Ateistin ja uskovan avioliitto

Sori nyt vaan, mutta kuka helvetti sä luulet olevasi määräämään toisten parisuhteista tai avioliitoista?

Meillä takana 15 vuotta ateistin ja uskovan avioliittoa. Eikä tuo nyt ole kauheita ristiriitoja aiheuttanut. Molemmat elävät tavallaan.
Ainoa yllätys on ollut se että jatkuvasti käy ilmi että minä ateistina tiedän paremmin mitä Raamattu oikeasti sanoo monista asioista. Uskovat tuntuvat niin kovin usein rakentavan omassa päässään uskosta sellaisen minkälaisen he siitä itse haluavat. Mutta en viitsi enää vaimoa faktoista valistaa. Uskokoon miten haluaa kun siitä onnelliseksi tulee.

Toki olet oikeassa siinä, että tuollaisesta liitosta voi tulla sotatanner. Mutta yleensä sen takia, että liiton uskovainen osapuoli sen sellaiseksi tekee. On nimittäin kokemusta. Hörhölahko vei vaimon mukanaan niin, että mikään muu ei enää merkinnyt yhtään mitään. Omat lapsensakin hylkäsi kun eivät alkaneetkaan kanssaan kulkemaan kaatuilu- ja kielilläpuhumiskokouksissa.

Eli olen henkilökohtaisen kokemukseni myötä kanssasi ihan samaa mieltä, (ääri-)uskovan kanssa ei voi olla liitossa. Se on täysin mahdotonta.

ihan kaikissa avioliitoissa, olet oikeassa että parempi on uskossa molempien olla.

Tuskin moista usein pääsee tapahtumaan, jos toinen on aktiivi tunnustava ateisti ja toinen vakumuksellinen uskovianen. Lienee niin että molemmat tai ainkin se uskovaiseksi tunnustava on vain tapakristitty ja usko ei näyttele arjessa koninkaan suurta merkitystä.

Onko teillä kokemuksia siitä, voiko tapauskovaisen ja ateistin suhde ja avioliitto onnistua? Vai kaatuko se esimerkiksi siihen, että häitä ei voi järjestää kirkkoon kuuluvan haluamalla tavalla, aiheuttaako lasten kastaminen ongelmia, entä sukulaisten hautajaiset? Voiko suvun suhtautumisen yleensäkään antaa vaikuttaa? Kuinka lapsille opetetaan uskontoa, jos heidät kastetaan toisen puolison toiveesta, kun toinen vastustaa uskontoa?

kuinka kunnioitetaan toisten näkemystä ja näin rakastetaan toista, toki rukousaiheeksi uskovalle tulee toisen uskoon tuleminen ja paljon taivaallista viisautta tarvitaan tällaisessa tilanteessa, sillä taitamaton uskova voi toimia tyhmästikin vaikka rakastaisikin "omalla tavallaan" mutta ei Jumalan antaman viisauden mukaan.

Paavali opetti tästä selvästi, että toinen tulee uskoon avioliitossa, kuinka suhtautua silloin avioliiton jatkumiseen ja pysymiseen. Paavali opetti tilanteen rehellistä arviointia sen mukaan kuinka suhtautuvat nämä ihmiset toistensa suhteeseen Jeesusta kohtaan.

Selvä opetus on uskovalle naimattomalle naida uskova eikä pyrkiä ikäänkuin toivon varaan tällaisessa tilanteessa uskottoman kanssa yhteistä perhettä rakentamaan.

Voidaanko erokirjakäytäntöä Jeesuksen seurakunnassa noudattaa, kun Jeesus tiukensi pyhitysopetusta sydämen tasolle lihallelta haureudessakin eikä vihatakaan saa ketään ihmistä eikä edes vihollista vaan rakastaa ja tehdä pelkästään hyvää hänelle myös? Mielestäni ei, mutta parannuksen tekeminen tilanteessa, jossa on lapsia on mielenkiintoinen kysymys.

