Hoitoa on ollut nyt jo/vain 3kk, joista 10 päivää suljetulla osastolla ja tällä hetkellä olen päiväsairaalassa. Diagnoosi on vaikea masennus.
Jokainen tapaaminen on entistä vaikeampi, varsinkin nyt kun päiväsairaalassa on joka päivä joku ryhmä ja hoitaja tapaamiset. Ryhmäkeskusteluissa korostuu erityisesti huonommuuden tunne. Tuntuu, että jokaisella on isommat ongelmat kuin minulla, mutta kuitenkin toisin kuin minä, pystyvät puhumaan siitä. Erityisesti jännittää kun koko huomio kohdistuu minuun. En minä uskalla kertoa mitään itsestäni. Keskusteluryhmissä eiole tietenkään pakko käydä, mutta pitää perustella miksi, mikä on minun kohdalla mahdoton tehtävä.
Yksilötapaamiset ovat nyt muuttuneet melkein sietämättömiksi. Joka kerta jännitys tapaamisen aikana sen kun kasvaa. Nyt uskallan vastata vain yksin kertaisiin ja suoriin kysymyksiin. Ja niihinkin vain parilla sanalla. Pelottaa että jos kerron enemmän, niin hoitava henkilökunta ymmärtää, millainen luuseri oikeasti olen.
Ihan omaa luokkaa on labrakokeet. Verikoe oli ihan siedettävä, vaikka jouduin nostamaan hihaa ja paljastamaan viiltelyarvet. Mutta sitten piti antaa virtsanäyte huumetestiin ja vieläpä valvottu sellainen. En ole ikinä kokenut nöyryttävämpää tilannetta, ensin käskettiin yleisessä tilassa ottaa hupparin pois sitten lääkäri, tai mikä lie, katsoi sivusta, että tuleeko siitä hävettävän pienestä peniksestä mitään. No ei tullut, vaikka 5 minuuttia aikaisemmin oli kova hätä. Ja nyt varmaan koko laitos luulee, etää olen narkkari, vaikka en juo edes kahvia.
Jokainen tapaaminen on entistä vaikeampi, varsinkin nyt kun päiväsairaalassa on joka päivä joku ryhmä ja hoitaja tapaamiset. Ryhmäkeskusteluissa korostuu erityisesti huonommuuden tunne. Tuntuu, että jokaisella on isommat ongelmat kuin minulla, mutta kuitenkin toisin kuin minä, pystyvät puhumaan siitä. Erityisesti jännittää kun koko huomio kohdistuu minuun. En minä uskalla kertoa mitään itsestäni. Keskusteluryhmissä eiole tietenkään pakko käydä, mutta pitää perustella miksi, mikä on minun kohdalla mahdoton tehtävä.
Yksilötapaamiset ovat nyt muuttuneet melkein sietämättömiksi. Joka kerta jännitys tapaamisen aikana sen kun kasvaa. Nyt uskallan vastata vain yksin kertaisiin ja suoriin kysymyksiin. Ja niihinkin vain parilla sanalla. Pelottaa että jos kerron enemmän, niin hoitava henkilökunta ymmärtää, millainen luuseri oikeasti olen.
Ihan omaa luokkaa on labrakokeet. Verikoe oli ihan siedettävä, vaikka jouduin nostamaan hihaa ja paljastamaan viiltelyarvet. Mutta sitten piti antaa virtsanäyte huumetestiin ja vieläpä valvottu sellainen. En ole ikinä kokenut nöyryttävämpää tilannetta, ensin käskettiin yleisessä tilassa ottaa hupparin pois sitten lääkäri, tai mikä lie, katsoi sivusta, että tuleeko siitä hävettävän pienestä peniksestä mitään. No ei tullut, vaikka 5 minuuttia aikaisemmin oli kova hätä. Ja nyt varmaan koko laitos luulee, etää olen narkkari, vaikka en juo edes kahvia.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mikset vain ole? Mä olin 4vkoa osastolla tänä kesänä.. en osallistunut yhteenkään ryhmäkeskusteluun tai viettänyt aikaani muiden potilaiden joukossa. Yksin omassa huoneessa oli turvallisinta.
Henkilökunnan kanssa oli pakko keskustella, nämä jäätävät sessiot kestin hammasta purren ja itkien.
No nyt himassa muutaman kuukauden saikulla ja sen jälkeisestä elämästä "ei mitään käryy"
Muuta en osaa sanoo