Lastensuojelun todellisuus Suomessa mielipide vuonna 2007.

Varhaisen puuttumisen kehittäjien Arnkilin ja Eriksonin puheenvuoro.

Vakava vetoomus. Älkää leimatko lapsia Dialogi lehti 8/08.

http://dialogi.stakes.fi/FI/dialogin arkisto/2008/8/sivu/20.htm

------

Lapsiasiamiehenä pitkään toiminut Helena Molaner kertoo kirjassaan millaiset vaarat lasta uhkaavat ja opettaa näkemään lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä kielivät merkit.

Tätä opasta Lapsi aikuisten armoilla levitettiin opettajille, sosiaalityöntekijöille, neuvoloille terveydenhoitajille, jotta ha vakoilisivat lasten käyttäytymistäö

Juha Varto kirjallisuuskriitikkona otti kantaa Molanderin julkaisemaan kirjaan 1996.

Näillä opeilla alettiin kyttäämään ja vainoamaan etenkin perheenisejä.

Juha Varto Molanderin kirja-arvostelu.

http://www.netn.fi/496/netn_496_kirja6.html
--------

Vainoamista. kirjoitti:

Lapsiasiamiehenä pitkään toiminut Helena Molaner kertoo kirjassaan millaiset vaarat lasta uhkaavat ja opettaa näkemään lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä kielivät merkit.

Tätä opasta Lapsi aikuisten armoilla levitettiin opettajille, sosiaalityöntekijöille, neuvoloille terveydenhoitajille, jotta ha vakoilisivat lasten käyttäytymistäö

Juha Varto kirjallisuuskriitikkona otti kantaa Molanderin julkaisemaan kirjaan 1996.

Näillä opeilla alettiin kyttäämään ja vainoamaan etenkin perheenisejä.

Juha Varto Molanderin kirja-arvostelu.

http://www.netn.fi/496/netn_496_kirja6.html
--------

Lue lisää

Lainaus Juha Varton kirja-arvostelusta, Osa1.

Helena Molander, Lapsi aikuisten armoilla. Miten suojaan lasta joutumasta lapsiseksin uhriksi. Otava, Helsinki 1996. 240 s.
Seksi on erityisasemassa rikoslaissa: naisen raiskaaminen ei ole tavallinen väkivaltarikos vaan nimenomaan raiskaus, lapseen kohdistunut haureus on seksirikos, ei väkivaltarikos. Seksirikoksissa on kyse monista muistakin asioista kuin väkivallasta: toisaalta normaalin, terveen erottaminen perverssistä ja sairaasta, toisaalta perheeseen liittyvän uskomusjärjestelmän peruspilarista. Naisen puhtaus ja lapsen seksittömyys ovat suojellut tätä varten laeilla. Lait myös suojelevat perheinstituutiota ja sitä kautta yhtä historiallista käsitystä hyvästä.

Lapsiseksikeskustelussa on tuotu esille se todellinen hätä, joka vanhemmilla on lapsistaan, joista he eivät ehdi huolehtia. Vanhempien aika menee kaikkeen muuhun. Kuitenkin perhe on pidettävä hengissä ja lasten on voitava elää ikäänkuin kaikkialle kulkeutunutta yksityiselämän hajoamista ei olisikaan. Tilanteeseen on tarvittu helposti tunnistettava ja pahaksi todettava syntipukki,
jonka avulla perheen rikkoutumisen, ajan puutteen ja ihmisten esineellistämisen syy voidaan siirtää ulkopuolelle, toiseksi, vieraaksi voimaksi. Tämän hetken keskustelussa se on pedofiili.



Helena Molander on kirjoittanut käsikirjan, jossa hän lupaa asiallista informaatiota, jolla lasten seksuaalinen alistaminen (väkivalta) ja siihen liittyvä laiminlyönti saataisiin vähenemään. Molander on oikealla asialla: lapseen kohdistuva väkivalta (kaikenlainen, myös seksuaalinen) on painajaismainen ilmiö ja on todella syytä perinpohjin miettiä kaikkia tapoja, joilla sitä voidaan vähentää. Väkivalta lapsia kohtaan osoittaa, kuinka mielikuvituksekas ihminen on pahuudessa. Useimmat väkivallanteot osoittavat sulaa hulluutta: kun mies tunkee kalunsa alle yksivuotiaan ruumiiseen, on vaikea pitää tätä miestä ihmisenä. Ihmisten ja erityisesti lasten esineellistäminen on mennyt pidemmälle kuin osaamme arjessa ajatella. Helena Molander on kirjansa esimerkeillä avaamassa monen silmiä. Uskomme ihmisen "edistymiseen" ja "sivistykseen" on useimmiten aiheetonta ja tarkastellessamme suhtautumistamme lapsiin koko edistys joutuu kyseenalaiseksi.

Helena Molander on tarkoittanut kirjansa asiallisen informaation levittämiseen, silmien aukaisemiseen ja konkreettisten neuvojen antamiseen vanhemmille. Molander haluaa auttaa vanhempia eikä pyri syyllistämään heitä, päinvastoin. Vaikka vanhemmilla onkin kovin vähän aikaa lapsilleen, heidän pitäisi silti voida luottaa ihmisiin, joiden käsissä lapset ovat. Tämä luottamus on sisäänrakennettuna nykyiseen perhekäsitykseen, jossa yhteiskunnalla on lapsista viimekätinen vastuu. Lapset ovat paljon poissa kotoa, kouluissa, päiväkerhoissa ja leireillä. Osittain tämä johtuu sosiaalistamisen pakosta, osittain kyseessä on vastuun siirto yhteiskunnalle.

Tilanne on lasten kannalta vaikea. Molanderkaan ei onnistu yrityksessään. Asiallisen informaation sijaan hän kirjassaan sivu sivulta vyöryttää eteemme niitä käsityksiä, joita auttamistyössä vähiten tarvitsemme: ennakkoluuloja, kyräilyä, tahallista käsitteiden sekoittamista, vainoharhaisuutta ja
vetoamista ihmisten alhaisimpiin pelkoihin ja kuvitelmiin.

Näillä keinoilla saattaa olla vaikutusta havahduttamisessa mutta Molander pyrkii vaikuttamaan myös laajemmin asenteisiin, lainsäädäntöön ja yleiseen keskusteluun. Tällöin havahduttamisen välineet ovat väärät. On aiheellista tarkastella Molanderin diskurssia eettisen ja moraalisen keskustelun kannalta, sillä yleinen ja yhteinen etu rakennetaan argumentoiden ja vedoten ihmisten ymmärrykseen. Otan esille eräitä ratkaisevia ongelmia, jotka kariuttavat Molanderin hyvän yrityksen ja suuntaavat keskustelua kyseenalaiselle tielle.

Molander on varatuomari ja hän uskoo oikeudellisiin toimiin: kaikki rikolliset on saatava oikeuteen. Hän unohtaa, että oikeus on sopimus ja tarkoitettu yleistä hyötyä varten. Yksityisasioissa oikeus on ääritapaus ja on periaatteessa pidettävä hyvänä, jos jokin kiista voidaan hoitaa ilman tuomaria. Molander pitää pahana, kun perhe päättää haudata seksirikoksen. Kuitenkin on vaikea osoittaa, kuinka julkinen oikeus olisi perhettä ylempänä asiassa, joka koskee perhettä. On totta, että perhe voi tarvita ulkopuolista, mutta on hyvin kyseenalaista, onko se ulkopuolinen
oikeuslaitos.

Sopimukset voidaan tietenkin muuttaa sen mukaan, mitkä asiat ovat kulloinkin meille tärkeitä. Toisaalta on selvää, että oikeuden käytöllä ei ole mahdollista ratkaista ihmisten käyttäyttymistä, erityisestikään ei ole mahdollista vaikuttaa sosiaalisesti häiriintyneiden tai välinpitämättömien toimiin. Lain kirjain voi myös provosoida toimintaa ja tuloksena voi olla summittaista ja harhaista käyttäytymistä.
--------

Tarkkaile läheisiäsi kirjoitti:

Lainaus Juha Varton kirja-arvostelusta, Osa1.