"Tämä ei ole halveksuntaa ateistia kohtaan, vaan uskova Jumalan sanalle uskollisena haluaa säästää itsensä ja toisen ihmisen katastrofilta, joka satavarmasti jossain vaiheessa tulee tuhoamaan avioliiton ja lastenkin elämän."

Mikäs kohta siinä Jumalan sanassa kertoo että uskovan on pakko yrittää viimeiseen asti käännyttää muita ihmisiä, mukaanlukien oma puolisonsa? Kyllä se vaan niin minun tietääkseni on että kunnon kristityn tulee myös kunnioittaa sitä että joku ei halua ottaa Jumalan sanaa vastaan. Toisen ihmisen vapaata tahtoa ja valinnanvapauttaa pitää kunnioittaa.

Ja sitten mennäänkin puhtaasti jokaisen ihmisen henkilökohtaisiin piirteisiin jotka määräävät sen että miten kyseisessä tilanteessa uskova osapuoli suhtautuu kumppaninsa ateismiin.

Joillekin se että oma kumppani ei todennäköisimmin tule kuolemanjälkeisessä olemaan mukana voi olla suuri ongelma, joillekin taas ei. Jos totta puhutaan, asia taitaa olla niin että itseasiassa kykenemättömyys oman kumppanin rakastamiseen tämän uskon puutteen takia on itseasiassa syntiä, aivan kuten on myös jatkuva pyrkimys käännyttää kyseinen henkilö.

Uskova puoliso joka ei kykene kunnioittamaan puolisonsa ateismia syyllistyy itsekkyyden syntiin. Kyllä, se on itsekästä ja väärin haluta joku paratiisissa rinnalleen. Ja kuten vihittäessä luvataan, avioliitto on voimassa vain "kunnes kuolema heidät erottaa".

"Hankalia ovat ihmissuhdeasiat kaikille, saati sitten toistensa vastakohdille. "

Ateismilla ja teismillä on parisuhteessa niin vähän oikeasti vaikutusta että harvoin se oikeasti toimivaa parisuhdetta rikkoo. Jos ateistin ja teistin liitto ei kestä, kyllä siellä pohjalla on useimmiten paljon suuremmat ongelmat kuin se että toinen on teisti ja toinen ei.

Useimmat ateistit eivät yritä mustasukkaisesti varjella itseään ja lapsiaan kaikelta uskontoon viittaavalta, ja useimmat uskovaiset eivät yritä väkisin käännyttää aviopuolisoaan. Toki muunlaisiakin ihmisiä on, mutta heillä on ongelmia, jotka eivät liity heidän ateismiinsa tai uskovaisuuteensa, vaan silkkaan urpouteen.

Normaali sivistynyt täysjärkinen ihminen kykenee elämään sovussa toisella tavalla ajattelevan kanssa. Sellaisesta avioliitosta puuttuu toki syvyyttä, joka samanhenkisten liitossa on, mutta sellainen syvyys puuttuu valitettavan usein myös uskovaisten avioliitoista. Hämmästyttävän moni uskovainen pariskunta ei esim. rukoile yhdessä säännöllisesti arjen keskellä, vaikka seurakunnassa olisivat koviakin rukoilijoita.

Uskon siis että useimmat ateistin ja uskovan avioliitot toimivat yhtä hyvin kuin avioliitot keskimäärin - eli aika huonosti, mutta senvverrran hyvin kuitenkin että sukua saadaan jatkettua ja lapset kasvatettua kutakuinkin täysjärkisiksi. Ja se kai on avioliiton pääasiallinen tarkoitus. Raamattukaan ei väitä, että uskovaiset vanhemmat voisivat uskovaisuudellaan pelastaa lapsensa taivaaseen, vaan jokainen tekee omat valintansa. Eikä avioliitto jatku taivaassa, vaan "kunnes kuolema erottaa", se on siis tavallaan maallinen instituutio.

Ateisti mies voi olla uskovaisen naisen kanssa yhdessä mutta yleensä se ei toimi toisinpäin sillä uskovainen mies yleensä on väkivaltainen ja ryypiskelee liikaa.

Papit varastavat kirkon kolehtirahat ja ostavat niillä kaljapäkin.

