Tuuli tuivertaa hiuksiani. Istun rannalla, niin kuin aina, ja katselen kuinka aurinko painuu taivaanrannan taa. CD-soittimessa soi yö. ”Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen…”
Lasken katseeni maahan. Pieni kyynel vierii poskelleni. Tunnen kipua sydämessäni. En ikinä selviä tästä..
Niin.. siitä on jo kohta kaksi vuotta, mutta joskus vieläkin itken itseni uneen. En vaan voinut ymmärtää sitä miksi meidän suhteemme loppui. Yhtäkkiä vain sanoit, ettet rakasta minua enää. Kysyin miksi. Sanoit että se on ainoa totuus, et rakasta minua enää. En uskonut, enkä usko vieläkään. Kahta päivää aikaisemmin sanot kyyneleet silmissä että rakastat ja sitten se on yhtäkkiä ohi…valehtelit
- En haluaisi lähteä. sanoin sinulle kyyneleet silmissä.
- Mutta kulta, pianhan me taas näemme. Sanoit tyynesti. Huomasin jo, ettei kaikki ole niin kuin ennen.
- mutta silti.. se on taas kaksi viikkoa, jopa enemmän! sanoin ja halasin sinua.
- Rauhotu nyt, mun pitää mennä ny. Sanoit ja nousit ylös. Katsoit minua ja pieni kyynel näkyi silmäkulmassasi. Pyyhit sen nopeasti pois.
- Älä mene.. anelin, mutta kävelit bussin ovelle. Jäin istumaan paikalleni. Katsoit minua surullisesti.
- Rakastan sinua. Luin huuliltasi.
- Niin minäkin sinua. vastasin.
Bussi pysähtyy ja menit ulos. Käännyit vielä minuun päin. Tuijotit minua silmiin ja näin että itket jo kunnolla. Nostit hitaasti käden ja laskit sen bussin ikkunaa vasten. Laitoin käteni sen päälle. Näin silmistäsi, että rakastat. Bussi lähti liikkeelle. Jäit sinne seisomaan. Painoin nappulaa.. jäin seuraavalla. Menin kotiin. En tiennyt että se oli viimeinen kerta kun näemme.
Katson järvelle taas. Kyyneleet valuvat silmistäni. Nostan jalat penkille ja kierrän kädet niiden ympärille. Katson paikkaa vieressäni. Siinä sinä yleensä istuit, pidit sylissäsi ja rakastit. Mutta et enää. Mänty peittää näkymää järvelle. Se oli silloinkin edessä, tosin puolet pienempänä, mutta halusit sen pois, että näkymä olisi kauniimpi. Hymy käy kasvoillani, mutta katoaa yhtä nopeasti. Sydämeen sattuu yhä enemmän. Rakastan sinua vieläkin.
Joka kerta kun kävelen kadulla, ajattelen että pian sinä tulet minua vastaan, mutta et koskaan tule, et voi. En enää näe sinua kun käyn juna-asemalla, en enää kuule sinun ääntäsi kun tulen perjantaisin kotiin enkä enää herää siihen, että suukottelet minua. En voi enää rakastaa ketään. En voi antaa anteeksi, koska en ymmärrä. En ymmärrä mikset kertonut minulle. Olisit voinut kertoa, että lähdet pois…
En tiedä huomasitko minua sairaalassa. Taisit olla poissa jo silloin. Oli aivan hiljaista. Toin sinulle nallen. Olisit varmasti pitänyt siitä. Se on nyt sinulla siellä, siellä ylhäällä. Pidäthän siitä huolta? Sen nimi on Mikael. Niin, aivan kuten sinunkin. 7 kuukauden päästä olisi ollut kolmaskin Mikael. Et tiennyt, olin raskaana. Olisin halunnut että tiedät, mutta en ehtinyt kertoa. Anna anteeksi. Lähdit liian nopeasti.. Tiedätköhän nyt ?
En voi enää olla rannassa. Suru valtaa liikaa sydäntäni. Kuiskaan tuuleen ne sanat. Toivon että kuulet ne. Ehkä tuuli tuo ne sinulle sinne ylös. Sammutan Cd-soittimen. Katson vaunuihin, Mikael on herännyt. Nostan hänet syliini. Katson häntä silmiin, ne ovat samanlaiset kuin sinulla. Mikael nauraa, mutta minuun sattuu. Halusit aina, että lapsemme saisi minun hymyni.
Katson viimeisen kerran järvelle. Taivas näyttää kauniilta. Erotan pilvistä jotain. En ole varma mitä se on, mutta aivan kuin siinä lukisi jotain. Tunnen lämpöä sydämessäni. Oletko se sinä? Nostan Mikaelin korkealle syliini. Nyt me vilkutamme sinulle. Yhtäkkinen tuulenpuuska saa minut vakuuttuneeksi. Tiedän että olet siellä. Lasken Mikaelin takaisin vaunuihin. Huomaan pensaikossa paperin. Se on märkä ja likainen. Nostan sen pois viedäkseni sen roskikseen. Jokin kuitenkin saa minut lukemaan sen.
” Rakastan sinua ”
Säikähdän. Paperi tippuu maahan. Tuulee taas. Oliko se sinulta ? katson paperia vielä uudelleen. Se on vanha. Hymyilen. Vien paperin roskikseen. Lähden kulkemaan rantaa pitkin kotiin päin. Sydämeeni sattuu, mutta nyt tiedän, että selviän. Vaikket olekaan täällä, autat minua eteenpäin.
Lasken katseeni maahan. Pieni kyynel vierii poskelleni. Tunnen kipua sydämessäni. En ikinä selviä tästä..
