Miten skitsofrenia vaikuttaa perheen lapsiin?

Itsellä empiiristä kokemusta vuosikymmenten takaa (nyt jo itse keski-iässä). Isäni sairastui skitsofreniaan, kun olin toisella luokalla koulussa. Skitsofreniastahan ei sitten koskaan parannuta, on vaan niitä parempia ja huonompia kausia, sanoi asiantuntijat asiasta mitä lystää. Sairautena yksi ikävimmistä, mielestäni perheen kannalta kaikki riippuu siitä, minkä asteisia harhoja sairastunut kokee. Välillä voi olla pitkiäkin "hyviä" kausia.

Omat kokemukseni lähinnä karmeita; täysin perusteetonta kuritusta ja väkivaltaa, koko perhe, mukaanluettuna naapurit ja sukulaiset eli koko lapsuuteni täydessä hälytystilassa. Skitsofreniasta ei ole yhtään "vapaa päivää", alkoholistillakin on joskus "selvä päivä", skitsofreenikolla ei koskaan.

Mielisairaalassakin (siihen aikaan) ryhmäterapiassa syyllistettiin vain perheenjäseniä, vaikka meillä ei ollut osaa ei arpaa asioiden kulkuu. Meni usko koko asiaan.

Nyt vuosien jälkeen, olen sitä mieltä, että pahanlaatuista (väkivaltaista ja harhaista) skitsofreenikkoa ei saisi jättää ilman ulkopuolista "valvontaa" terrorisoimaan koko perhettä, vaan asiaan pitää löytää muita ratkaisuja. Lääkityshän ei tahdo toimia skitsofreenikon kohdalla, koska hän ei itse tunne olevansa sairas ja eihän terve ihminen psyykenlääkkeitä kaipaa. Pahimmillaan on vaarana että yksi sairas sairastuttaa koko perheen.

Aloittajan kysymykseen vastaisin, että vanhempien skitsofrenia vaikuttaa lapsiin pelkästään negatiivisesti, mitään hyviä puolia en ole siitä löytänyt, vaikka olen hakemalla hakenut. Valitettavasti.

Se ei tarkoita että lapset sairastuisivat skitsofreniaan, mutta lapsista voi tulla häiriökäytöksisiä kuitenkin ilman taustalla olevaa elimellistä mielisairautta.
Siis käyttäytyvät kuin hullut koska eivät muuta osaa, mutta eivät ole oikeasti hulluja.

Varmasti siinä on koko perhe sairas,varsinkin jos uskoo sen periytyvän.Lapsia toki pitää suojella sairailta vanhemmilta,sitä en kiistä ollenkaan.
Perheen syyllistäminen on osa parnatumisprosessia ja jos perhe ei edes myönnä mitään virheitä ikinä tehneensä,siinä on jo ongelma.Usein skitsofreniaan sairastuneen perhe ei suostu tulemaan mukaan terapiaan ja syystäkin he pelkäävät ja miettivät omaa syyllisyyttään.Usein haluavat sanoa,että he eivät ole tehneet niitä hulluja asioita,jotka johtivat läheisen sairastumiseen.
Meitä on niin moneen junaan, minä esimerkikiksi syön lääkkeeni pelkästään itseni takia ja minulla on ollut pienestä asti ujo ja erilainen olo,minua on aina kiusattu kaikin keinoin jne.
Ikävää,että isäsi on ollut väkivaltainen,mutta se vaäkivaltainen osa ei välttämättä edes liity skitsofreniaan vaan johonkin muuhun sairauteen.Sairauksia kun voi olla useita päällekkäin.

Haluaisin vielä kertoa itsestäni.Minä sairastuin psykoottiseen masennukseen, sain kaiken maailman diagnooseja sosiaalinen pelkotila mm ym ym, usein psykoottinen masennustila oli päädiagnoosi.Skitsofrenia diagnoosilla sain eläkkeen ja täytyy sanoa,että se on ollut melkoinen painolasti.