Turhaa yleistämistä, eivät kaikki ateistit ja kaikki uskovaiset ole samanlaisia.

Tosin mikäli toinen tai molemmat ovat fanaattisia asian suhteen tai ovat sitä mieltä että kaikkien tulisi jakaa heidän mielipiteensä suhde ei voi onnistua.

uskovan ja ateistin välillä, ei tietysti yhdynnässä lihan puolesta vaan hengellisesti Jeesuksen suhteen ja Jeesus on totuus. Tietysti myös ateisti voi uskoon tulla ja samoin uskova voi uskonsa menettää, joten ei näitä asioita ole kiveen kirjoitettu ja jos menisivät naimisiin, niin voisi myöhemmin osansa jopa vaihtua Jeesusken suhteen.

Olen ehdottomasti sitä mieltä ettei uskovan tule ottaa uskotonta puolisokseen oli hän sitten ateisti tai monijumalinen sillä molemmat uskovat vaan siihen mitä voi nähdä. Totta on että niitä juoruujia löytyy joka lähtöön mitä minä "kiellettyjen" suhteitten kannattajana inhon. Että tässä erään fundamentalistin näkemys asiasta ettei tule ikuisuuden nähden uhrata elämää uskottoman kanssa vaan mennä naimisiin uskovan henkilön kanssa ikuisesti.

Kyllä se näin on. Ja suru, jota uskova kantaa pelastuksen ulkopuolella olevista läheisistä ei voi tulla ymmärretyksi ateistin sydämessä. Nuoruudessa menin avioliittoon (kaksi seurakuntanuorta ystävyyspohjalta) vasta häiden jälkeen toisiimme tutustuen seksuaalisesti. Mies ei kuitenkaan kantanut perheenpään rooliaan, ei yhteistä rukouselämää tai läheisyyttä. Ero tuli vaikka srk:ssa molemmat. Ei siis takuita koskaan kestävälle siunaukselle. Mutta totta että taistelu on henkivalloissa, ei lihassa.

Minä olen aivan uskomaton mies, mutta vaimo uskoo minua kaikessa ja hyvin on mennyt, ainaki sillon tällön.

Toinen tahtoo palavassa halussa nautintoa ja toinen viileän pyhästi olla sukupuoliyhteydessä. Toinen tulee raskaaksi ja toinen näkee Jumalan ihmeteot vaimonsa kohdussa, mitä siitä tulee? Tietysti vauva ajallaan kun Jumalan siunaus on kaikessa mukana. Näin se menee, mutta juopa on hengellisesti välissään, jos ei toinen uudestisynny Jeesukseen, näinhän se menee, ei hyvä.

Ei ongelmata jos aviopuolisot on järkeviä. Esimerkiksi sunnuntaita aamupalan jälkeen, uskovainen pukeutuu ja lähtee autolla kirkkoon. Puolison kirkossa olessa ateisti pesee astiat ja katsoo lasten kanssa piirrettyjä. Uskonnolliset juhlatkaan ei ole ongelma, kun otetaan huomioon että kirkkoon kuuluvatkin ovat melko pitkälti maallistuneita. Kun jouluna tunketaan kinkkua kurkusta alas, monikaan kristitty ei taita muistaa että joulua vietetään jeesuksen kunniaksi. Jos avioparille tulee kutsu häihin, niin niihin voi kumpainenkin mennä ihan kohteliaisuudesta kutsujaa kohtaan. Ongelmia tulee ainoastaan jos toinen on vähäjärkinen ääriuskovainen tai ääriateisti joka ei voi hyväksyä mitään uskontoon liittyvää.

Tahdon eroon hihhulista!!!!! Mikään järkipuhe ei tehoa!!! Koen olevani lapsen tasolle jääneen ihmisen kanssa.......... ongelma näillä hihhueilla on vieläpä suunnaton aggressiivisuus ja typeryys päästää IRTI!!!!

Omasta mielestäni ateistin ja Jumalaan uskovan liitto voi hyvinkin onnistua, jos kumpikaan ei ole fanaattinen. Täytyy muistaa, että ateisteja ja uskovaisia on moneen veneeseen kuten ihan mitä tahansa ihmisiä. Yleistykset siis pois!

