Elämässä ei järkeä

hyvät ja luottamukselliset välit vanhempaan, niin totta kai kerrot hänelle, se on helpointa, jos itsellä on voimat ihan finaalissa hakea muualta. Itse kuitenkin tunnet vanhempasi, ja jos tuntuu vahvasti siltä, ettei heille kummallekaan kannata kertoa (luvassa epämiellyttävä, vähättelevä tms. reaktio) niin helpoiten apua saa varmasti menemällä terveydenhoitajan juttusille, jos opiskelet jotakin. Tai sitten paikkakunnasta riippuen mielenterveystoimistoon tai yleislääkärille, ensimmäinen parempi, jos sellainen paikkakunnallasi on. Isoilla paikkakunnilla myös kriisikeskukset voivat auttaa ihan ilman ajanvaraustakin, kunhan katsot netistä, mihin aikaan siellä on ihmisiä paikalla.

Mene vain ja kerro nyt äidille. Jos ei sanat tule suusta niin kirjoita rauhassa paperille ja kerro. Se on sittenkin paljon helpompaa kuin että jos he joutuvat loppuelämäänsä pohtimaan, miksi me ei huomattu, miksi et kertonut, miksi ja miksi? Te nuoret pelkäätte ihan turhaan että vanhemmat luhistuvat kuunnellessa ongelmianne. He ovat eläneet pitempään, kokeneet kaikkea ja heillä on sitä kokemustakin käsitellä asioita eri tavalla. He ovat teidän vanhempianne ja myös on osa vanhemmutta kantaa ja tukea jälikasvuaan sinunkin kuvaamissa murheissa. Kirjoita nyt se kirje jos et pysty puhumaan. Pienen hämmennyksen jälkeen koette että mehän selvitään ja teistä tulee perheenä entistä läheisempiä.

Oletko kertonut, että olet yrittänyt itsemurhaa? Luulisi jotain hoitoa heltiävän.

Elämässä ei todellakaan ole mitään muuta hienoa kuin elämä itse. Jos joku kuvittelee, että elämän pitää olla jotenkin erikoista ja mahtavaa, on suuruudenhullu ja suhteellisuudentajuton.

Jos et halua marssia äitisi luokse, hakeudu jonnekin ammattiauttajalle. En nyt tiedä, miten asia lähtisi parhaiten käyntiin. Voisit tietysti mennä lääkärille ja kertoa yrittäneesi itsemurhaa ja haluavasi hoitoa. Hän voisi passittaa sinut nuorisopsykiatriselle puolelle.

Ensiksi voisit listata itsellesi ne asiat, jotka ovat okei. Ja ne, missä olet hyvä. Ainakin kirjallinen ilmaisusi on moitteetonta.

"Jos et halua marssia äitisi luokse, hakeudu jonnekin ammattiauttajalle."

No olipa suorastaan vittumainen neuvo. Voisitko hankkia hänelle jolle vastasit sitä ammattiapua jostain täällä paskanjauhannan sijaan?? Etkö osaa, oletko niin onneton ihminen ettet OSAA auttaa ketään?

"Voisit tietysti mennä lääkärille ja kertoa yrittäneesi itsemurhaa ja haluavasi hoitoa."

:DDDDDDDDDDDDDDDDDDD

BUAHAHAHAHAHAHAHAHAAAAAAAAAAAAAAAAA

Kiitos kaikille neuvoista. :) En aio sen enempää alkaa avaamaan mitä aion asian suhteen tehdä (lähinnä koska en tiedä itsekään), mutta kiitos silti.

Taisit jo kiittää lukijoita, mutta aattelin että kerron kuiteskin miten itse sain apua.