Minä kuitenkin olen paljon muutakin kuin diagnoosini.Minä haluan olla hyvä ihminen.Minä haluan hyvää perheelleni.Mielummin peittäisin vähäisemmätkin sairauden merkit.Toki haluaisin lapsistani tulevan suvaitsevaisia mielenterveyspotilaita kohtaan,mutta koen sen ikävänä ,jos lapset joutuvat kuulemaan huhupuheita minun "hulluudestani"
Väkivaltaisuus ei ole diagnostinen kriteeri skitsofreniassa.Väkivaltaisuus on oma itsenäinen oire.
Tuntuu tosi pahalta lukea ihmisten suhtautumisesta skitsofreenikoihin,kun itse on eläkkeellä sillä diagnoosilla.Olen kyllä huomannut miten ns. normaalien ihmisten suhtautuminen muuttuu,kun kuulevat sanan skitsofrenia.Se on niin stigmasoitu sana.
Minun suvussani ei ole skitsofreniaa,mutta minulle on tapahtunut hirveästi ikäviä asioita ja olen hyvin herkkä ,välittävä ja toisten sanoista ja teoista haavoittuva ihminen ja siksi en ole kokenut tätä maailmaa omaksi paikakseni.Minä en menisi tuomitsemaan skitsofreenikoita,mutta en suosittele heitä hankkimaan lapsia,koska jos sellaiseen diagnoosiin on päädytty,on ollut sen verran vakavia psyykkisiä ongelmia,että olisi parempi vaan huolehtia itsestään.
Joskus voi olla myös niin,että puoliso on niin tyhmä,että vaatii lapsentekoa vakavasti psyykkisesti sairaan kanssa..Joskus pitää tajuta,että oma perimä ei ole jatkamisen arvoinen.Tarkoitan tässä kyllä monia erilaisia ihmisiä.Ihmisjalostus ei kuitenkaan ole sallittua eikä mielestäni ole inhimillistä alkaa estämään tiettyjen ihmisten lisääntymistä.Mitä tyhmempi ihminen,sitä vähemmän ymmärtää ehkäisyn päälle.Ja sitä enemmän haluaa jälkeläisiä...

Moni fiksu ihminen onkin sitä mieltä,että tähän maailmaan ei kannata tehdä lapsia.

http://www.youtube.com/user/KAUPUNKISHAMAANI
Joo hei vaan .tästä voisi olla apua mul on kaikkia diagnooseja ollut

Aika rajusti sanottu, että jos perheessä yhdellä on skitsifrenia on koko perhe sairas. Ei noin jyrkkiä johtopäätöksiä voi tehdä kenenkään perhe-elämästä. Vaikka toinen vanhemmista olisikin sairas voi muuten turvallisella ympäristöllä tai lähellä olevilla muilla ymmärtävillä ja turvallisilla aikuisilla, sukulaisilla, isovanhemmilla tms. olla suotuisia vaikutuksia, ettei lapsiin kehity skitsofreniaa. Perinnöllisyydellä lähinnä tarkoitetaan hermostollista alttiutta eli puhutaan herkistä ihmisistä. Ympäristötekijät ovat skitsofrenian puhkeamisessa huomattavasti tärkeämmässä roolissa. Skitsofrenia alkaa kehittymään jo hyvin varhain lapsuudessa, jos lapsen kehittymistä ei osata ohjata oikein ja lasta ei ymmärretä/ kannusteta yms. Oma äitini on skitsofreenikko samoin minua vanhempi sisarukseni. Minä en kuitenkaan edes tiedä millaista on elää aistiharhojen kanssa. En ole niitä koskaan itse kokenut. Totta on että tuollaisen äidin kanssa on todella vaikeaa kasvaa, koska hän ei ole koskaan osannut ohjata vanhempana. Niitä aukkoja olen käynyt aikuisiällä paikkaamassa psykoterapiassa. Tällä hetkellä terapiasta saaduilla eväillä en edes saisi samaa diagnoosia jonka sain ennen terapiaa ( keskivaikea masennus). Tästä kaikesta huolimatta pienellä paikkakunnalla perheenjäsenemme kokevat syrjintää.
Olen kuitenkin vähän sitä mieltä, että hyvä mittari on se, että jos kykenee käymään töissä ja lähellä on välittäviä ihmisiä, on asiat hyvin, oli diagnoosi mikä hyvänsä.
Vaikka perheemme tilanne on ollut vaikea, on se mielestäni parempi kuin se, että joku sisaruksistani käyttäisi huumeita ja joutuisimme perheenä olemaan vastuussa hänen huumevelkojilleen ja elämään pelossa.

