Kaikki tuntuu niin tyhjältä. Päässä soi kysymys miksi, eikä siihen taida olla vastausta.
Siis miksi, 21-vuotias naisenalku pohtii itsemurhaa? Jossain sisimmässäni haluaisin jatkaa, taistella. Ei kuitenkaan ole voimia siihen. Olen yrittänyt puhua, monelle eri ihmiselle pieniä osia elämästäni, en pysty kaikkea kertomaan yhdelle. Ei, ei auta..
Luulin, että joskus tämä elämä helpottaisi, pystyisin käymään vanhat asiat läpi, ja aloittamaan elämän. Turhaan haaveilin. Jatkuvasti tulee lisää, taakka sen kun kasvaa. Ennen kun täytin 13-vuotta, olin joutunut raiskatuksi, menettänyt veljen ja pappan (molemmat itsemurhia) katsonut vanhempien alkoholisoitumista, vanhempien todella riitaisan eron ja äidin vakavan sairastumisen.
Itse aloin voimaan pahoin ehkä siinä 7-8 vuotiaana. MIKSI kukaan ei huomannut? Jalat täynnä viiltelyarpia, syömättömyys, laihtuminen, alkoholi ja tupakka tuli kuvioihin noin 10-vuotiaana. Vanhemmillani ei ollut voimia huomata pahaa oloani, mutta miksei koulussakaan? Olisin voinut saada ajoissa apua, päästä yli kaikesta.
Nyt, 21-vuotiaana, olen edelleen yhtä hätääntynyt ja hukassa, kuin lapsenakin. Sillä erotuksella, että olen opiskellut terveydenhuolto alalle, enkä vaihtaisi mistään hinnasta. Rakastan tehdä töitä ihmisten parissa. Annan kaikkeni auttaakseni muita, unohtamalla itseni ja tarpeeni. Nyt, kroppa ei kestä enää. Leikkaus edessä, ja sen myötä alan vaihto. En osaa, enkä oikeastaan haluaisikaan tehdä mitään muuta. Tänään jouduin jäämään sairaslomalle, kivut kävivät sietämättömiksi. Eihän mulla ole muuta elämää kuin työ, kaikelta viedään pohja, taas..
Ei vaan jaksa, jos pystyis lähtemään niin ettei satuttaisi ketään, mut sehän ei taida kenenkään kohdalla olla mahdollista..
-piskuinen-
Siis miksi, 21-vuotias naisenalku pohtii itsemurhaa? Jossain sisimmässäni haluaisin jatkaa, taistella. Ei kuitenkaan ole voimia siihen. Olen yrittänyt puhua, monelle eri ihmiselle pieniä osia elämästäni, en pysty kaikkea kertomaan yhdelle. Ei, ei auta..
Luulin, että joskus tämä elämä helpottaisi, pystyisin käymään vanhat asiat läpi, ja aloittamaan elämän. Turhaan haaveilin. Jatkuvasti tulee lisää, taakka sen kun kasvaa. Ennen kun täytin 13-vuotta, olin joutunut raiskatuksi, menettänyt veljen ja pappan (molemmat itsemurhia) katsonut vanhempien alkoholisoitumista, vanhempien todella riitaisan eron ja äidin vakavan sairastumisen.
Itse aloin voimaan pahoin ehkä siinä 7-8 vuotiaana. MIKSI kukaan ei huomannut? Jalat täynnä viiltelyarpia, syömättömyys, laihtuminen, alkoholi ja tupakka tuli kuvioihin noin 10-vuotiaana. Vanhemmillani ei ollut voimia huomata pahaa oloani, mutta miksei koulussakaan? Olisin voinut saada ajoissa apua, päästä yli kaikesta.
Nyt, 21-vuotiaana, olen edelleen yhtä hätääntynyt ja hukassa, kuin lapsenakin. Sillä erotuksella, että olen opiskellut terveydenhuolto alalle, enkä vaihtaisi mistään hinnasta. Rakastan tehdä töitä ihmisten parissa. Annan kaikkeni auttaakseni muita, unohtamalla itseni ja tarpeeni. Nyt, kroppa ei kestä enää. Leikkaus edessä, ja sen myötä alan vaihto. En osaa, enkä oikeastaan haluaisikaan tehdä mitään muuta. Tänään jouduin jäämään sairaslomalle, kivut kävivät sietämättömiksi. Eihän mulla ole muuta elämää kuin työ, kaikelta viedään pohja, taas..
Ei vaan jaksa, jos pystyis lähtemään niin ettei satuttaisi ketään, mut sehän ei taida kenenkään kohdalla olla mahdollista..
-piskuinen-
Vastaukset 1
Vanhimmat
Taidan jatkaa vielä hieman, en tiedä auttaako kirjoittaminen, mut kokeillaan sitäkin.
Syömishäiriöt tulivat kuvioihin ollessani ehkä 8-vuotias. Aloin karttamaan ruokaa ja yleensäkin tilanteissa joissa syödään. Olin lapsena ylipainoinen, koska meillä ei kotona ollut koskaan kotiruokaa, ainoastaan pitsaa, hampurilaisia yms. mitä oli helppo lämmittää mikrossa. Ja vanhempien keino saada lapset hiljaisiksi oli ostaa karkkeja/sipsejä. Loistavaa. Jostain sitten tuli ajatus, että alkaisin oksentamaan herkut pois, etten aiheuttaisi hämmennystä vanhemmissa syömättömyydellä, mutta saisin kiloja pois. Silloin oli lähes voittajafiilis, kun kävi oksentamassa, kenenkään huomaamatta. Tunsin voivani hallita elämääni. Toisin kuitenkin kävi, oksentelu alkoi pian hallita mua. Ja edelleen, syömistottumukseni ovat todella sairaat. En ole vuosiin pystynyt syömään kenenkään nähden. Töissä, käyn ruokatauolla vain juomassa kupin kahvia, ja takaisin töihin. Kotona yksin pystyn syömään lähes normaalisti, lähinnä kaikkea kevyttä ruokaa, salaatteja ja sen sellaisia.
Tilanteissa, joissa on "pakko" syödä (sukujuhlat ym) pystyn syömään, mutta oksentamaan joudun joka kerta. Se ahdistus, mikä siitä tulee on aivan käsittämättömän voimakas.
Vanhempieni välinpitämättömyys, sekä alkoholin suurkulutus teki minusta jo nuorena perheen pään, hoidin kodin ja veljeni. En tiedä miten ihmeessä selvisin, niistä ajoista en muista juuri mitään. Vuosia meni sumussa, onneksi kuitenkin tajusin lähteä kotoa 16-vuotiaana. Mistään en juurikaan apua ole saanut, vaikka sitä mielestäni olen pyytänyt. Ilmeisesti apua pitäisi vaatia, ja itse ole luonteeltani enemmänkin anteeksipyytävä. Joten eihän kiltille apua anneta, jos ei sitä tarpeeksi kovin pyydä..
Tällästä. Tiedä kuin moni näitä sitten oikeestaan lukee, mutta tulipahan pieni osa kerrottua, ja jos tähän joku vaivautuu vastaamaan, ni ne turhat loukkaavat/asiattomat kommentit voi jättää sinne mappi ö:hön. Kiitos.