Helena Molander, Lapsi aikuisten armoilla. Miten suojaan lasta joutumasta lapsiseksin uhriksi. Otava, Helsinki 1996. 240 s.
Seksi on erityisasemassa rikoslaissa: naisen raiskaaminen ei ole tavallinen väkivaltarikos vaan nimenomaan raiskaus, lapseen kohdistunut haureus on seksirikos, ei väkivaltarikos. Seksirikoksissa on kyse monista muistakin asioista kuin väkivallasta: toisaalta normaalin, terveen erottaminen perverssistä ja sairaasta, toisaalta perheeseen liittyvän uskomusjärjestelmän peruspilarista. Naisen puhtaus ja lapsen seksittömyys ovat suojellut tätä varten laeilla. Lait myös suojelevat perheinstituutiota ja sitä kautta yhtä historiallista käsitystä hyvästä.

Lapsiseksikeskustelussa on tuotu esille se todellinen hätä, joka vanhemmilla on lapsistaan, joista he eivät ehdi huolehtia. Vanhempien aika menee kaikkeen muuhun. Kuitenkin perhe on pidettävä hengissä ja lasten on voitava elää ikäänkuin kaikkialle kulkeutunutta yksityiselämän hajoamista ei olisikaan. Tilanteeseen on tarvittu helposti tunnistettava ja pahaksi todettava syntipukki,
jonka avulla perheen rikkoutumisen, ajan puutteen ja ihmisten esineellistämisen syy voidaan siirtää ulkopuolelle, toiseksi, vieraaksi voimaksi. Tämän hetken keskustelussa se on pedofiili.



Helena Molander on kirjoittanut käsikirjan, jossa hän lupaa asiallista informaatiota, jolla lasten seksuaalinen alistaminen (väkivalta) ja siihen liittyvä laiminlyönti saataisiin vähenemään. Molander on oikealla asialla: lapseen kohdistuva väkivalta (kaikenlainen, myös seksuaalinen) on painajaismainen ilmiö ja on todella syytä perinpohjin miettiä kaikkia tapoja, joilla sitä voidaan vähentää. Väkivalta lapsia kohtaan osoittaa, kuinka mielikuvituksekas ihminen on pahuudessa. Useimmat väkivallanteot osoittavat sulaa hulluutta: kun mies tunkee kalunsa alle yksivuotiaan ruumiiseen, on vaikea pitää tätä miestä ihmisenä. Ihmisten ja erityisesti lasten esineellistäminen on mennyt pidemmälle kuin osaamme arjessa ajatella. Helena Molander on kirjansa esimerkeillä avaamassa monen silmiä. Uskomme ihmisen "edistymiseen" ja "sivistykseen" on useimmiten aiheetonta ja tarkastellessamme suhtautumistamme lapsiin koko edistys joutuu kyseenalaiseksi.

Helena Molander on tarkoittanut kirjansa asiallisen informaation levittämiseen, silmien aukaisemiseen ja konkreettisten neuvojen antamiseen vanhemmille. Molander haluaa auttaa vanhempia eikä pyri syyllistämään heitä, päinvastoin. Vaikka vanhemmilla onkin kovin vähän aikaa lapsilleen, heidän pitäisi silti voida luottaa ihmisiin, joiden käsissä lapset ovat. Tämä luottamus on sisäänrakennettuna nykyiseen perhekäsitykseen, jossa yhteiskunnalla on lapsista viimekätinen vastuu. Lapset ovat paljon poissa kotoa, kouluissa, päiväkerhoissa ja leireillä. Osittain tämä johtuu sosiaalistamisen pakosta, osittain kyseessä on vastuun siirto yhteiskunnalle.

Tilanne on lasten kannalta vaikea. Molanderkaan ei onnistu yrityksessään. Asiallisen informaation sijaan hän kirjassaan sivu sivulta vyöryttää eteemme niitä käsityksiä, joita auttamistyössä vähiten tarvitsemme: ennakkoluuloja, kyräilyä, tahallista käsitteiden sekoittamista, vainoharhaisuutta ja
vetoamista ihmisten alhaisimpiin pelkoihin ja kuvitelmiin.

Näillä keinoilla saattaa olla vaikutusta havahduttamisessa mutta Molander pyrkii vaikuttamaan myös laajemmin asenteisiin, lainsäädäntöön ja yleiseen keskusteluun. Tällöin havahduttamisen välineet ovat väärät. On aiheellista tarkastella Molanderin diskurssia eettisen ja moraalisen keskustelun kannalta, sillä yleinen ja yhteinen etu rakennetaan argumentoiden ja vedoten ihmisten ymmärrykseen. Otan esille eräitä ratkaisevia ongelmia, jotka kariuttavat Molanderin hyvän yrityksen ja suuntaavat keskustelua kyseenalaiselle tielle.

Molander on varatuomari ja hän uskoo oikeudellisiin toimiin: kaikki rikolliset on saatava oikeuteen. Hän unohtaa, että oikeus on sopimus ja tarkoitettu yleistä hyötyä varten. Yksityisasioissa oikeus on ääritapaus ja on periaatteessa pidettävä hyvänä, jos jokin kiista voidaan hoitaa ilman tuomaria. Molander pitää pahana, kun perhe päättää haudata seksirikoksen. Kuitenkin on vaikea osoittaa, kuinka julkinen oikeus olisi perhettä ylempänä asiassa, joka koskee perhettä. On totta, että perhe voi tarvita ulkopuolista, mutta on hyvin kyseenalaista, onko se ulkopuolinen
oikeuslaitos.

Sopimukset voidaan tietenkin muuttaa sen mukaan, mitkä asiat ovat kulloinkin meille tärkeitä. Toisaalta on selvää, että oikeuden käytöllä ei ole mahdollista ratkaista ihmisten käyttäyttymistä, erityisestikään ei ole mahdollista vaikuttaa sosiaalisesti häiriintyneiden tai välinpitämättömien toimiin. Lain kirjain voi myös provosoida toimintaa ja tuloksena voi olla summittaista ja harhaista käyttäytymistä.
--------

Lue lisää

Juha Varto Helena Molanderin kirja-arvostelu osa 2.

Toinen ongelma Molanderin tekstissä syntyy sairauden ja terveyden käsitteistä. Molander puhuu pedofiileista sairaina ja muista ihmisistä terveinä. Sairaat on hänen mukaansa saatava sekä hoitoon ("terapiaan") että tuomittaviksi. Tämä suhtautumistapa tunnetaan vanhemmilta ajoilta: sairauden ja rikollisuuden yhdistäminen luo kuvan kauheasta, johon ei voi suhtautua järkiperäisesti. Kyseessä on synti. Molander palaa jatkuvasti sairas-rikollinen-kuvaan ja antaa ymmärtää, että yhdistelmä on pedofiilin kohdalla pakonomainen ja korjaamaton.

Sairaasta voidaan puhua tässä ainakin sosiaalisessa mielessä. Monet pedofiilien teot ovat sulaa hulluutta, menevät ohi kaiken sosiaalisen kontrollin, jota yksityisessä ihmisessä on. Toisaalta on ongelmallista, kuinka pakonomainen teko voi olla rikos. Ajatus rikoksesta perustuu moraalisesti otaksumaan, että ihminen voi päättää, toimiiko vai ei. Varsinaisen ongelman saamme, jos määrittelemme rikollisen teon tekijän sairaaksi rikollisen tekonsa kautta. Oikeuskäytännön kannalta on otettava huomioon myös, että koska vankilarangaistus ei paranna tai korjaa sairasta, rangaistus muuttuu vain kostoksi.

Moraalin kannalta ajatellen olisi parempi suhtautua pedofiiliin rikollisena lain ja moraalin edessä. Hänen sairauttaan olisi käsiteltävä erillään oikeudellisista vaateista. Julkisessa keskustelussa on myös erotettava nämä kaksi asiaa. Oikeus ei voi tuomita teon syytä, vaikka se voi ottaa huomioon teon pakonomaisuuden. Pedofiilin tapauksessa tämäkään ei käsittääkseni muuta rikoksen luonnetta.