Niin.. siitä on jo kohta kaksi vuotta, mutta joskus vieläkin itken itseni uneen. En vaan voinut ymmärtää sitä miksi meidän suhteemme loppui. Yhtäkkiä vain sanoit, ettet rakasta minua enää. Kysyin miksi. Sanoit että se on ainoa totuus, et rakasta minua enää. En uskonut, enkä usko vieläkään. Kahta päivää aikaisemmin sanot kyyneleet silmissä että rakastat ja sitten se on yhtäkkiä ohi…valehtelit
- En haluaisi lähteä. sanoin sinulle kyyneleet silmissä.
- Mutta kulta, pianhan me taas näemme. Sanoit tyynesti. Huomasin jo, ettei kaikki ole niin kuin ennen.
- mutta silti.. se on taas kaksi viikkoa, jopa enemmän! sanoin ja halasin sinua.
- Rauhotu nyt, mun pitää mennä ny. Sanoit ja nousit ylös. Katsoit minua ja pieni kyynel näkyi silmäkulmassasi. Pyyhit sen nopeasti pois.
- Älä mene.. anelin, mutta kävelit bussin ovelle. Jäin istumaan paikalleni. Katsoit minua surullisesti.
- Rakastan sinua. Luin huuliltasi.
- Niin minäkin sinua. vastasin.
Bussi pysähtyy ja menit ulos. Käännyit vielä minuun päin. Tuijotit minua silmiin ja näin että itket jo kunnolla. Nostit hitaasti käden ja laskit sen bussin ikkunaa vasten. Laitoin käteni sen päälle. Näin silmistäsi, että rakastat. Bussi lähti liikkeelle. Jäit sinne seisomaan. Painoin nappulaa.. jäin seuraavalla. Menin kotiin. En tiennyt että se oli viimeinen kerta kun näemme.
Katson järvelle taas. Kyyneleet valuvat silmistäni. Nostan jalat penkille ja kierrän kädet niiden ympärille. Katson paikkaa vieressäni. Siinä sinä yleensä istuit, pidit sylissäsi ja rakastit. Mutta et enää. Mänty peittää näkymää järvelle. Se oli silloinkin edessä, tosin puolet pienempänä, mutta halusit sen pois, että näkymä olisi kauniimpi. Hymy käy kasvoillani, mutta katoaa yhtä nopeasti. Sydämeen sattuu yhä enemmän. Rakastan sinua vieläkin.
Joka kerta kun kävelen kadulla, ajattelen että pian sinä tulet minua vastaan, mutta et koskaan tule, et voi. En enää näe sinua kun käyn juna-asemalla, en enää kuule sinun ääntäsi kun tulen perjantaisin kotiin enkä enää herää siihen, että suukottelet minua. En voi enää rakastaa ketään. En voi antaa anteeksi, koska en ymmärrä. En ymmärrä mikset kertonut minulle. Olisit voinut kertoa, että lähdet pois…
En tiedä huomasitko minua sairaalassa. Taisit olla poissa jo silloin. Oli aivan hiljaista. Toin sinulle nallen. Olisit varmasti pitänyt siitä. Se on nyt sinulla siellä, siellä ylhäällä. Pidäthän siitä huolta? Sen nimi on Mikael. Niin, aivan kuten sinunkin. 7 kuukauden päästä olisi ollut kolmaskin Mikael. Et tiennyt, olin raskaana. Olisin halunnut että tiedät, mutta en ehtinyt kertoa. Anna anteeksi. Lähdit liian nopeasti.. Tiedätköhän nyt ?
En voi enää olla rannassa. Suru valtaa liikaa sydäntäni. Kuiskaan tuuleen ne sanat. Toivon että kuulet ne. Ehkä tuuli tuo ne sinulle sinne ylös. Sammutan Cd-soittimen. Katson vaunuihin, Mikael on herännyt. Nostan hänet syliini. Katson häntä silmiin, ne ovat samanlaiset kuin sinulla. Mikael nauraa, mutta minuun sattuu. Halusit aina, että lapsemme saisi minun hymyni.
Katson viimeisen kerran järvelle. Taivas näyttää kauniilta. Erotan pilvistä jotain. En ole varma mitä se on, mutta aivan kuin siinä lukisi jotain. Tunnen lämpöä sydämessäni. Oletko se sinä? Nostan Mikaelin korkealle syliini. Nyt me vilkutamme sinulle. Yhtäkkinen tuulenpuuska saa minut vakuuttuneeksi. Tiedän että olet siellä. Lasken Mikaelin takaisin vaunuihin. Huomaan pensaikossa paperin. Se on märkä ja likainen. Nostan sen pois viedäkseni sen roskikseen. Jokin kuitenkin saa minut lukemaan sen.
” Rakastan sinua ”
Säikähdän. Paperi tippuu maahan. Tuulee taas. Oliko se sinulta ? katson paperia vielä uudelleen. Se on vanha. Hymyilen. Vien paperin roskikseen. Lähden kulkemaan rantaa pitkin kotiin päin. Sydämeeni sattuu, mutta nyt tiedän, että selviän. Vaikket olekaan täällä, autat minua eteenpäin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sanonpahan vaan että kaunis novelli....=)
siis niinku todella hyvä!
Oli kaunis ja surullinen!
Oliko se totta? :D
*VÄHÄÄLYINEN(KÖ?)*
Ensin sanoi ettei rakasta ja sitten heittää veivinsä? Ihan ok kokonaisuus, mutta tuo alku jotenkin hämää...