Ylös heikkouden yöstä!

Joka loppukesähän ajattelee - tänä syksynä aloitan sitä ja tätä. Toivottavasti nyt pysyis vihdoin tää vahva suunnitelma minullakin, plarasin tuossa noita kansalais-, työväenopiston esitteitä, mitä mahdollisuuksia olis otta joku harrastus taas sieltä, monien vuosien jälkeen. Ja sitten ehdottomasti menen katsomaan, mitä iäkkäämmille on tarjolla tuossa kylillä, vajaan kilometrin päässä.

Olen koko kesän miettinyt sitä mitä alan syksyllä tekemään, ei se ole niin helppo kun pää on täynnä hyviä ideoita.
Viimeviikolla kävin kellarissa tarkistamassa materiaaleja, ohan noita kertynyt, jotenkas kyllä on vaan aloitettava menemällä tutustumaan käsityökeskukseen.
Paljon on jäänyt ylimääräistä joista nyt olisi joulua ajatellen kasvatettava mielenkiintoa tekemään erilaisia kyhäelmiä.
Siellä käsityäkeskuksessa on näppäriä tekijöitä ja näppärämpiä neuvojia, kudontaa, ompelua, korujen ja vaatteiden valmistusta, puuttuu vielä tekemisen into.
Kaikkea olen tehnyt kunnes sairaus lopetti kaiken, materiaaleja on moneen.
Hyvä on saada jotain 'herätystä' ettei ihan jämähdä paikoilleen.
Pientä makustelua oli nuo olympialaiset, kudoin kahdet villasukat niitä katsellessa, jotain kun käsillä pitää tehdä, "ajatuksissa teen paljon enemmän".

Myös tuo Mummon Kammari on tutkittava mitä heidän luomisen into saa aikaan, olen ymmärtänyt että siellä on myös käsilläharrastamista, kahvitteluakin.
Nyt pitänee lopettaa, ajatuksissaan sitä tekee niin sanomattomansti vaikka mitä ja taidot riittää.

Niin on pää täynnä ideoita, nyt pitää tehhä eikä meinata. Mullakin niin monen monta vuotta läheiset ihmiset tarvitsivat ( mielestäni) apua, joten ehkä liikaa paneuduin niihin, mutta eihän luonteelleen sellaisissa tapauksissa voi mitään. Olen kyllä nyt aatellut, onko minusta sittenkään ollut kellekään apua. Mutta täytyyhän sen olla oikein, jos sydän sanoo, ketä on ainakin yritettävä auttaa.

Jospa nyt paneutuisin omiin hommiini, nuo niinsanotut harrastukset ovat jääneet niin tyystin. Mitään en kuitenkaan tunne jääneeni paitsi omassa elämisessäni, joten hyvä niin.
Laitan kyllä jonnekin ilmoituksen oikoluvun ja stilisoinninkin suorittamisesta, se on niin hauskaa hommaa, oonhan tehnyt sitä aikaisemminkin.
Sitten on mielessäin monet vuodet hautunut ajatus tuon lähes 200 unta sisältävän "unikirjani" saattamisesta kirjaksi, tietyllä tavalla. Mutta se on todella suuri homma, jospa nyt olis kärsivällisyyttä ja aikaa vihdoin siihenkin.

Kahta en vaihda : jumppaa enkä kuoroa. Molemmissa on niin mainiot porukatkin, ystäviä pitkältä ajalta, hyviä tuuletuspaikkoja . Lastenlasten kuljetusta harrastuksiin vanhempien apuna jatkan ja pääsen siten kurkistamaan heidän maailmaansa ja juttelemaan siinä sivussa viimeiset kuulumiset kunkin kanssa. Isommat alkavat olla jo omatoimisia siinäkin ja hoivata pienempiä sisaruksiaan.