Kolmantena ongelmana on, että Molander vähättelee kahta perusoikeuttamme, sananvapautta ja syytetyn oikeuksia. Hänen mielestään ei ole syytä puhua sananvapaudesta, jos on kyse vakavasta rikoksesta. Molander on selvästi ymmärtänyt perusoikeudet väärin: ne eivät ole ehdollisia vaikka aina onkin löytynyt joku, joka on asettanut ehtoja (rikokset, geopoliittinen asemamme ja muut rajat). Syytetyn oikeudet ovat yhtä tärkeät, sillä oikeutta ja tutkimusta hoitavat ihmiset, jotka erehtyvät kovin usein. Tietenkin moni asia olisi helpompi, jos jokaisen epäillyn voisi viedä navetan taakse ja ampua, mutta se tuskin tekisi meistä parempia; ainakaan se ei auttaisi lapsia, jotka eläisivät vieläkin arvaamattomammassa maailmassa.

Eräitä pienempiä kysymyksiä herää tekstin yksittäisistä heitoista. Molander esimerkiksi puhuu länsimaista "sivistyneinä" ja antaa ymmärtää selvästi, että Aasian maat (esimerkiksi Thaimaa) eivät ole sivistyneitä maita. Tällainen kulttuuri-imperialismi ei edistä mitään asiaa. Eri kulttuureissa on erilaiset tavat selviytyä elämästä ja on ilmeistä, että monissa meitä vanhemmissa kulttuureissa (esimerkiksi Aasiassa) pidetään täysin käsittämättömänä suomalaistenkin vanhempien välinpitämättömyyttä jälkikasvustaan, hyppäämistä harrastuksissa ja mammonan keräämisen hysteriaa ihmissuhteiden hinnalla.

Tällaisia, lähinnä demagogiaksi luonnehdittavia heittoja vilisee kirjassa niin paljon, että itse asia hukkuu. Demagogia saa joskus hätkähdyttävän halpoja muotoja; lukija ei aina usko silmiään. Kun isä ryhtyy sukupuoliyhteyteen tyttärensä kanssa "muun perheen kuunnellessa kirkossa sunnuntaisaarnaa", tulee mieleen Alfred Rosenberg.

Mutta itse asia, väkivalta seksissä ja lapsiin kohdistuneena, on kuitenkin suurin ongelma. Seksi on Molanderille "likaista" ja "iljettävää" ja siinä on muotoja, jotka "ovat aina kiellettyjä, kuten sukurutsa". Julkisen keskustelun kannalta on kuitenkin muistettava, että moraali ja rikoslaki ovat kaksi eri asiaa: moraali koskee ihmisten elämää ja rikoslaki oikeuskäytäntöä. Seksi on ollut
tarpeellista ja pysyy tarpeellisena ja sitä ohjaa moraali. Tavat, joilla laki ohjaa seksikäyttäytymistä, muuttuvat eivätkä koskaan voi olla lopullisia tai yläpuolella moraalin. Niinpä on kaksi eri keskustelua vaatia pedofiilin moraalista tuomitsemista ja sitten miettiä tähän liittyviä lain muutoksia. Moraalisessa keskustelussa voidaan perustella, mihin nojaten me ihmisinä tuomitsemme lasten hyväksikäytön. Laissa päätetään käytännön menettelyistä. Jos laki on ensin, mielivalta saa helposti vallan.

Yleisen ilmapiirin kannalta kirjan seksismi on erityisen vaarallinen tendenssi. Molander rakentaa kuvaa hyvästä ja empaattisesta naisesta, jota vastassa on paha ja iljettävä mies. Hän sanoo, että nainenkin voi käyttää lasta seksuaalisesti hyväksi mutta kaikissa lauseissa hyväksikäyttäjällä on vaimo tai hänet on mainittu erikseen mieheksi. Tämä seksismi yhtyneenä seksuaalisuuden "iljettävyyteen" vie pohjan pois monilta hyviltä ehdotuksilta: kyse ei ole yhteisestä asiasta vaan äitien ja naispuolisten auttajien ristinkulkueesta miehiä vastaan.
--------

Insesthysteria. kirjoitti:

Juha Varto Helena Molanderin kirja-arvostelu osa 2.

Toinen ongelma Molanderin tekstissä syntyy sairauden ja terveyden käsitteistä. Molander puhuu pedofiileista sairaina ja muista ihmisistä terveinä. Sairaat on hänen mukaansa saatava sekä hoitoon ("terapiaan") että tuomittaviksi. Tämä suhtautumistapa tunnetaan vanhemmilta ajoilta: sairauden ja rikollisuuden yhdistäminen luo kuvan kauheasta, johon ei voi suhtautua järkiperäisesti. Kyseessä on synti. Molander palaa jatkuvasti sairas-rikollinen-kuvaan ja antaa ymmärtää, että yhdistelmä on pedofiilin kohdalla pakonomainen ja korjaamaton.

Sairaasta voidaan puhua tässä ainakin sosiaalisessa mielessä. Monet pedofiilien teot ovat sulaa hulluutta, menevät ohi kaiken sosiaalisen kontrollin, jota yksityisessä ihmisessä on. Toisaalta on ongelmallista, kuinka pakonomainen teko voi olla rikos. Ajatus rikoksesta perustuu moraalisesti otaksumaan, että ihminen voi päättää, toimiiko vai ei. Varsinaisen ongelman saamme, jos määrittelemme rikollisen teon tekijän sairaaksi rikollisen tekonsa kautta. Oikeuskäytännön kannalta on otettava huomioon myös, että koska vankilarangaistus ei paranna tai korjaa sairasta, rangaistus muuttuu vain kostoksi.

Moraalin kannalta ajatellen olisi parempi suhtautua pedofiiliin rikollisena lain ja moraalin edessä. Hänen sairauttaan olisi käsiteltävä erillään oikeudellisista vaateista. Julkisessa keskustelussa on myös erotettava nämä kaksi asiaa. Oikeus ei voi tuomita teon syytä, vaikka se voi ottaa huomioon teon pakonomaisuuden. Pedofiilin tapauksessa tämäkään ei käsittääkseni muuta rikoksen luonnetta.

Kolmantena ongelmana on, että Molander vähättelee kahta perusoikeuttamme, sananvapautta ja syytetyn oikeuksia. Hänen mielestään ei ole syytä puhua sananvapaudesta, jos on kyse vakavasta rikoksesta. Molander on selvästi ymmärtänyt perusoikeudet väärin: ne eivät ole ehdollisia vaikka aina onkin löytynyt joku, joka on asettanut ehtoja (rikokset, geopoliittinen asemamme ja muut rajat). Syytetyn oikeudet ovat yhtä tärkeät, sillä oikeutta ja tutkimusta hoitavat ihmiset, jotka erehtyvät kovin usein. Tietenkin moni asia olisi helpompi, jos jokaisen epäillyn voisi viedä navetan taakse ja ampua, mutta se tuskin tekisi meistä parempia; ainakaan se ei auttaisi lapsia, jotka eläisivät vieläkin arvaamattomammassa maailmassa.

Eräitä pienempiä kysymyksiä herää tekstin yksittäisistä heitoista. Molander esimerkiksi puhuu länsimaista "sivistyneinä" ja antaa ymmärtää selvästi, että Aasian maat (esimerkiksi Thaimaa) eivät ole sivistyneitä maita. Tällainen kulttuuri-imperialismi ei edistä mitään asiaa. Eri kulttuureissa on erilaiset tavat selviytyä elämästä ja on ilmeistä, että monissa meitä vanhemmissa kulttuureissa (esimerkiksi Aasiassa) pidetään täysin käsittämättömänä suomalaistenkin vanhempien välinpitämättömyyttä jälkikasvustaan, hyppäämistä harrastuksissa ja mammonan keräämisen hysteriaa ihmissuhteiden hinnalla.

Tällaisia, lähinnä demagogiaksi luonnehdittavia heittoja vilisee kirjassa niin paljon, että itse asia hukkuu. Demagogia saa joskus hätkähdyttävän halpoja muotoja; lukija ei aina usko silmiään. Kun isä ryhtyy sukupuoliyhteyteen tyttärensä kanssa "muun perheen kuunnellessa kirkossa sunnuntaisaarnaa", tulee mieleen Alfred Rosenberg.