Noista tutkimuksista, joskus 60 - 70 luvulla on kaksosilla tehty tutkimus, jossa toinen kaksosista jäi kasvamaan sairaiden vanhempiensa kanssa ja toinen huostaanotettiin.
Pekka Tienari: schizophrenia illnesses with identical twins

Perheenjäsenet saattavat olla mukana kiduttamisessa. Ehkä ei lapset sentään, mutta puoliso voi olla. Suosittelisin eroa siinä tilanteessa. Skitsojen on hyvä elää yksin koska muihin ei voi luottaa. Perheenjäsentä on voitu häiriköidä töissä, kaupungilla ja kotona. Siinä murentuu psyyke. Sitä ei voi uskoa ennen kuin kokee.

Minä en noista tutkimuksista tiedä, eli sinänsä epätieteellinen näkemykseni perustuu omaan kokemukseen ja myös joidenkin ystävieni, joiden vanhemmat ovat myös sairastaneet.

Eli juuri tuo jos on tukiverkkoa, turvallisia aikuisia ydinperheen ulkopuolella, suojaa monelta ongelmalta. Toisaalta harhainen aikuinen saattaa yrittää eristää lapsensa ulkomaailmasta, mikä sitten tuo monenlaisia ongelmia.

Ihan pienenähän se eristäminen onnistuukin niin ettei lapsi tajua mitä tapahtuu, mutta kouluiässä sitten valkenee että mitäs hittoa tämä on, toisten vanhemmat ei oo yhtään niinku mun. Toisten äidit ei odota että koskas ne ufot tulee hakemaan, tai istu hiljaa jossain sivussa keinuen ees taas ja puhuen itsekseen. Toisten äidit on rentoja kun omalla on jotenkin pinna kireellä ihan koko ajan. Toisten äideillä on ystäviä, toisten äidit pitää yhteyttä sukulaisiinsa, häh, mitäs tämä kaikki nyt on oikein? Onko meille tosiaan osunut suku ja naapurusto täyteen hirviöitä vai mitä ihmettä?

Lapsi on hyvin sopeutuva ja kehittelee jonkin keinon selvitä hengissä tilanteestaan. Välttämättä se ei tarkoita, että lapsi menee mukaan harhoihin tai kehittää omia missään kohtaa (vaikka niinkin voi käydä). Itse treenasin ulkomuistiani ja painoin sanatarkasti mieleen keskusteluja, tarkkailin silmä kovana ja korvat höröllä kaikkia mahdollisia tilanteita. Tämä siksi että tietäisin mikä on totta ja mikä ei, kun jälkeenpäin tuli huutoa, että siellä ja siellä oli se ja se kiusaaja joka sanoi noin ja näin. Jos itse saattoi olla aivan varma että tuollaista ei ole tapahtunut, se helpotti omaa oloa. Myös piti koulusta kotiin mennessä olla hyvin tarkkana, mikä ilmapiiri kotona on - tuoksuuko pullalta vai onko taas joku olematon kiusannut.

Hankalinta on ollut kohdata aikuiseksi kasvaessa se tosiasia, että kotona on opetettu todella outoja asioita maailmasta ja ne on pitänyt kaikki heittää romukoppaan. Ei olekaan mitään hirviöitä joka puolella, ei täyty puhelin häirikkösoitoista eikä ufot tule hakemaan, ja todellisia ystäviä on olemassa. Ja että itsekin olen sittenkin pohjimmiltani arvokas ihminen - pienenä kun mallioppimalla ajattelin olevani ihan rikki ja arvoton ja vedin puoleeni kiusaajia.

Terapiaa olen kyllä tarvinnut ja on se auttanutkin, mutta tuosta kaikesta ulos kasvaminen on vieläkin kesken, enkä ole uskaltanut tehdä lapsia koska en halua tieten tahtoen antaa yhdellekään lapselle helposti särkyvää äitiä. Sitten kun olo on vahvempi, voin harkita.

Ja hemmetti kun risoo nykypäivän hittibiisien sanat joissa joku "skitsoo". Ne tilanteet joita niissä kuvataan, joo-o, biisien kirjoittaja ei ole todellista skitsoa nähnytkään.

