Olin korviani myöten ihastunut erääseen ihmiseen, mutta hän ei tuntenut samoin minua kohtaan. Noin viikko sitten eräänä kauniina iltana hän käveli tuosta vaan pois luotani ja minulle jäi suuri kaipuu häntä kohtaan. Emme ole olleet yhteyksissä sen jälkeen. En ymmärrä itsekään tätä tunnetta, sillä tuon illan jälkeen olin helpottunut, mutta nyt taas kaipaan häntä. Haluaisin jutella hänen kanssaan ja nähdä hänet. Minulle jäi hänestä hyvät muistot, mistä tämä tunteilu varmaan johtuukin. Tämä ei ole mikään mukava tunne, kun meinaa yöunetkin mennä. Miten minun pitäisi työstää asiaa, jotta tämä ikävän tunne katoaisi?
Ikävästä toipuminen
ikävissään
8288
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
kärsimisvaihe on pitkä,mutta se on vain kestettävä. Sitä työstän ja pirullisen sitkeä ja hidas tie. Mutta ei tähän varmaan kuoleä Koneelta ajattelin lähteä nyt pois.
Täällä olo ei helpota. Ulos siellä ajatus juoksee paremmin. Illalla vois tirauttaa parit kyynelkanavien puhdistukset. Se helpottaa. Ei sitä kuitenkaan ihanaa ihmistä ihan helpolla unohda. Ja ajatteleppa positiivisesti...sulla on tunteet...kaikilla niitä ei ole.
Ihmisten ilmoille onkin tarkoitus mennä, siinä saa hetkeksi ajatukset muualle. Sitten illalla taas kotiin. Itku todellakin helpottaa, mutta jostain syystä en tunne itkulle tarvetta. Mutta en estele, tulkoon jos on tullakseen. Miksi päättyneestä romanssista voi tulla voimakas ikävän ja kaipuun tunne? Voisinkohan soittaa hänelle ja kysellä kuulumisia?
Jos ette riidoissa eronneet, soita pois vaan, tuskin hän sua häirikkönä pitää..
Sen haluaisinkin selvittää. Päivittäin olen häntä ajatellut ja koittanut saada selkoa, mitä hän mahtaa ajatella, mitä hän tuntee sisimmässään (ei varmaan mitään) tai miten hän kokee tilanteen. Uskoisin, että jos hän haluaisi olla vielä yhteydessä, hän olisi sen ehkä jo tehnyt. Mutta yrittänyttä ei laiteta.
lupasitteko pysyä kavereina tai ystävinä sen kaiken jälkeen ? sellaiset voi soitella vaikkei olisi mitään sen kummempaa asiaakaan
Hän ehdotti pelkkää kaveruutta ja suostuin siihen. Olen niin tunteikas, etten voinut vastata kieltävästi. Eikä siihen olisi ollut mitään syytäkään. Olin häneen yhteydessä ja vaihdoimme kuulumiset ja tuntemukset. Sovittiin, että tapaamme vielä. Jotenkin siitä yhteydenpidosta jäi vähän helpottuneempi olo.
Tarkennan hieman, että tapaamme siis ihan kaveripohjalta.
En tiedä kun ajattelen niin että jos ne muistot on hyviä niin eikö se sitten riitä vaikka se ihminen elämästä (ehkä vain hetkelliseksi) poistuisikin? Joskus ero rakkaasta ihmisestä voi laukaista jotain selvittämättömiä ja läpikäymättömiä vanhoja suruja eikä suru ainakaan mikään kamalan mukava tunne ole mutta on sekin joskus läpikäytävä eikä siihen kuole.