Aivan surkeeta

Minulla on puhjennut hebefreeninen skitsofrenia joka on pahin mahdollinen. Olen aina ollut erilainen kuin muut mutta nyt elämäni on totisesti ohi. Tuntuu kuin Jumala olisi hylännyt minut ja ainoa mihin voin enää uskoa ovat omat harhafantasiani. Tämä on selvästi hinta omasta itsekkyydestäni ja koska olen aina ollut niin eristäytynyt. Ironisinta tässä on se että juuri ennen tämän helvetin alkamista olin mitä onnellisin ja elämäniloisin, halusin tosissani ryhtyä sosiaaliseksi ja toiminnalliseksi ihmiseksi mutta minulta riistettiin mahdollisuuteni parannuksen tekoon. Negatiiviset oireet alkoivat rajusti 2 viikkoa sitten, minulla oli harhaluuloja ja ahdistuskohtauksia, vainoharhaisuutta ja kamalia pääkipuja. Ympäristö alkoi vaikuttaa epätodelliselta ja tunteet kylmettyä. Yritin pysyä mahdollisimman paljon järjissäni ja vastustella hukkumista oman itseni sisään. Kukaan läheisistä tai psykiatreistakaan ole ottanut edes vakavasti. Aloin tulla raivohulluksi koska tiesin mikä sairaus minulle on kehittymässä ja halusin saada lääkettä pelastaakseni edes viimeiset rippeet itsestäni mutta ne kusipäät eivät ottaneet kuuleviin korviinsa ja ainoat mitä pystyivät antamaan olivat rauhoittavia. Olen joka yö taistellut tätä tilaani vastaan, itkenyt ja pelännyt lähes joka yö aiemmin mutta nyt en enää tunne yhtään mitään enkä edes osaa kunnolla itkeä. Huomenna pitäisi yrittää ruinata lääkkeitä mutta puhuminen on vaikeata eivätkä vanhempani ymmärrä tilaani ja pelkään että he tyrivät kaiken ja puhuvat mitä sattuu puolestani. En pysty tuntemaan enää mitään, äänet riivaavat päässä enkä saa aikaankaan mitään, mitkään harrastukseni eivät voisi kiinnostaa enää tippaakaan enkä pysty enää edes lukemaan tai katsomaan tv:tä. Tuntuu kuin normaali elämäniloinen minä olisi vaihdettu kylmäksi zombiksi. Ainoat tunteeni ovat enää samat kuin eläimillä: viha, kateus, katkeruus, pelko ja välinpitämättömyys. Minulla ei ole enää oikeudentuntoa muuta kuin se kaukainen muisto mitä normaali minä olisi tässä tilassa toiminut ja ajatellut. Tunnen miten viimeisetkin osaset vanhasta hyvästä minästä on kuihtumassa ja kohta en enää tiedosta vakavasti läheisiäni enkä omaa menneisyyttäni. Tunnen kuin sieluni olisi kuollut, makaa kutistuneena ja onttona jossakin sisälläni eikä sitä enää saada elvytetyksi. Vihaan aivojani yli kaiken ja tunnen miten ne surkastuvat hetki hetkeltä. Olen harkinnut vakavasti tappaa itseni nyt kun minulla on vielä viimeiset rippeeni järjestäni ja kun vielä pysyn toiminnallisena. Ennen sitä ajattelin käyttää viimeiset kuihtuvista muistilahjoistani ja laatia luettelon elämäni parhaimmista hetkistä ja vuosista. Jos sielu, inhimillisyys ja järki on riistetty, mitä järkeä on jäädä? Katsella maailmaa tyhjin silmin, katsella miten normaaleilla ihmisillä on elämä ja onnentunto ja tiedostaen että tilaani ei ikinä tulla ymmärtämään, saaden osakseni vain häpeää ja hyljeksintää kun kerron diagnoosista. Tuntuu että teen vain hallaa vanhalle terveelle elämälleni kun pysyn vielä täällä. En halua tulla tunteettomaksi ja loukata läheisiäni, tulla alkoholisoituneeksi tai rikolliseksi tunnekylmyyteni takia. Toivottavasti pystyn tällä kuihtuvalla älyllä edes tappamaan itseni.