Olin itse hyvin ahdistunut ja ajattelin jatkuvasti kuolemaa. Olin jo päättänyt myös itsemurhatapani, mikä valitettavasti (silloin tuntui) sisälti sen että minun olisi pitänyt lähteä kotoa siinä vaiheessa muualle toimittamaan asiani kun ahdistus oli pahimmillaan. Valitettavaahan tämä oli siksi, että pahimman ahdistuksen aikana en pystynyt lähtemään ulos, koska ihmisten näkeminen ahdisti vielä enemmän.

Asuin yksin (lukiossa) toisessa kaupungissa vanhemmistani, joten sitten kun kaapista loppui ruoka (ruokakauppa oli alakerrassa, mutta en nähnyt enää pointtia hakea sieltä mitään) olin syömättä. Kun tätä pahinta aikaa oli pari viikkoa kestänyt, tiesin että minun pitäisi mennä kotiin viikonlopuksi tai vanhempani alkaisivat epäilemään jotain. Sain koottua sen verran voimia että pakkasin ja menin kotiin. Perjantain näyttelin että mitään kummallista ei ollut, mutta lauantaina tämä romahti. Itkin koko lauantai päivän, ja minun oli pakko kertoa vanhemmilleni mikä tilanne oli. En oikein tiennyt mitä odottaa kertoessani, kun varsinkaan isääni suhteet eivät olleet mitä parhaimmat. Siinä kävi kuitenkin todella hyvin, kun vanhemmilleni selvisi asian "vakavuus" heilläkin taisi mennä vanhempi vaihe niin kovasti päälle, että alkoivat järjestellä puolestani asioita mikä olikin hyvä koska en olisi siihen itse kyennyt.

Tuosta on nyt melko monta vuotta, ja edelleen henki pihisee. Ihan rehellisesti voin sanoa, että nyt olen hyvin tyytyväinen siihen että en lopulta ehtinyt toteuttamaan suunnitelmiani. Masentuneen ihmisen todellisuus muuttuu. Kun tajusin että kaikki se ahdistus ei ollutkaan "normaalia" vaan että masentuneena aivokemiani oli ikäänkuin vinksahtanut sellaiseen asentoon, että hyvätkään asiat eivät tuntuneet hyvältä halusin antaa elämälle vielä mahdollisuuden. Siinä vaiheessa se oli vähän sellainen no paskat, jos noi on nyt apuansa ja lääkkeitänsä tarjoamassa niin voin kokeilla ja teen sitten sen itsemurhan jos vielä tuntuu siltä. Ei tuntunut. Nyt on elämässäkin jokin pointti, ja iso lista (kasvava) asioita joita en ole ehtinyt kokeilla.

Mä neuvoisin että anna mahdollisuus sun vanhemmille. Ja anna sit mahdollisuus vaikka sille terkkarille. Ja kato ne suunnat kokonaan loppuun. Itsemurha on se lopullinen, joten sä voit ihan hyvin kattoo vielä muutaman kortin.

Koulun terveydenhoitaja on sinua varten.

Terveyskeskuslääkäri, varaat ajan.

Seurakunta, perheneuvonta.

Ja paras: äiti, jolla on elämänkokemusta, luota häneen.

Kiitos nyt kaikista neuvoista, mutta tulin siihen päätökseen, että yritän nyt ihan itse päästä tästä ylös. Meinasin kertoa äidilleni, mutta niin, en halua historian toistavan itseään. Olen nimittäin kerran aikaisemmin yrittänyt hänelle avautua, mutta vastaus oli sen verran kova, että vieläkin on hankala asioitani hänelle kertoa. Ja hän on kyllä hyvä äiti, rakastaa minua jne.

Tuntemattomalle en ikinä voisi avautua, joten periaatteessa aloituksenikin oli turha, koska en aio neuvojanne noudattaa. :)

Jos tulee tiukka paikka niin soittaa vaan 112 niin tulevat hakemaan ja pääsee hoitoon. Ei kannata välttämättä yrittää aina sitä "virallista reittiä" jos ei jaksa. Nimim. kokemusta on

Monet eivät ymmärrä tuota ikinä..olisit onnelinen.