Aloin seurustella melkein pari vuotta sitten miehen aloitteesta, mutta jo ihan alusta asti olen tahtonut suhteesta pois. Ennen seurustelun alkamista olin hyvin rikki eräästä valtavasta ihmissuhdesotkusta ja ajattelin, että ehkä hän voisi parantaa minut ja kohottaa itseluottamukseni entiselle tasolle.
No, näin ei käynyt, enkä pysty lähtemään koska olen vieläkin ihan rikki ja heikko ja voimaton. Vaikka meidän suhde on hyvin fyysispainotteinen eikä kumpikaan oikeastaan ole kiinnostunut toistensa asioista, jo pelkkä ajatus elämästä ilman _minkäänlaista_ tukea saa minut kyynelten partaalle. Onhan minulla pari ystävää ja oma äiti, mutta eiköhän heillä ole parempaakin tekemistä kuin halailla minua kaiket päivät ja puhella rohkaisevasti.
Poikaystäväni on paljon paremman näköinen kuin minä(jopa todella komea), mutta silti aivan käsittämättömän uskollinen. Hänellä on yli-inhimillisiä käsityksiä moraalista enkä voi edes kuvitella että hän pystyisi pettämään minua. Minulla on siis hänen jakamaton huomionsa. Miksi en pysty vieläkään seisomaan omilla jaloillani?
Ehkä se voisi johtua siitä, että kuvittelen hänen olevan kanssani vain siksi, että lähelläni on hyvä olla ja seksi sujuu. Niin ja koska poikaystävästäni olisi aivan liian vaivalloista ryhtyä etsimään toista, koska todennäköisesti ei kuitenkaan löytyisi ketään joka kestäisi hänen epäempaattisuuttaan ja machoiluaan. Minä olen hänen ilonaan sängyssä ja seuranaan television katselussa ja se riittää hänelle.
Mutta ei minulle. En tiedä, mitä oikeastaan toivon. Sielunkumppania? Miestä jonka kanssa voisi jutella? Sellaisiahan ei tunnetusti Suomesta löydy. (?!) Jonkun jonka kanssa jakaa kansanmusiikkiharrastukseni. Jonkun jonka kanssa voisi lähteä katsomaan auringonlaskua ilman että täytyisi kiirehtiä takaisin kotiin ennen kuin se tai tuo tai tämä ohjelma alkaa. Jonkun joka joskus kysyisi, mitä minulle kuuluu.
Kai minun vain täytyisi ryhtyä etsimään. Tosin, aina silloin jos olen ihastunut johonkuhun, käyttäydyn hänen seurassaan täysin idioottimaisesti enkä siksi ikinä voi saada ketään josta olisin kiinnostunut. Kauniilla tytöillä on niin paljon helpompaa. Heidän tarvitsee vain hymyillä ja punastella ja näyttää söpöiltä.
Niin, nyt olen tosiaan muuttamassa yhteen poikaystäväni kanssa, ja rinnassani tuntuu ahdistuksen suuri möykky. Mutta eipä minulla ole ketään muutakaan eikä voimani riitä sellaisen etsimiseen. Toisaalta tuntuu että olen tekemässä jotain täydellisen typerää ja peruuttamatonta, mutta onhan tässä vielä elämää jäljellä? Olen vasta 20-vuotias. Kai sitä voi yhdessä elämistä kokeilla. Ei me sentään olla menossa naimisiin tai hankkimassa lapsia.
Yhteen muuttamisessa on monia hyviä puolia: isompi asunto, ei tarvitse enää asua ventovieraiden kanssa solussa ja lisäksi on aina halihoitoa saatavilla (paitsi että poikaystäväni pääsee armeijasta vasta tammikuussa). Ja jos ei onnistu, niin voihan sitä muuttaa pois - vaikka vanhempien luo jos ei ole muuta. Mutta silti minusta tuntuu, että koko loppuelämäni lyödään lukkoon tämän päätöksen myötä. Ja minua ahdistaa, masentaa ja pelottaa.
Tehty mikä tehty. Allekirjoitin asunnosta luopumispaperin ja vuokrasopimuksen tänään, ja tänne asuntooni taitaa olla tulossa asumaan pari mukavaa tyttöä sitten syyskuun alussa.
Minulla on kyllä harrastuksia ja sain kesätöitäkin, mutta tunnen silti olevani täysi nolla. Miten saan itseluottamukseni takaisin? Mitä minun täytyisi tehdä poikaystäväni kanssa? Onko jollakin samanlaisia kokemuksia?
No, näin ei käynyt, enkä pysty lähtemään koska olen vieläkin ihan rikki ja heikko ja voimaton. Vaikka meidän suhde on hyvin fyysispainotteinen eikä kumpikaan oikeastaan ole kiinnostunut toistensa asioista, jo pelkkä ajatus elämästä ilman _minkäänlaista_ tukea saa minut kyynelten partaalle. Onhan minulla pari ystävää ja oma äiti, mutta eiköhän heillä ole parempaakin tekemistä kuin halailla minua kaiket päivät ja puhella rohkaisevasti.
