa, jos se olisi mahdollista. Tunnen kuitenkin homoseksuaalisuudestani huolimatta olevani hyvin "heteromainen" niin ullkoisesti kuin sisäisesti. Uskon, että kehityksessäni homouteen johtanut asia, olipa se synnynnäinen tai psyykkinen, oli virhe. Luonto ei kuitenkaan ole täydellinen. Olin varmasti kehittymässä heteroseksuaaliksi, mutta jokin meni vikaan ja nyt kärsin tästä virheestä, joka ei sovellu kokonaisuuteen.
"Siihen kuuluu eri vaiheita, ja jokainen vaihe on käytävä läpi. "
Vaikken homoudestani pidä, se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö tajuaisi itsestään selviä asioita. Vastoinkäymiset kuuluu elämään, sen olen oppinut jo niistä ensimmäisistä hetkistä lähtien, jotka muistan elämässäni. Itselleni niitä vastoinkäymisiä on tosin suotu jokaikiselle vuodelle niin paljon, että se tuntuu kohtuuttomalta. Jos elämä on pelkkää selviytymistä ja jatkuvaa taistelua, on mielestäni täysin ymmärrettävää, etten voi sanoa pitäväni elämästä ylipäätänsä. Kaiken seksuaalisuuteen liittymättömän taakan jälkeen, homoseksuaalisuuden taakka tuntuu todella epäreilulta ja väärältä. Mutta sille ei mahda mitään. Elän tässä hetkessä ja näissä putteissa mitä on suotu. Katkerana olen elänyt jo niin monta vuotta, mutta olen jo tottunut siihen, etten edes tunnista omaa katkeruuttani. Yritän päästä taas tunteitteni kanssa neutraaliin olotilaan, ettei asiat sureta niin paljoa, vaikken iloa pahemmin koekaan.
Hei
Kerrot kokevasi olleesi pakotettuna miehesi sukujuhlissa. Kerrot myös, että et hyväksy täysin homouttasi, vaikka oletkin ulkona kaapista.Sinulla on tuntemuksia, joissa haluaisit muuttua heteroksi. Koet kärsiväsi sukujuhlissa, et koe kuuluvasi joukkoon.
Mielestäni olisi tärkeää miettiä, mikä estää sinua hyväksymästä täysin itseäsi (johon homoseksuaalisuus kuuluu kiinteästi ja olennaisena osana). Koet, että ulkopuoliset henkilöt ohjailevat sinua. Koet tehneesi kompromisseja ja koet mielisteellisesi muita koko elämäsi ajan. Kerrot vahvoista tuntemuksista. Oletko kertonut kenellekään läheisellesi niistä? Onko sinulla ystäviä, joiden kanssa voisit keskustella asiasta? Keskusteletko miehesi kanssa näistä asioista, kykenettekö keskustelemaan vaikeista asioista, niin että toinen myös todella kuuntelee?
Haluat muutosta nykytilaan. Haluat, että olisit onnellisempi ja tyytyväisempi. Muutos voi lähteä vain sinusta. Kehottaisin sinua tarkoin miettimään, mitä elämältäsi haluat? Mikä todella on sinulle tärkeää? Ketkä ovat tärkeimpiä ihmisiä sinulle? Aikuisten välisiä ihmissuhteita on hoidettava ja vaalittava. Rakkautta ei voi saada loputtomiin, jos ei itse ole valmis rakastamaan. Jos joku ihminen on sinulle todella tärkeä, olet valmis myös hänen eteensä vaivaa näkemään. Miehesi sukulaiset eivät ilmeisesti ole sinulle tärkeitä. Voisitteko vaikka sopia, että menette sukulaisten häihin ja hautajaisiin ym. tärkeimpiin tilaisuuksiin, mutta jätätte pienimmät kissanristiäiset välistä tai menette valikoiden niihin vain kerran vuodessa?
En halua hyväksyä itseäni täysin, koska tämä asia on sama kuin joku raajani olisi amputoitu: Minun on pakko sopeutua elämään puuttuvan raajan kanssa, mutta se ei sitä tarkoita, että minulle olisi ok se raajan puuttuminen tai ettenkö toivoisi olevani kokonainen. Ihmisillä on aina toiveita paremmasta elämästä riippumatta siitä onko sopeutunut nykytilanteeseen. En koe, että kaikkea on pakko hyväksyä täysin, vaan nimenomaan pitää sopeutua elämään, vaikkei niihin ikäviin asioihin olisi tyytyväinen. En voi kuitenkaan koskaan sanoa itselleni tai kenellekään muulle, että olen ylpeä homoudestani. Jos joku olisi kysynyt, olisinko mielummin hetero, niinäkin hetkinä jolloin olen ollut erittäin onnellinen, olisin vastannut myöntävästi. Kaikki asiat ei aina jakaudu tasan, sen hyväksyn, mutten muuta.
Ite menen juhliin ilmasen ruuan ja juoman takia.... Pitää ajatella positiivisesti, vaikka juhlissa kaikki ihmiset olisi sellaisia joita vihaan ja he vihaavat minua, jos olen kutsun saanut niin on hyvä mennä ja syödä sitä ilmasta kakkua monta palaa ja muita ruokia... Toki on hyvä myös vääntää väkisin small talkia just niden vanhusten kanssa ja niin edelleen.
Mee niihin juhliin edes sen miehes takia ettei hänen tarvitse keksiä mitään tekosyytä mikset mennyt mukaan.