Mutta itse asia, väkivalta seksissä ja lapsiin kohdistuneena, on kuitenkin suurin ongelma. Seksi on Molanderille "likaista" ja "iljettävää" ja siinä on muotoja, jotka "ovat aina kiellettyjä, kuten sukurutsa". Julkisen keskustelun kannalta on kuitenkin muistettava, että moraali ja rikoslaki ovat kaksi eri asiaa: moraali koskee ihmisten elämää ja rikoslaki oikeuskäytäntöä. Seksi on ollut
tarpeellista ja pysyy tarpeellisena ja sitä ohjaa moraali. Tavat, joilla laki ohjaa seksikäyttäytymistä, muuttuvat eivätkä koskaan voi olla lopullisia tai yläpuolella moraalin. Niinpä on kaksi eri keskustelua vaatia pedofiilin moraalista tuomitsemista ja sitten miettiä tähän liittyviä lain muutoksia. Moraalisessa keskustelussa voidaan perustella, mihin nojaten me ihmisinä tuomitsemme lasten hyväksikäytön. Laissa päätetään käytännön menettelyistä. Jos laki on ensin, mielivalta saa helposti vallan.

Yleisen ilmapiirin kannalta kirjan seksismi on erityisen vaarallinen tendenssi. Molander rakentaa kuvaa hyvästä ja empaattisesta naisesta, jota vastassa on paha ja iljettävä mies. Hän sanoo, että nainenkin voi käyttää lasta seksuaalisesti hyväksi mutta kaikissa lauseissa hyväksikäyttäjällä on vaimo tai hänet on mainittu erikseen mieheksi. Tämä seksismi yhtyneenä seksuaalisuuden "iljettävyyteen" vie pohjan pois monilta hyviltä ehdotuksilta: kyse ei ole yhteisestä asiasta vaan äitien ja naispuolisten auttajien ristinkulkueesta miehiä vastaan.
--------

Lue lisää

Juha Varto Helena Molanderin kirja-arvostelu osa 3.

Tästä esimerkkinä on kertomus tytöstä, joka meni omin avuin arabimiehen hyttiin ruotsinlaivalla ja pyysi miestä käyttämään kondomia, jotta "raiskaus" ei olisi johtanut ikäviin seurauksiin. Tätä Molander kutsuu "selviämisstrategiaksi"; selviämisstrategiaa on varmasti se, että tyttö (ja niin monet naiset vastaavissa tilanteissa) syyttää arabia raiskauksesta. Miehillä ei tässä maailmassa ole kuin esineen asema.

Molander on nyt keskustelun aallon harjalla ja hän käyttää asemaansa ja hyviä suhteitaan iltalehtiin tehokkaasti. Hän ei kuitenkaan käytä näitä suhteita taitavasti. Kohun laannuttua ei Molanderin kirjasta ole apua, päinvastoin: se on asettanut synnin (sairaus rikos) uudelleen keskuuteemme, kehottanut meitä olemaan erityisen epäluuloisia lasten hyvää tarkoittavia (opettajien, urheiluohjaajien, lastenhoitajien, kesäleirien ja lastenkotien ohjaajien jne.) työntekijöitä kohtaan, todistanut, ettei kukaan Äiti koskaan syytä miestään sellaisesta, mitä ei ole tapahtunut, opettanut meille, että on yksi ja oikea todellisuus, jonka perusta on virkakoneistossa ja Suomen Laissa. Nämä uskomukset jäävät jäljelle eivätkä ne edistä paremman maailman luomista lapsille.

Lasten on voitava elää rakkauden ja turvallisuuden ilmapiirissä. Perheinstituutio on ollut olemassa tätä varten. Se on suurimmalta osin tuhoutunut ja vanhemmat ovat siirtäneet kasvatus- ja turvallisuusvastuutaan yhteiskunnalle ja laille. Nämä eivät voi koskaan täyttää perheen tehtävää. Vaikka Molander ei halua syyllistää vanhempia, näyttää moraalin kannalta ainoalta ratkaisulta, että vanhemmat ymmärtävät syyllistämättä omat velvollisuutensa lapsistaan. Tässä julkinen keskustelu voi auttaa: meidän on uudelleen oivallettava, miksi lapsemme ovat olemassa, mitä he ovat ja kuinka he ovat. He ovat meistä riippuvaisia monissa asioissa mutta eivät kaikissa. Meillä on kuitenkin vastuu heistäkin.

Ei ole samantekevää, millä tasolla julkinen keskustelu kulkee. Kun demagogiaa julkaistaan kirjana, sillä on heti vaikutuksia varsin laajalti. Molanderin kirjan jatkoksi tarvitaan paljon lisää keskustelua, jossa pahimmat villiintymiset käsitteissä ja asetelmissa hiljalleen karisevat ja näemme paremmin, mikä lapsi on ja kuinka häntä voi auttaa.

Juha Varto
-----

Insestihysteria. kirjoitti:

Juha Varto Helena Molanderin kirja-arvostelu osa 3.

Tästä esimerkkinä on kertomus tytöstä, joka meni omin avuin arabimiehen hyttiin ruotsinlaivalla ja pyysi miestä käyttämään kondomia, jotta "raiskaus" ei olisi johtanut ikäviin seurauksiin. Tätä Molander kutsuu "selviämisstrategiaksi"; selviämisstrategiaa on varmasti se, että tyttö (ja niin monet naiset vastaavissa tilanteissa) syyttää arabia raiskauksesta. Miehillä ei tässä maailmassa ole kuin esineen asema.

Molander on nyt keskustelun aallon harjalla ja hän käyttää asemaansa ja hyviä suhteitaan iltalehtiin tehokkaasti. Hän ei kuitenkaan käytä näitä suhteita taitavasti. Kohun laannuttua ei Molanderin kirjasta ole apua, päinvastoin: se on asettanut synnin (sairaus rikos) uudelleen keskuuteemme, kehottanut meitä olemaan erityisen epäluuloisia lasten hyvää tarkoittavia (opettajien, urheiluohjaajien, lastenhoitajien, kesäleirien ja lastenkotien ohjaajien jne.) työntekijöitä kohtaan, todistanut, ettei kukaan Äiti koskaan syytä miestään sellaisesta, mitä ei ole tapahtunut, opettanut meille, että on yksi ja oikea todellisuus, jonka perusta on virkakoneistossa ja Suomen Laissa. Nämä uskomukset jäävät jäljelle eivätkä ne edistä paremman maailman luomista lapsille.

Lasten on voitava elää rakkauden ja turvallisuuden ilmapiirissä. Perheinstituutio on ollut olemassa tätä varten. Se on suurimmalta osin tuhoutunut ja vanhemmat ovat siirtäneet kasvatus- ja turvallisuusvastuutaan yhteiskunnalle ja laille. Nämä eivät voi koskaan täyttää perheen tehtävää. Vaikka Molander ei halua syyllistää vanhempia, näyttää moraalin kannalta ainoalta ratkaisulta, että vanhemmat ymmärtävät syyllistämättä omat velvollisuutensa lapsistaan. Tässä julkinen keskustelu voi auttaa: meidän on uudelleen oivallettava, miksi lapsemme ovat olemassa, mitä he ovat ja kuinka he ovat. He ovat meistä riippuvaisia monissa asioissa mutta eivät kaikissa. Meillä on kuitenkin vastuu heistäkin.

Ei ole samantekevää, millä tasolla julkinen keskustelu kulkee. Kun demagogiaa julkaistaan kirjana, sillä on heti vaikutuksia varsin laajalti. Molanderin kirjan jatkoksi tarvitaan paljon lisää keskustelua, jossa pahimmat villiintymiset käsitteissä ja asetelmissa hiljalleen karisevat ja näemme paremmin, mikä lapsi on ja kuinka häntä voi auttaa.