Itse olen uskossa. En käy kirkossa enkä näe mitenkään tärkeänä kuulua siihen, koska kirkon listoilla oleminen ei pelasta vaan usko. Luen Raamattua ja teen siitä omia tulkintojani (monet tuntuvat unohtavan, että Raamatun tulkintaan ei ole yhtä oikeaa). Toki haluaisin mielummin uskovaisen miehen, koska meillä olisi varmasti enemmän yhteistä. Minusta olisi hienoa pohtia uskon asioita hänen kannssaan. Mikään ei kuitenkaan ole kiveen hakattua. En näe ongelmana, että mieheni olisi ateisti.

Riippunee kylläkin ihan ateistista ja uskovasta. Jos kumpikaan ei ole huru, niin liitto voi olla paree kuin kenenkään muun. Jos nyt mikään iänikuinen kulahtanut systeemi voi ylipäätään olla hyvä.

Voisin lyödä pääni vetoa, että avauksen tekstin kirjoittaja on myöhäiskeski-ikäinen mies, jolla ei ole koskaan ollut vaimoa, saatika nähnyt naista kovin läheltä äitinsä jälkeen.

Olimme molemmat kristityistä kodeista, uskoimme Jumalaan, mutta kumpikin oli omalla tavallaan maallistunut. Toinen panteismin ja new agen suuntaan, toiselle käsitys Jumalasta oli taantunut joksikin epämääräiseksi, jota kyllä kunnioitettiin, mutta silti kiroiltiin, kuunneltiin saatanallista musiikkia ja katsottiin pornoa. Eli olimme aika samanlaisia siinä, että olimme menettäneet lapsena omaksumaamme uskoa.

Sitten tulin uskoon. En ole vielä ottanut kastetta. Etsin seurakuntaa, joka noudattaisi Raamattua täysin. En halua kastetta käytettävän seurakuntaan liittämisen merkkinä, kuin lapsikastetta valtiokirkossa. En halua kastetta videoitavan. En halua siitä tehtävän jotain kuvaelmaa, jota seurakunta toisella silmällä seuraa samalla veisaten virttä. Haluaisin hartaan kristityn kastavan minut jossain järven rannalla (voi kesä, miten kaukana oletkaan), kohtelevan tapahtumaa pyhänä toimituksena.

Usko on antanut minulle hiukan enemmän kärsivällisyyttä (siis hiukan), mutta toisen kiroilu särähtää nyt korvaan pahasti; tuntuu kuin sillä kutsuttaisiin demoneja kotiimme. Se, että toinen istuu yöllä netissä ja katsoo pornoa, surettaa kovasti. Se, että hän käyttää turhaan Jumalan nimeä, on kauhistus, ja se, kun hän joskus puhuu Jeesuksesta vähättelevään sävyyn, todella on synti. Silti inhimillisellä tasolla hän on paljon parempi ihminen kuin minä: ystävällisempi, seurallisempi, huolehtivaisempi, kärsivällisempi, hauskempi. Hänellä on paljon ystäviä ja tuskin yhtään vihamiestä, minulla päinvastoin. Hän sanoo tuntevansa huolta mielenterveydestäni, kun nyt valmistaudun tulevaan kristittyjen vainoon. Minä tunnen huolta hänen sielustaan.

Isäni tuli uskoon jo nuorena aviomiehenä. Äiti oli itsekäs narsisti tapaluterilainen koko ikänsä. Vanhuksina isästä hohti ikeensä kantaneen kristityn valoisuus, äidin kasvot vääristyivät yhä ilkeämpään virneeseen. Kumpikin kärsi. Isä kärsi, kun joutui kantamaan yhteistä iettä yksin. Äiti kärsi, kun ei rakastanut miestään, mutta ei uskaltanut lähteäkään, kun toinen elätti kotiin. Oliko heidän liittonsa heille ja maailmalle siunaus vai kirous? Ehkä se hioi isääni tehokkaasti. Minulle se antoi ristiriitaisen suhteen Jeesukseen. Mutta kuka me olemme sanomaan, että heidän ei olisi pitänyt mennä naimisiin? Kuka tietää Jumalan aivoitukset. Kärsimyksellä voi olla oma tarkoituksensa. Rukoilen silti, että minunkin liitossani vielä voitaisiin vilpittömästi rukoilla yhdessä.