Poikaystäväni on paljon paremman näköinen kuin minä(jopa todella komea), mutta silti aivan käsittämättömän uskollinen. Hänellä on yli-inhimillisiä käsityksiä moraalista enkä voi edes kuvitella että hän pystyisi pettämään minua. Minulla on siis hänen jakamaton huomionsa. Miksi en pysty vieläkään seisomaan omilla jaloillani?
Ehkä se voisi johtua siitä, että kuvittelen hänen olevan kanssani vain siksi, että lähelläni on hyvä olla ja seksi sujuu. Niin ja koska poikaystävästäni olisi aivan liian vaivalloista ryhtyä etsimään toista, koska todennäköisesti ei kuitenkaan löytyisi ketään joka kestäisi hänen epäempaattisuuttaan ja machoiluaan. Minä olen hänen ilonaan sängyssä ja seuranaan television katselussa ja se riittää hänelle.
Mutta ei minulle. En tiedä, mitä oikeastaan toivon. Sielunkumppania? Miestä jonka kanssa voisi jutella? Sellaisiahan ei tunnetusti Suomesta löydy. (?!) Jonkun jonka kanssa jakaa kansanmusiikkiharrastukseni. Jonkun jonka kanssa voisi lähteä katsomaan auringonlaskua ilman että täytyisi kiirehtiä takaisin kotiin ennen kuin se tai tuo tai tämä ohjelma alkaa. Jonkun joka joskus kysyisi, mitä minulle kuuluu.
Kai minun vain täytyisi ryhtyä etsimään. Tosin, aina silloin jos olen ihastunut johonkuhun, käyttäydyn hänen seurassaan täysin idioottimaisesti enkä siksi ikinä voi saada ketään josta olisin kiinnostunut. Kauniilla tytöillä on niin paljon helpompaa. Heidän tarvitsee vain hymyillä ja punastella ja näyttää söpöiltä.
Niin, nyt olen tosiaan muuttamassa yhteen poikaystäväni kanssa, ja rinnassani tuntuu ahdistuksen suuri möykky. Mutta eipä minulla ole ketään muutakaan eikä voimani riitä sellaisen etsimiseen. Toisaalta tuntuu että olen tekemässä jotain täydellisen typerää ja peruuttamatonta, mutta onhan tässä vielä elämää jäljellä? Olen vasta 20-vuotias. Kai sitä voi yhdessä elämistä kokeilla. Ei me sentään olla menossa naimisiin tai hankkimassa lapsia.
Yhteen muuttamisessa on monia hyviä puolia: isompi asunto, ei tarvitse enää asua ventovieraiden kanssa solussa ja lisäksi on aina halihoitoa saatavilla (paitsi että poikaystäväni pääsee armeijasta vasta tammikuussa). Ja jos ei onnistu, niin voihan sitä muuttaa pois - vaikka vanhempien luo jos ei ole muuta. Mutta silti minusta tuntuu, että koko loppuelämäni lyödään lukkoon tämän päätöksen myötä. Ja minua ahdistaa, masentaa ja pelottaa.
Tehty mikä tehty. Allekirjoitin asunnosta luopumispaperin ja vuokrasopimuksen tänään, ja tänne asuntooni taitaa olla tulossa asumaan pari mukavaa tyttöä sitten syyskuun alussa.
Minulla on kyllä harrastuksia ja sain kesätöitäkin, mutta tunnen silti olevani täysi nolla. Miten saan itseluottamukseni takaisin? Mitä minun täytyisi tehdä poikaystäväni kanssa? Onko jollakin samanlaisia kokemuksia?
Vastaukset 3
Vanhimmat
itse suorastaan ajauduin vahingossa asumaan poikaystäväni kanssa ja nyt on aivan käsittämättömän vaikeaa lähteä tästä. mieti vielä!
...Juuri tuommoista pelkäänkin...
Hei.
Minulla on kans todella heikko minäkuva, en pidä itseäni minään, aina netin kautta johonkin mukavantuntuiseen ihmiseen tutustuttuani ja email-osoitteet vaihdettuani käy niin, että kirjoitan ensimmäisen mailini hänelle niin pian kuin mahdollista ja jollen saa häneltä vastausta viimeistään seuraavana päivänä niin pelkään suututtaneeni hänet.
- Vaikka tiedän, että tuo on varmahko tapa karkoittaa uusi tuttavuus nopeasti niin toistan sen joka harvase kerta solmittuani uuden tuttavuuden .
Näin tapahtuu melkein välittömästi vaikka henkilö on entuudestaan täysin vieras.
Vai johtuisiko asia osittain siitä, että tosiystävät ovat minulla muutenkin vähissä?