Juha Varto
-----

Lue lisää

Stina Sundholm kirjaHyvästi insesi-isä lisäsi lastenssuojelun lyttäämistä ja insestihysteriaa

Stina Sundholm: Insesti. Gaudeamus 1989
Jaqueline Spring: Hyvästi isä. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 1988

MUUTAMA NAMUTÄTIKIN ON


Suomen Gallupin kymmenen vuotta vanhan tutkimuksen mukaan pahoinpidellään Suomessa lapsia vuosittain 200-300 kertaa vakavasti, 50 000 kertaa lievästi. Sundholm ei mainitse kuinka moni näistä saattaisi olla sukurutsa- eli insestitapausta. Asian luonteen vuoksi on käytännössä mahdotonta saada tarkkaa kuvaa sen yleisyydestä. Alle 14-vuotiaan raiskannut voisi saada maistaa suomalaista linnaa vaikka kuusi vuotta, vaikkei saakaan, olemmehan humaani kansa.


Insestiperheissä on isä usein autoritäärinen ja äiti heikko sekä miehestään riippuva. Näin on tutkimus todennut. Toisaalta myös päinvastaisen mallin insestiperheestä on tutkimus todennut, kertoo kirja. Kiva kun äänet näin hajaantuu, sanoisi Jaakko Jahnukainen. Tutkimus on lisäksi todennut lastenraiskaajille tyypillisistä persoonallisuudenpiirteistä, että niitä ei ole. "Namusetä mikä namusetä" kätkeekin taakseen kovin erilaisia kohtaloita.

Useimmat heistä pärjäävät muilla elämän alueilla. Vain pieni osa on sairaita klassisen psykiatrisen katsantokannan mukaan. Heitä löytyy melkoisen tasaisesti kaikista sosiaaliluokista. Noin joka kymmenes ilmitullut hyväksikäyttäjä on nainen. Kun on raiskuun makuun päässyt, ei malta oikein lopettaakaan, sen kertoo jokin USA:ssa suoritettu tutkimus, jonka mukaan lasten raiskaajat ovat pahoinpidelleet keskimäärin 73 uhria ennen kiinnijäämistään, ja vankilasta vapauduttuaan ryhtyvät samoihin puuhiin yleensä heti uudelleen.

Sundholmin kirjanen on tarkoitettu etupäässä sosiaalityöntekijöille ja muille tähän ongelmaan törmääville ammattiauttajille. Niinpä se esittelee psykoanalyyttiselle ajattelutavalle pohjaavia malleja kikkelinkadehtimiskomplekseineen kaikkineen ja suosii traditionaalisia yksilö-, perhe- ja ryhmäterapioita. Sundholm luokittelee insestin tunnusmerkkejä, sen paljastumisen ja sitä seuraavan terapian vaiheita, esittelee poliisi- ja terveysviranomaisten toimintaa ja mahdollisuuksia, suosittelee ennaltaehkäisyyn lasten valistusta ja lastenneuvoloiden, lasten päivähoidon ja koulun oppilashuollon työntekijöiden koulutusta ja työnohjausta. Valistusmuotoina voisivat toimia vaikkapa seksuaaliopetus, elokuvat, video- ja tietokoneohjelmat, kirjat, anatomisesti oikeat nuket.


Hän mainitsee myös erään insestin uhrien psyykkisen puolustuksen erityispiirteen: multippeli- eli sivupersoonien kehittämisen siteeraten aikaisemmin arvioimaani Truddi Chasen; 93 persoonan kokoelman kirjoittamaa hyvin mielenkiintoista teosta "Jänis ulvoo" (Otava 1988). Esiintyykö sivupersoonailmiötä eniten juuri insestiuhrien joukossa, lienee kuitenkin vielä epäselvää.





Jaqueline Spring säilyi raiskauskokemuksistaan huolimatta yhtenä persoonana, vaikkakaan ei ehyenä. Hänen kertomuksensa on tyypillinen kertomus sekä isästään että äidistään vieraantuneesta tytöstä, joka kolmannen ihmisen - tässä psykoterapeutin papereita omaamattoman sosiaalityöntekijän - tuomitsemattoman läheisyyden turvin uskaltautuu kurkistamaan vihaansa. Kirja on kirjoittajalleen sekä terapian väline että sen tuote. Jaqueline löysi terapeuttinsa kasvatusneuvolasta, johon oli kolmen oman lapsensa kasvatusvaikeuksien kautta hakeutunut. Useamman ihmisen tukeman terapiaprosessin jälkeen hän jatkoi haavojensa nuolemista insestin uhrien ryhmässä, uskaltautui vähitellen olemaan hiukan äiti ja nainenkin.





Jotkin kulttuurit ovat insestin tarkkaan määritellyissä omissa rajoissaan hyväksyneet. Saattaisiko niissä insesti koskaan olla lasta vaurioittamaton, koska osa insestivaurioista liittyy insestin jyrkästi tuomitsevan yhteiskunnan hysteeriseen reaktioon? Tällä hetkellä insestihysteria on kuitenkin sen verran suuri, että lienee viisainta olla ärsyttämättä herkkiä ihmisiä tämän enempää. - Tai ehkä hiukan vielä: Hymylehden panos lapsenraiskausongelmaan oli Alli Huupan kysymys, jotta mitä lapsenraiskaaja sano kun siltä katkes jalka: - "Täytyy panna lasta".
-------

Insestihysteria. kirjoitti:

Stina Sundholm kirjaHyvästi insesi-isä lisäsi lastenssuojelun lyttäämistä ja insestihysteriaa

Stina Sundholm: Insesti. Gaudeamus 1989
Jaqueline Spring: Hyvästi isä. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 1988

MUUTAMA NAMUTÄTIKIN ON


Suomen Gallupin kymmenen vuotta vanhan tutkimuksen mukaan pahoinpidellään Suomessa lapsia vuosittain 200-300 kertaa vakavasti, 50 000 kertaa lievästi. Sundholm ei mainitse kuinka moni näistä saattaisi olla sukurutsa- eli insestitapausta. Asian luonteen vuoksi on käytännössä mahdotonta saada tarkkaa kuvaa sen yleisyydestä. Alle 14-vuotiaan raiskannut voisi saada maistaa suomalaista linnaa vaikka kuusi vuotta, vaikkei saakaan, olemmehan humaani kansa.


Insestiperheissä on isä usein autoritäärinen ja äiti heikko sekä miehestään riippuva. Näin on tutkimus todennut. Toisaalta myös päinvastaisen mallin insestiperheestä on tutkimus todennut, kertoo kirja. Kiva kun äänet näin hajaantuu, sanoisi Jaakko Jahnukainen. Tutkimus on lisäksi todennut lastenraiskaajille tyypillisistä persoonallisuudenpiirteistä, että niitä ei ole. "Namusetä mikä namusetä" kätkeekin taakseen kovin erilaisia kohtaloita.

Useimmat heistä pärjäävät muilla elämän alueilla. Vain pieni osa on sairaita klassisen psykiatrisen katsantokannan mukaan. Heitä löytyy melkoisen tasaisesti kaikista sosiaaliluokista. Noin joka kymmenes ilmitullut hyväksikäyttäjä on nainen. Kun on raiskuun makuun päässyt, ei malta oikein lopettaakaan, sen kertoo jokin USA:ssa suoritettu tutkimus, jonka mukaan lasten raiskaajat ovat pahoinpidelleet keskimäärin 73 uhria ennen kiinnijäämistään, ja vankilasta vapauduttuaan ryhtyvät samoihin puuhiin yleensä heti uudelleen.

Sundholmin kirjanen on tarkoitettu etupäässä sosiaalityöntekijöille ja muille tähän ongelmaan törmääville ammattiauttajille. Niinpä se esittelee psykoanalyyttiselle ajattelutavalle pohjaavia malleja kikkelinkadehtimiskomplekseineen kaikkineen ja suosii traditionaalisia yksilö-, perhe- ja ryhmäterapioita. Sundholm luokittelee insestin tunnusmerkkejä, sen paljastumisen ja sitä seuraavan terapian vaiheita, esittelee poliisi- ja terveysviranomaisten toimintaa ja mahdollisuuksia, suosittelee ennaltaehkäisyyn lasten valistusta ja lastenneuvoloiden, lasten päivähoidon ja koulun oppilashuollon työntekijöiden koulutusta ja työnohjausta. Valistusmuotoina voisivat toimia vaikkapa seksuaaliopetus, elokuvat, video- ja tietokoneohjelmat, kirjat, anatomisesti oikeat nuket.


