Avomieheni ei enää jaksanut hiipuvaa elämänhaluani ja 14 vuotta kestänyt yhteiselomme on päättymässä. Miehellä on jo uusi suhde. Olen melkoisissa pohjamudissa ollut masennukseni kanssa, viitisentoista vuotta on ollut alamäkeä, ensin jäi kaikki muu paitsi työ ja nyt työkyvyn kanssakin ollaan siinä rajoilla.
Pelkästään arkiaskareet ja rutiinit tuntuvat hirvittävän raskailta ja nyt pitäisi jaksaa vielä myydä omakotitalo ja iso osa huonekaluista ja muuttaa kaikki loput roinat kahteen uuteen asuntoon. Samalla pitäisi vielä kyetä käsittelemään ero, joka minulle tuli siinä mielessä äkkinäisesti, ettei mies puhunut mitään siitä että mitta on täynnä. Vaikeaahan masentuneen vierellä on tietysti olla, joten ymmärrän ratkaisun kyllä.
Nyt pitäisi kyetä pitämään pää kasassa sen asian kanssa, että joudumme asumaan tässä myyntiin asti. Mies viettää viikonloppuja uuden naisensa luona ja tietysti muutenkin on tämän kanssa paljon yhteydessä. Oma elämäni on kuihtunut masennuksen myötä olemattomiin, yhtään ystävää ei ole jäljellä. Tulevaisuus yksin hirvittää, kun avomieheni on ollut ainoa kontaktini "normaaliin elämään".
Onneksi sisarukseni ja vanhempani ovat olemassa, ajatus siitä, että kaikilla ei ole sitäkään vertaa läheisiä, tuntuu järkyttävältä.
Tuntuu, että pää on aivan sekaisin, en enää tiedä mitä suren: masennusta, eroa, väsymystä vai pelkoa lopuksi ikää yksin jäämisestä. Miten te muut masentuneet olette selvinneet kriiseistä? Tuntuu, että voimavaroja tällaiseen ei ole nimeksikään.
Pelkästään arkiaskareet ja rutiinit tuntuvat hirvittävän raskailta ja nyt pitäisi jaksaa vielä myydä omakotitalo ja iso osa huonekaluista ja muuttaa kaikki loput roinat kahteen uuteen asuntoon. Samalla pitäisi vielä kyetä käsittelemään ero, joka minulle tuli siinä mielessä äkkinäisesti, ettei mies puhunut mitään siitä että mitta on täynnä. Vaikeaahan masentuneen vierellä on tietysti olla, joten ymmärrän ratkaisun kyllä.
Nyt pitäisi kyetä pitämään pää kasassa sen asian kanssa, että joudumme asumaan tässä myyntiin asti. Mies viettää viikonloppuja uuden naisensa luona ja tietysti muutenkin on tämän kanssa paljon yhteydessä. Oma elämäni on kuihtunut masennuksen myötä olemattomiin, yhtään ystävää ei ole jäljellä. Tulevaisuus yksin hirvittää, kun avomieheni on ollut ainoa kontaktini "normaaliin elämään".
Onneksi sisarukseni ja vanhempani ovat olemassa, ajatus siitä, että kaikilla ei ole sitäkään vertaa läheisiä, tuntuu järkyttävältä.
Tuntuu, että pää on aivan sekaisin, en enää tiedä mitä suren: masennusta, eroa, väsymystä vai pelkoa lopuksi ikää yksin jäämisestä. Miten te muut masentuneet olette selvinneet kriiseistä? Tuntuu, että voimavaroja tällaiseen ei ole nimeksikään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ikävää, mutta se voi olla onnenpotku.
Usein masentuneilla naisilla on huono parisuhde, jota eivät ymmärrä koska luulevat että eivät tule toimeen ilman miestä.
Olisikos mahdollista muuttaa jonkun sukulaisen luo tässä välissä. niin ei tarvitse katsella ukkoa?
Muutos voi johtaa uusien urien löytymiseen. Tavanomainen pakka menee nyt uusiksi. Voit sinäkin löytää vielä kivoja juttuja kunhan surutyö on tehty erosta ja muutoksesta loppuun.
Todella paljon voimia Sulle!! Ihan kamala tilanne ja voin siinä määrin kuvitella miltä tuntuu kun ilman 'ylimääräisiä' kriisejäkin on rankkaa jaksaa. Itselle kävi hiljattain, että lähisukulainen melkein kuoli ja se sai itseni aivan sekaisin. Tilanne on nyt vakaa sen suhteen. Yksi fiksu kamuni sanoi kerran et tunteet on vain tunteita, ne eivät sinänsä vahingoita (vaikka suurinpiirtein luulee 'kuolevansa'j. Sureminen, surutyö vie oman aikansa mutta loppuu kyllä. Tuo sukulaisille tms paikkaan lähteminen tuolla oli hyvä idea, onko mahdollista sulle?
Tsemppiä joka tapauksessa paljon!!!
Kiitos vastanneille - kummasti aina lohdutuksen sanat auttavat jaksamaan..!
Tässä päättyvässä suhteessa olen kyllä minä tainnut olla se ongelma, miehestä on vaikea löytää vikaa. Itse olen ollut liian ripustautuvainen ja kontrolloiva, vaikka kuinka olen yrittänyt tuollaisista piirteistä eroon. Onhan tilannetta vaikeuttaneet meidän monella tapaa hyvin erilaiset persoonallisuudetkin. Ehkä siis on loppujen lopuksi paikallaan harjoitella yksin olemista, niin hirveältä kuin se näin pitkän ajan jälkeen tuntuukin.. =/