Sain uuden järjestelmäkameran, jonka mahdollisuuksiin aion kunnolla vihkiytyä, kurssi on jo valittuna. Kirjoitan puhtaaksi kevään Ranskan matkan päiväkirjaa ja lähetän valokuvaliikkeeseen tulostettavaksi kirjan muotoon syksyn aikana . Pystyyhän tuollaisia itsekin tietsikalla tekemään, mutta on niin edullisia tarjouksia ja tulostimen väripatruunat ovat kalliita. Valokuvat olen jo omalla kuvankäsittelyohjelmalla käsitellyt. Avustan myös erästä julkaisua sännöllisesti jutuilla ja kuvilla sekä kielentarkastuksella.

Eihän ihminen koskaan valmis ole, mutta onneksi ei ole enää näyttämisen tarvetta, voi harrastaa mieleisiään asioita ja kehittyä niissä. Luotan myös naisten joukkovoimaan . Meillä jatkuu syksyllä kuukausittain entisen työyhteisön eläköityneiden naisten tapaamiset, milloin vain kahvilassa istuen, milloin konsertissa tai taidenäyttelyssä, toistemme kotonakin .Yksin ei tulisi lähdettyä eikä ukkokultaakaan kaikkeen mukaan saa - ja tarvitaanhan me naiset vertaistukea.

Kesä jatkuu vielä kaikessa täyteläisyydessään, vain peltomaisemat ovat vaihtaneet väriä kellerviksi. Sumuista on aamuisin, pimeää iltaisin, merivesi uimakelpoista.

imittäin olen aivan raakile, ei mitään valmiuksia korkeampaan sivistykseen. Uskaltaisinko edes ulos, saati jollekin kurssille. Komeasti takavuosina aloitin kieliopintoja, jopa opettaja oli laittanut radioon erään vastaukseni kuulumaan, esimerkkinä hyvästä ääntämisestäni. Kunnes jäin niin pahasti jälkeen toisista, että katsoin viisaammaksi keskeyttää se kurssi.

Radiosta kuulemani oma ääni olisi luullut innostavan ahkeruuteen opinnoissa, vain nahjus olin. Ei ole enää halua eikä mieltä mihinkään. Niin raaka olen itselleni.

Ajatus on minulla viivähtänyt käydä katsomassa lähitienoolla toimivaa eläkeläisten maalauskerhoa syyskuussa. Ryhmätyöskentelystä en ole kiinnostunut, mutta käydä tutustumassa kerhotoimintaansa houkuttaa kyllä osin.

Vesijumppa alkaa ensi kuussa jälleen, nyt on parempi simpparikin hankittuna :) Minkäänlaista suorituspainetta en koe alkavassa syksyssä, kaipuutakaan rientoihin, on jokin syvä tarve olla oman itsensä kanssa sopusoinnussa.
Opettelu tässä vielä jatkuu,... päivittäiseen yksinkin pärjäämiseen,...
luonnokset tuossa työpöydällä alkavat vähitellen houkuttaa, voin ehkä jälleen uppoutua siihen mielentilaan, jota ilman on vaikea elää.

Oppia ikä kaikki, todetaan iki-aapisista alkaen. Aina sitä jollakin heinän korrella yritetään nousta ylös monenmoisesta heikkouden hetteiköstä.
Omien elämäntapojensa päivittäminen on yks tärkee näistä. Heitän esimerkin. No.

Viimesyksynä olin vielä ihannepainoinen. Rankoilla fyysisillä suoritteilla ja nälkätaiteilulla paino kyllä pysyi, mutta kävi iän myötä liian raskaaksi.
Lösähin sii. Painon nousemisen olisin vielä hyväksynyt, mutta viimeaikaiset pahat sydämentoiminnan häiriöt muistuttavat kapean kujan kulkemisen tarpeellisuudesta.

Jo pelkkä hengittäminen sattui vajaatehoisen 'pumpun' heiveröiseen hapensaanti tilaan. Rasvaa ja sokeria vähemmän, gamla gubbe, se yrittää tolkuttaa.