Hän mainitsee myös erään insestin uhrien psyykkisen puolustuksen erityispiirteen: multippeli- eli sivupersoonien kehittämisen siteeraten aikaisemmin arvioimaani Truddi Chasen; 93 persoonan kokoelman kirjoittamaa hyvin mielenkiintoista teosta "Jänis ulvoo" (Otava 1988). Esiintyykö sivupersoonailmiötä eniten juuri insestiuhrien joukossa, lienee kuitenkin vielä epäselvää.





Jaqueline Spring säilyi raiskauskokemuksistaan huolimatta yhtenä persoonana, vaikkakaan ei ehyenä. Hänen kertomuksensa on tyypillinen kertomus sekä isästään että äidistään vieraantuneesta tytöstä, joka kolmannen ihmisen - tässä psykoterapeutin papereita omaamattoman sosiaalityöntekijän - tuomitsemattoman läheisyyden turvin uskaltautuu kurkistamaan vihaansa. Kirja on kirjoittajalleen sekä terapian väline että sen tuote. Jaqueline löysi terapeuttinsa kasvatusneuvolasta, johon oli kolmen oman lapsensa kasvatusvaikeuksien kautta hakeutunut. Useamman ihmisen tukeman terapiaprosessin jälkeen hän jatkoi haavojensa nuolemista insestin uhrien ryhmässä, uskaltautui vähitellen olemaan hiukan äiti ja nainenkin.





Jotkin kulttuurit ovat insestin tarkkaan määritellyissä omissa rajoissaan hyväksyneet. Saattaisiko niissä insesti koskaan olla lasta vaurioittamaton, koska osa insestivaurioista liittyy insestin jyrkästi tuomitsevan yhteiskunnan hysteeriseen reaktioon? Tällä hetkellä insestihysteria on kuitenkin sen verran suuri, että lienee viisainta olla ärsyttämättä herkkiä ihmisiä tämän enempää. - Tai ehkä hiukan vielä: Hymylehden panos lapsenraiskausongelmaan oli Alli Huupan kysymys, jotta mitä lapsenraiskaaja sano kun siltä katkes jalka: - "Täytyy panna lasta".
-------

Lue lisää

Insestihysterian luojat.

Molanderin ja Sundholmin insestihysteriasta
Anne Jeanne Söderlund teki pro gradun, joka on jostaisyystä poistettu julkisuudesta.

Tässä osalainaus gradusta.

Tekikö media pedofiliastauuden "hyvän vihollisen"?

Pedofiilit nousivat melkein täydestä tuntemattomuudesta lööppien suosikkiaiheiksi 1990-luvulla. Lähes kaikki tiedotusvälineet raportoivat ahkerasti pedofiilien tekemisistä - ilmiöstä, jonka nimeäkään ei kymmenen vuotta aiemmin juuri tunnettu.

Toimittaja Anna Jeanne Söderlund on tutkinut tiedotusvälineiden pedofiili-jahtia Helsingin yliopiston viestinnän laitokselle laatimassaan pro gradu työssään "Pysäyttäkää pedofiilit - Kuinka hyvä vihollinen rakennetaan joukkotiedotuksessa". Tutkimus ilmestyy tänä keväänä Sexpo-säätiön ja Lyhytterapiainstituutin julkaisussa.

-Minua kiinnosti miksi asiasta yhtäkkiä pelästyttiin niin kovin. Ilmiöhän on ollut olemassa iät ja ajat. Siinä on jotain samaa kuin kesäisissä karhujutuissa: karhut ovat yhtäkkiä hirmuisen vaarallisia, vaikka tosiasiassa autot ovat paljon vaarallisempia, selittää Söderlund tutkimuskohteensa valintaa.

Tutkimustaan varten Söderlund kävi läpi YLE:n lehtileikearkiston vuosilta 1987-97, samoin TV-arkiston. Alkupäässä aineistoa oli vähän, esimerkiksi vuonna 1988 ei YLE:n arkistoon ollut löytynyt yhtään pedofilia-leikettä. Vuonna 1993 aineisto alkoi nopeasti kasvaa ja huipussaan se oli 1996, jolloin leikearkistoon oli kertynyt 166 uutista ja artikkelia, ja TV- arkistossakin oli 66 merkintää ilmiön käsittelystä. Seuraavana vuonna aineisto alkoi harveta.

-Vuonna 1996 oli Belgian pedofiliaskandaali kuumimmillaan ja samaan aikaan oli Tukholmassa ilmiötä käsittelevä laaja, kansainvälinen konferenssi - joka puolestaan sai Belgian tähden ylimääräistä julkisuutta. Samaan aikaan ilmestyi myös Observer- lehden artikkeli, jossa väitettiin suomalaisen internet-palvelimen välittävän pedofiilien aineistoa.

Kaikki toistavat samoja väitteitä
Mediahäly pedofilian ympärillä on sikälikin outoa, että lapsien seksuaalinen hyväksikäyttö on tosiasiassa aika harvinainen rikos. Vuonna 1996 tuomittiin alaikäisiin kohdistuvista siveellisyysrikoksista 59 henkilöä, heistä 22 ehdottomaan vankeustuomioon. Törkeiksi rikoksista luokiteltiin vain kaksi. On huomattava, että lukuihin sisältyvät myös nuoriin, 14-16 vuotiaisiin kohdistuneet rikokset, jotka eivät yleensä ole pedofiilien tekosia. Samana vuonna Suomessa tehtiin noin 150 henkirikosta, joista ehkä vain 2-3 herätti yhtä paljon huomiota kuin vähäpätöisinkin pedofiili.

Maailman laajimmassa, Heikki Sariolan julkaisemassa 8500 kuusitoistavuotiaan nuoren haastattelututkimuksessa ilmeni, että jonkinlaista seksuaalista ahdistelua oli kokenut jossain elämän vaiheessa 7,4 prosenttia tytöistä ja 3,5 prosenttia pojista.
---------

Insesthysteria. kirjoitti:

Insestihysterian luojat.

Molanderin ja Sundholmin insestihysteriasta
Anne Jeanne Söderlund teki pro gradun, joka on jostaisyystä poistettu julkisuudesta.

Tässä osalainaus gradusta.

Tekikö media pedofiliastauuden "hyvän vihollisen"?

Pedofiilit nousivat melkein täydestä tuntemattomuudesta lööppien suosikkiaiheiksi 1990-luvulla. Lähes kaikki tiedotusvälineet raportoivat ahkerasti pedofiilien tekemisistä - ilmiöstä, jonka nimeäkään ei kymmenen vuotta aiemmin juuri tunnettu.

Toimittaja Anna Jeanne Söderlund on tutkinut tiedotusvälineiden pedofiili-jahtia Helsingin yliopiston viestinnän laitokselle laatimassaan pro gradu työssään "Pysäyttäkää pedofiilit - Kuinka hyvä vihollinen rakennetaan joukkotiedotuksessa". Tutkimus ilmestyy tänä keväänä Sexpo-säätiön ja Lyhytterapiainstituutin julkaisussa.

-Minua kiinnosti miksi asiasta yhtäkkiä pelästyttiin niin kovin. Ilmiöhän on ollut olemassa iät ja ajat. Siinä on jotain samaa kuin kesäisissä karhujutuissa: karhut ovat yhtäkkiä hirmuisen vaarallisia, vaikka tosiasiassa autot ovat paljon vaarallisempia, selittää Söderlund tutkimuskohteensa valintaa.

Tutkimustaan varten Söderlund kävi läpi YLE:n lehtileikearkiston vuosilta 1987-97, samoin TV-arkiston. Alkupäässä aineistoa oli vähän, esimerkiksi vuonna 1988 ei YLE:n arkistoon ollut löytynyt yhtään pedofilia-leikettä. Vuonna 1993 aineisto alkoi nopeasti kasvaa ja huipussaan se oli 1996, jolloin leikearkistoon oli kertynyt 166 uutista ja artikkelia, ja TV- arkistossakin oli 66 merkintää ilmiön käsittelystä. Seuraavana vuonna aineisto alkoi harveta.