Onko joku vielä halukas keskustelemaan. Mieheni sairastaa skitsofreniaa ja meillä on alakouluikäisiä lapsia, yksi erityislapsi. Lasten syntymä ja leponexista luopuminen (mieheni halusi vaihtaa risperdaliin) vei mieheni pikkuhiljaa huonompaan kuntoon mm persoonallisuus muuttui leppoisasta aggressiiviseksi. Viimeiset 2v elämä on ollut sietämätöntä mieheni oudon käytöksen johdosta. Olin uupunut, toimintakyvytön ja lapsetkin kärsivät ja oudoksuivat isäänsä. Rukoilin miestäni hakemaan apua minkä hän koki ajojahdiksi ja muutti pois kotoa. Tilanne kotona rauhoittui mutta meillä on jatkuva huoli isästä ja ikävä. En ole löytänyt mistään apua tai vertaistukea vaikka kuulun omaisyhdistykseen. Tunnen olevani täysin yksin vaikka varmaan en ole ainoa skitsofreenikon vaimo Suomessa!

Itselläni on skitsofrenia ja en usko, että se on vaikuttanut lapsiini juuri millään tavalla. Olen ainoa aikuinen perheessä, joskin lapset omaavat erittäin läheiset välit äitiini ja isääni sekä yhteen vanhaan ystävääni. Jos syö lääkkeensä monet selviävät varmasti varsin mainiosti ainakin melko oireettomana. Joskus kysyin pojaltani nyt 10v. onko sairauteni vaikuttavanut hänen tai siskonsa elämään. Hän sanoi, että ei. Uskon siis, että ovat saaneet varsin turvallisen ja vakaan lapsuuden.

Ei mitenkään. Skitsofrenia on kangastus, kuin keidas keskellä aavikkoa.

minusta tuli normaali. VITUN dille!!!!!!!

En tiedä, koska olen skitsofreeninen vanhempi ja lapset on jo isoja. En voi kertoa objektiivisesti enkä edes vielä tiedä kuinka nuo aikuisiksi selviävät. Mietin nykyään lähes päivittäin, että olisiko sittenkin ollut parempi luovuttaa, kun tuli ensipsykoosi. Sellaista hullunmyllyä ollut koko elämä.

Ehkä suurin vaikutus on sillä kuinka skitsofreniaa hoidetaan.

https://madinfinland.org/skitsofrenia/

Emme lapsina, emmekä oikeastaan koskaan tienneet omaisemme sairauden nimeä. Hän oli vain hullu. Hyvin agressiivinen ja väkivaltainen. Sairaudentunnoton ja siksi aina lääkärin tullessa kotiimme pakkohoitopäätöstä kirjoittamaan, olivat poliisit mukana, jotka sitten hänet sairaalaan veivät.

Avohoidossa kuitenkin ”hoidettiin” ja meidän lasten hoidossa, koska ei ollut mitenkään normaali ihminen. Joskus kävi töissä, josta hänet aina käytöksensä johdosta irtisanottiin. Ei tehnyt mitään normaalia kotityötä ns. normaalisti. Aina oli jotain överiä.

Omaiset eivät pitäneet yhteyttä agressiivisen, väkivaltaisen ja arvaamattoman käytöksen johdosta. Lähinnä pelkäsivät häntä.

Vasta, kun sai paikan vanhainkodissa, rauhoittui. Elämä oli säännöllistä, ruoka tuli ja hoitajat hoitivat ja ovet olivat lukossa. Elämä ei enää asettanut ylivoimaisia haasteita, joista ei avohoidossa selvinnyt. Jo se, että ovesta ei päässyt ulos, rauhoitti. Hoitajat sanoivat, että oli vaikea uskoa hänen olleen väkivaltainen, kun vanhainkodin käytävillä hissukseen hiippaili. Hyvä kuitenkin, että hän sai viimeiseksi kokemukseksi turvallisuuden.

Mitään tunteita häntä kohtaan minulla ei ole ollut. Hän oli hullu, jota piti kokoajan vahtia, hoitaa ym. Helpotus oli suuri, kun nukkui pois. Kylmyys vain jäi sisälleni.

Yhteinen ongelma niin yhdessä ratkoillaan.

Lapset oppivat varhain, mitä mielenalahäiriö on ja oppivat vaihe vaiheelta selviämään. uskon.