Karseata ajatella että maallinen vaellus yhdessä ja sitten lopullinen ero.Toinen joutuu
ikuisesti kärsimään valinnastaan grillissä.Toivottavasti paha ei vie mukanaan lapsia ,koska pahuudella ei ole identiteettiä eikä vastuuta tulevaisuudesta.

Katsokaa elokuva "Theory of Everything". Stephen ja Jane Hawking ovat ateisti ja uskovainen, ja siltikin he onnistuivat tekemään kolme lasta ja olemaan yhdessä pitkään uskojen eroavaisuuksista huolimatta.

Oma kommenttini... En nimittele ateisteja enkä uskovaisia, vaan asioita täytyy tarkastella tapauskohtaisesti. Päälinjaus raamatun sanan mukaisesti on kuitenkin se, ettei uskovaisen tule rakentaa pitkäaikaista elämää sellaisen kanssa joka ei usko oli sitten ateisti tai muotojumalinen koska on paljon suurepi riski uskovan menettää uskonsa kun ateistin tulla uskoon vaikka sekin on mahdollista... Uskova ja ateisti voi olla ystäviä jne. , mutta pitkäaikaisen suhteen rakentaminen noinkin vastakkaisilla arvoilla voi olla tuhoisaa. Eikä kyse mielestäni ole pelkästään siitä mihin kumpikin uskoo vaan se että kunnioittaa toista ja itseään niin paljon ettei tieten tahtoen lähde tulella leikkimään. Itse uskon Jeesukseen enkä lähtis rakentamaan elämää kenenkään kanssa ylipäätään ellen tiedä varmasti että suhteella on jotain muutakin pohjaa kun pelkkä hetken mielijohde. Yksinkin ihminen voi olla onnellinen ja kukaan toinen ihminen ei voi toimia toisen ihmisen onnen lähteenä vaan onnen täytyy löytyä ihan sen ihmisen omasta elämästä. Aviopuoliso voi jakaa kanssasi tätä taivalta iloineen ja suruineen mutta ei voi elää elämää puolestasi. Avioliitto ei ole mikä tahansa instituutio vaan Jumala on antanut selkeät ohjeet olla saastuttamatta aviovuodetta eli liittoa.

Uskovan on hyvä avioitua toisen uskovan kanssa. Näinhän ohjeistetaan Raamatussakin.

Yksilöiden temperamenteista ja yhdessäolon laadusta (esim. keskusteluaiheista) riippuen uskovan ja ateistin avioliitto ei välttämättä ole sotatanner, vaan molemmat voivat olla hyvin maltillisia ja keskustella ainoastaan pinnallisista asioista, jolloin ristiriitoja harvemmin tulee esiin.

Itse en välttämättä pystyisi jakamaan elämääni ateistin kanssa, koska tykkään keskustella arvoihin ja vakaumukseen liittyvistä aiheista.

Olen kristitty ja naimaton.

Tietynlaiset vainohullut tyypillisesti keksivät muille ihmisille kaikenlaista elämää ja sitten uskovat kuvitelmansa tosiksi.

Vaikka toisella olisikin toinen käsi vielä puussa, niin se on vain yksi puoli ihmisestä.
Ottaa vaan iisisti, toista kunnioittaen, niin ei homma mihinkään yhteen asiaan kaadu.
Vuosien mittaan tulee ihan oikeitakin yhteentörmäyksiä.

"Uskovan ja ateistin avioliitosta tulee kaoottinen sotatanner, koska he elävät täysin erilaisissa hengen maailmoissa, jotka eivät voi koskaan kohdata toisiaan."

Hölpöti pölpöti.

Suurin osa aviopareista ei omaa parinsa uskonnollis-ideologista ajatusmaailmaa.