-Vuonna 1996 oli Belgian pedofiliaskandaali kuumimmillaan ja samaan aikaan oli Tukholmassa ilmiötä käsittelevä laaja, kansainvälinen konferenssi - joka puolestaan sai Belgian tähden ylimääräistä julkisuutta. Samaan aikaan ilmestyi myös Observer- lehden artikkeli, jossa väitettiin suomalaisen internet-palvelimen välittävän pedofiilien aineistoa.

Kaikki toistavat samoja väitteitä
Mediahäly pedofilian ympärillä on sikälikin outoa, että lapsien seksuaalinen hyväksikäyttö on tosiasiassa aika harvinainen rikos. Vuonna 1996 tuomittiin alaikäisiin kohdistuvista siveellisyysrikoksista 59 henkilöä, heistä 22 ehdottomaan vankeustuomioon. Törkeiksi rikoksista luokiteltiin vain kaksi. On huomattava, että lukuihin sisältyvät myös nuoriin, 14-16 vuotiaisiin kohdistuneet rikokset, jotka eivät yleensä ole pedofiilien tekosia. Samana vuonna Suomessa tehtiin noin 150 henkirikosta, joista ehkä vain 2-3 herätti yhtä paljon huomiota kuin vähäpätöisinkin pedofiili.

Maailman laajimmassa, Heikki Sariolan julkaisemassa 8500 kuusitoistavuotiaan nuoren haastattelututkimuksessa ilmeni, että jonkinlaista seksuaalista ahdistelua oli kokenut jossain elämän vaiheessa 7,4 prosenttia tytöistä ja 3,5 prosenttia pojista.
---------

Lue lisää

Sijoitettujen lasten vanhemmat Silava ry:n kirjastossa on myös Stina Sundholmin kirja Insesti-isä.

Onko Silava myös altistunut insestihysterialle?

SILAVAN KIRJASTO

Stina Sundholm: Insesti

Gunvor Andersson: Pieni ja poissa kotoa

Lakikokoelma 15: Lapsen asema

Barbara A Rutter; Lapsiko Sijaiskotiin

Sosiaalihallituksen raporttisarja

Päivi Kähkönen: Biologisen perheen huomioonottaminen lapsen huostaanotossa ja sijoituksessa

Elämäni kirja

Perhehoidon kehittäminen

Anja Laurila: Lainaksi annettu lapsi

Jirina Prekop: Olisitpa pitänyt minusta tiukasti kiinni

Anja Laurila: Äiti ja tytär, vallan ja rakkauden kehissä

Perhehoidon käsikirja
----------

Lainattu lapsi. kirjoitti:

Sijoitettujen lasten vanhemmat Silava ry:n kirjastossa on myös Stina Sundholmin kirja Insesti-isä.

Onko Silava myös altistunut insestihysterialle?

SILAVAN KIRJASTO

Stina Sundholm: Insesti

Gunvor Andersson: Pieni ja poissa kotoa

Lakikokoelma 15: Lapsen asema

Barbara A Rutter; Lapsiko Sijaiskotiin

Sosiaalihallituksen raporttisarja

Päivi Kähkönen: Biologisen perheen huomioonottaminen lapsen huostaanotossa ja sijoituksessa

Elämäni kirja

Perhehoidon kehittäminen

Anja Laurila: Lainaksi annettu lapsi

Jirina Prekop: Olisitpa pitänyt minusta tiukasti kiinni

Anja Laurila: Äiti ja tytär, vallan ja rakkauden kehissä

Perhehoidon käsikirja
----------

Lue lisää

Stina Sundholm insesti.

Psykoterapeutti Stina Sundholm sai ajatuksen perustaa hoitoleirejä seksuaalisen hyväksikäytön uhreille opiskeltuaan Englannissa ja Amerikassa hyväksikäytön hoitoon liittyviä asioita.

Siellä hän sai osallistua naisryhmiin, jossa he puhuvat kokemastaan insestistä ja siitä kuinka heidän elämänsä alkoi vasta, kun he saivat puhua kokemastaan "kohtalotovereiden kanssa"

Stina mietti, miten lapsena hyväksikäytettyjen aikuisten hoitoleiriajatusta voitaisiin soveltaa Suomessa.

Hän perusti Tytti Dadun ja neljän uhrin kanssa ensimmäisen hoitoleirin vuonna -90.

Oikea toimintamuoto opittiin onnistumisten ja erehdysten kautta. Uhrit lukivat asiasta lehtiartikkeleista ja lähettivät kirjeitä Stinalle. Niinpä ajatus seksuaalisen hyväksikäytön olemassaolosta alettiin vähitellen hyväksyä myös Suomessa.

KELA ja Suomen Mielenterveysseura ovat olleet mukana rahoittamassa hoitoleirejä.

Koska lapsuudenaikaisen hyväksikäytön oireet eivät välttämättä tule heti lapsena esiin, vaan usein vasta aikuisena, hoito ei onnistu, ellei ole "paikkaa" mihin kuulua.

On tärkeä tavata "oman maan kansalaisia". Selviytyjien pitää saada kuulua vertaisryhmään hoidon jälkeenkin.

Tukihenkilökoulutus on hoitoleirien luonnollinen seuraus. On oltava selviytyjä tukihenkilöksi.

Tukihenkilöt ovat tukena eri vaiheissa oleville insestistä selviytyjille. Jos joku saa avun, hän osaa auttaa toisiakin. Jotkut voivat kouluttaa muita, jotkut voivat kertoa kokemuksistaan.

Tukihenkilöiden tarve on syntynyt puheluiden kautta. Myös tukihenkilö tarvitsee apua muilta tukihenkilöiltä.

Toipumisen tarve on suuri.

Lähde: Suomen DELFINS ry:n Salaisuus-lehti numero 1/ 2001
Tekstit työryhmä: Leena Säkkinen, Mervi Syd, Ainomaija Tuuhea
© Suomen DELFINS ry
----------

Insesti-isät. kirjoitti:

Stina Sundholm insesti.

Psykoterapeutti Stina Sundholm sai ajatuksen perustaa hoitoleirejä seksuaalisen hyväksikäytön uhreille opiskeltuaan Englannissa ja Amerikassa hyväksikäytön hoitoon liittyviä asioita.

Siellä hän sai osallistua naisryhmiin, jossa he puhuvat kokemastaan insestistä ja siitä kuinka heidän elämänsä alkoi vasta, kun he saivat puhua kokemastaan "kohtalotovereiden kanssa"

Stina mietti, miten lapsena hyväksikäytettyjen aikuisten hoitoleiriajatusta voitaisiin soveltaa Suomessa.

Hän perusti Tytti Dadun ja neljän uhrin kanssa ensimmäisen hoitoleirin vuonna -90.

Oikea toimintamuoto opittiin onnistumisten ja erehdysten kautta. Uhrit lukivat asiasta lehtiartikkeleista ja lähettivät kirjeitä Stinalle. Niinpä ajatus seksuaalisen hyväksikäytön olemassaolosta alettiin vähitellen hyväksyä myös Suomessa.

KELA ja Suomen Mielenterveysseura ovat olleet mukana rahoittamassa hoitoleirejä.

Koska lapsuudenaikaisen hyväksikäytön oireet eivät välttämättä tule heti lapsena esiin, vaan usein vasta aikuisena, hoito ei onnistu, ellei ole "paikkaa" mihin kuulua.

On tärkeä tavata "oman maan kansalaisia". Selviytyjien pitää saada kuulua vertaisryhmään hoidon jälkeenkin.

Tukihenkilökoulutus on hoitoleirien luonnollinen seuraus. On oltava selviytyjä tukihenkilöksi.

Tukihenkilöt ovat tukena eri vaiheissa oleville insestistä selviytyjille. Jos joku saa avun, hän osaa auttaa toisiakin. Jotkut voivat kouluttaa muita, jotkut voivat kertoa kokemuksistaan.

Tukihenkilöiden tarve on syntynyt puheluiden kautta. Myös tukihenkilö tarvitsee apua muilta tukihenkilöiltä.