Mitä enemmän tietoa sitä ammattimaisemmaksi selviytyjäksi tulee.

Se on ammattitaitoa vain.

Hyväksyä ja taistella.

Olen äiti ja skitsofreenikko-Tässä keskustelussa on aika ennakkoluuloisia ja harmillisia kommentteja.Antaa lisää pelkoa ihmisille vaan.Skitsofrenioita on erilaisia.Asian ei pitäisi olla tabu mutta tuollaiset kommentit mitä monet teistä sanoo tekee niistä tabuja.Väkivaltaisuus ei useimmin kuulu skitsofreniaan.Kyseessä voi olla joku päällekkäinen diagnoosi kuten esim persoonahäiriö,narsismi,yms.Olen lapsen syntymän jälkeen sairastunut kahdesti psykoosiin,molemmilla kerroilla päädyin sairaalaan hyvin nopeasti joten psykoosi ei kestänyt kauaa.Lapseni oli niin pieni ensi psykoosin aikana että en usko että hän siitä ymmärtää mitään.Äiti vaan oli sairaalassa poissa.Toisen psykoosin aikana olin niin vainoharhainen että kun ajatukset meni vaikeaksi pistin lapseni isän luokse hoitoon koska silloin emme asuneet yhdessä,enkä usko että hänkään ymmärsi silloin tilannettani.Ei se näkynyt ulospäin enkä puhunut asiasta lapselleni.Sitten menin hoitoon ja paranin siitä.Nykyään asumme koko perhe taas yhdessä,ja minulla on lääkitys mikä toimii.Pystyn olemaan ihan hyvä äiti.Joskus kuulen ääniä vähän mutta se ei haittaa toimintakykyäni.Lapsella on toki onneksi myös isä joka on täysin terve,ja jos minun oloni huononee isä kyllä huomaa sen sitten ja saan ammattiapua tarvittaessa.Lisäksi minulla on avohoito ja kaikki menee ihan hyvin.Toivoisin että vähän lievenisi ennakkoluulot skitsofreenikoita kohtaan joilla on lapsia.Tietenkin sairaalasta kun sinne joutuu tehdään aina lastensuojeluilmoitus,ja lastensuojelu varmistaa että lapsella on kaikki kunnossa,joten ei hätää.Olen eläkkeellä,minulla on aikaa levätä myös äitinä tarpeeksi.Lapsemme on erityislapsi joten se on sitten haastavaa omalla tavallaan.Mutta tässä me selvitään,ihan niinkuin muutkin.Lääkitys on toki tärkeä osa hoitoa,ja sitten jos on kovin lääkevastainen niinkuin minäkin olen ollut niin psykoosi voi uusiutua.Tosin toivoisin että tekisin joiden läheinen on ollut sairas niin ymmärtäisitte että skitsofrenia ei ole samanlainen kaikilla.Voitaisiin enemmänkin puhua skitsofrenian kirjosta.Äänien kuulemisesta voi lukea sivustolta Moniääniset ry.Moniääniset ymmärtää äänien kuulemista.Harhojen kanssa voi siis elääkkin normaalia elämää,kun oppii sen.Itse kuulen joskus ääniä hyvin harvoin kylläkin ja sitten ne ei ole pitkä aikaisia usein ne jaksot milloin kuulen ääniä.Tietenkin minä olen onnellinen äitinä kun minulla on mies joks pystyy hoitamaan lasta myös.Jos olisin ollut yksinhuoltaja lapseni olisi varmasti otettu huostaan silloin kun sairastuin psykoosiin.Monille on käynyt niin.Kuitenkin meillä on ammattiapua kokoajan ja kaikki ihan hyvin.Lääkkeet on mielestäni tärkeä ottaa ne ehkäisee sitä psykoosia sitten ja sairastunutkin pystyy elämään normaalia elämää.Oikean lääkkeen ja annostuksen löytäminen vie toki aikansa usein.Koska niistä voi tulla sivuoireita.Sen tähden moni niitä lopettaa aina.Hyvä hoitotasapaino löytyy hyvän lääkitysen ja toimivan avohoidon kautta ja sitä minäkin olen saanut ja saan.

On siitä tehty skitsofreeniä kakssuunraosya ym. Lisää jotain ja ym.... mm

Se nyt on tutkimattakin selvää. Ei se lapsi on mikään tunteeton olio.

Minä olen skitsoäiti. Itseasiassa lapsen saatuani elämäni on ollut täysin normaalia. En ole kyllä ikinä ollut mitenkään väkivaltainen tai sellainen. Olen ihan normaali. Ja lapseni on hyvin kehittynyt ja onnellinen kaikilla mittapuilla. Se on myös itsestä kiinni. Ei sairaus määrittele ihmistä. Minulla vahva tukipiiri että saan lasta välillä hoitoon joten saan levätä. Keskityn täysillä lapseni sillä hän on elämäni tärkein asia. Mitään ei puutu, vaikka itse en työelämässä olekaan. Kiitos varakkaan suvun. Olen etuoikeutettu mutta joka päivä hyvin kiitollinen elämästäni. Lapsen teko pelotti kauheasti juuri diagnoosin takia ja sen että tuleeko psykoosi kun lääkkeet lopetettiin raskausajaksi. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja olen todella onnellinen ja kiitollinen että sain kokea äitiyden ja saan elää hyvää elämää lapsen kanssa. 💖 lapsi on minulle tärkein. Paljon vaikuttaa sekin kuinka saan olla nyt kotona luvan kanssa. Ei tarvitse pakottaitua työelämään, mikä minulla aiheutti oireita vahvasti. Ja siis ennen lasta olin kokenut kolme psykoosia. Nyt lapsi jo vanhempi eikö oireita ole minulla, elämäni on hyvin tasaista.

Lapsena toivoin, että minut olisi adoptoitu, siis pois siitä "Hullusta" perheestä jossa kasvoin. Näinhän ei tietenkään tapahtunut, ja vaikka vuosi on kulunut, ja itselleni ymmärrystä tullut enemmän, niin kyllä se lapsuus on pysyvät jälkensä jättänyt, eikä vastaavaa lapsuutta voi kenellekkään toivoa.

En halua syyttää vanhempiani. En siis halunnut heitä hoitoon tai mitään vastaavaa. Mutta se oma elämäni "todellisuuksien ristiaallokossa" oli vain mahdotonta.

No toivottavasti maailma muuttuu, ja skitsofrenikot, ja omaiset saavat nykypäivänä enemmän tukea, ja työkaluja elämää varten.

Tutkimuksia on, mutta jos kertoisin oman tarinan. Äitini sairastui paranoidiseen skitsofreniaan, minä olin n7 vuotias. Kotona ei uskaltanut olla nänen kanssaan yksin, pelotti kun hän kävi keskusteluja niiden toisten kanssa, tai makasi pimeässä huoneessa selällään sängyllä silmät auki puhumatta mitään. hän ei ollut läsnä kun oli huono kausi. Mutta pelko vanhempaa kohtaan oli jotain aivan kammottavaa, lukuisia itsemurhayrityksiä, pillereillä ja välineillä (puukot). Oma elämän asenne / luonne on positiivinen ja iloinen, mutta kun tulee vähäinenkin vastoinkäyminen tyrhaudun ja hermostun, lepyn kyllä saman tien, mutta tämä voi olla oire siitä että minua ei aikoinaan hoidettu asianmukaisesti...

Kaikki mielitaudit on suulla tehtyjä diaknooseja eikä niitä kannata uskoa enempää kuin joulupukkia, tarkoitan että skitsofrenioita eikä mitään muutakaan näkymöttömän sisimmän tauteja ole olemassakaan, mutta on big farma joka niitä markkinoi saadakseen sinusta pileri rahaa big farmalle, jonka psykiatrit itse omistavat, älä usko sen tekemiä diaknooseja joka kerää sinusta rahaa.

Kolmannes oireettomia eli on kuin tavallisessa perheessä. Sitten on ne 2/3 jotka eri tilanteissa. Kannattaa muistaa että antipsykootit kehittyneet. Myös sairaus on eri jokaisen kohdalla. Tiedän huonokuntoisia, jotka ei kykene kaupassa käymään ja niitä jotka oireettomia. Tunnen 7 skitsofreenikkoa. Heistä 1 huonokuntoinen, 4: llä lapsia, 5 käy töissä. 4:llä kumppani, 1 eronnut. Aika moni elää täysin normaalia elämää siis.