Toipumisen tarve on suuri.

Lähde: Suomen DELFINS ry:n Salaisuus-lehti numero 1/ 2001
Tekstit työryhmä: Leena Säkkinen, Mervi Syd, Ainomaija Tuuhea
© Suomen DELFINS ry
----------

Lue lisää

Näin insestihysteria levisi Suomen lastensuojeluun.

Ranskan uutiset.
"Outreaun murskatut elämät, les vies fracassées d'Outreau

Ranskan pedofiilioikeudenkäynti järkyttää
Ranskan oikeusjärjestelmän uusimista vaaditaan
Ranskalaisen yhteiskunnan perustuksia on vakavasti ravistellut Outreau-pedofiiliskandaali. Naapurimaan Belgian Marc Dutroux-oikeudenkäynnin traumatisoima Ranska meni raiteiltaan kuvittelemalla, että kotona uhkaa sama lapsia seksuaalisesti hyväksi käyttävä verkosto. Syytteistä yllättävän tunnustuksen ansiosta vapautettujen kansalaisten elämä on kuitenkin täysin tuhoutunut ranskalaisen oikeuden rattaisiin. Monet syyttömistä ovat olleet ennakkovankeudessa kolme vuotta. Ranska pohtii oikeusjärjestelmänsä uudistamista.

Ranskalaisen Outreau-kylän tuhonnut oikeusskandaali (scandale judiciaire d'Outreau) alkoi kolme vuotta sitten. Ranskalaisessa lähiössä todettiin pedofiilitapaus. Vanhemmat hyväksikäyttivät omia neljää lastaan seksuaalisesti hyväksi, mutta väittivät tämän lisäksi lainanneensa tai myyneensä lapsiaan myös naapureilleen. Nuorin lapsi oli tuolloin kolmivuotias.
Kaikki oli valhetta, ainoastaan vanhemmat itse hyväksikäyttivät lapsiaan. Lapset taas halusivat suojella vanhempiaan.
Kuulusteluvaiheessa sekä vanhemmat että lapset kehittivät tarinan laajasta pedofiiliverkosta, johon kuuluivat mm. lähellä asuva ulosottomies, notaari ja taksikuski. Kaikki kunnon kansalaisia verrattuna lasten vanhempiin.
Epäillyt vietiin heti tutkintavankeuteen. Yksi heistä, François Mourmand, teki todennäköisesti itsemurhan 33-vuotiaana vuoden 2002 kesäkuussa.
Oikeudenkäynti sai radikaalin käänteen tämän vuoden toukokuun lopulla, kun pedofiiliperheen äiti yllättäen ratkesi tunnustamaan kesken oikeusistunnon :
"Olen valehtelija, olen sairas, olen valehdellut alusta loppuun". Hän väitti valehdelleensa siksi, että halusi suojella omia raiskattuja lapsiaan. Nämä puolestaan olivat kertoneet poliisille, että naapurit ja perhetutut olivat myöskin käyttäneet näitä seksuaalisesti hyväksi.
Kaikki syytteistä vapautetut joutuivat kuitenkin jäämään vankilaan vielä yhden ylimääräisen viikonlopun yli. Ranskalainen oikeusjärjestelmä ei joustanut tarpeeksi vapauttakseen kolmatta vuotta kärsineet syyttömät edes helluntaiviikonlopuksi.
Mikä on lapsen tai aikuisen todistuslausunnon arvo ?

Nyt Ranskassa keskustellaan, kuinka suuri arvo pitää antaa lapsen, toisaalta aikuisen todistuslausunnolle.
Pääsyytettynä on nyt vuoden 2001 helmikuussa Boulogne-sur-Mer'iin nimitetty tutkintatuomari (juge d'instruction) Françis Burgaud.
Hänet nimitettiin tehtäväänsä pahimman Belgian Dutroux-hysterian aikaan. Hän oli tuolloin 30-vuotias, vastavalmistunut ja ilman käytännön kokemusta.
Ranskan oikeuskäytännön mukaan ainoastaan tutkintatuomari voi määrätä epäillyt oman arvionsa mukaan tutkintavankeuteen. Burgaudin mukaan "lapsi ei valehtele". Psykologien mukaan taas lapsi voi valehdella kuin aikuinen. Oli kysymys sitten halusta miellyttää aikuista, tai pelkästä mielikuvituksesta, haaveesta tai houreesta (fantasme).
Ranskalainen oikeuslaitos joutunee lähiaikoina remonttiin. Kysymyksessä on ennen kaikkea syyttömyysolettama (la présomption d'innocence) ja ennakoiva tutkintavankeus (la détention provisoire tai préventive).
Tutkintavankeuden tarkoituksena on suojella yhteiskuntaa vaarallisiksi arvioimiltaan yksilöiltä, kuten pedofiileilta tai murhaajilta. Mutta kun vankeudessa on pidetty kolme vuotta täysin viattomia omien sanojensa mukaan häiriintyneen yksilön lausunnon perusteella, tutkintatuomarin harkintavalta joutuu kyseenalaiseksi.
Tutkintatuomarin harkintavaltaa ryhdytään nyt tutkimaan. Ranskan nykyinen oikeusministeri Dominique Perben, garde des Sceaux, on antanut ymmärtää, että jotain on asialle tehtävä.
Kaikkien tähän asti vangittujen ja siis syyttömien henkilöiden elämä on täysin pilalla. Kaikki ovat menettäneet maineensa, työpaikkansa, perheensä, oikeuden tavata lapsiaan. Mikään rahallinen korvaus ei ikinä voi nostaa näitä ihmisiä enää jaloilleen, on todettu ranskalaislehdissä moneen kertaan.
Ranskan uutiset le mai 2004. Tuulikki muller.
---------

Insestin harhat. kirjoitti:

Näin insestihysteria levisi Suomen lastensuojeluun.

Ranskan uutiset.
"Outreaun murskatut elämät, les vies fracassées d'Outreau

Ranskan pedofiilioikeudenkäynti järkyttää
Ranskan oikeusjärjestelmän uusimista vaaditaan
Ranskalaisen yhteiskunnan perustuksia on vakavasti ravistellut Outreau-pedofiiliskandaali. Naapurimaan Belgian Marc Dutroux-oikeudenkäynnin traumatisoima Ranska meni raiteiltaan kuvittelemalla, että kotona uhkaa sama lapsia seksuaalisesti hyväksi käyttävä verkosto. Syytteistä yllättävän tunnustuksen ansiosta vapautettujen kansalaisten elämä on kuitenkin täysin tuhoutunut ranskalaisen oikeuden rattaisiin. Monet syyttömistä ovat olleet ennakkovankeudessa kolme vuotta. Ranska pohtii oikeusjärjestelmänsä uudistamista.

Ranskalaisen Outreau-kylän tuhonnut oikeusskandaali (scandale judiciaire d'Outreau) alkoi kolme vuotta sitten. Ranskalaisessa lähiössä todettiin pedofiilitapaus. Vanhemmat hyväksikäyttivät omia neljää lastaan seksuaalisesti hyväksi, mutta väittivät tämän lisäksi lainanneensa tai myyneensä lapsiaan myös naapureilleen. Nuorin lapsi oli tuolloin kolmivuotias.
Kaikki oli valhetta, ainoastaan vanhemmat itse hyväksikäyttivät lapsiaan. Lapset taas halusivat suojella vanhempiaan.
Kuulusteluvaiheessa sekä vanhemmat että lapset kehittivät tarinan laajasta pedofiiliverkosta, johon kuuluivat mm. lähellä asuva ulosottomies, notaari ja taksikuski. Kaikki kunnon kansalaisia verrattuna lasten vanhempiin.
Epäillyt vietiin heti tutkintavankeuteen. Yksi heistä, François Mourmand, teki todennäköisesti itsemurhan 33-vuotiaana vuoden 2002 kesäkuussa.
Oikeudenkäynti sai radikaalin käänteen tämän vuoden toukokuun lopulla, kun pedofiiliperheen äiti yllättäen ratkesi tunnustamaan kesken oikeusistunnon :
"Olen valehtelija, olen sairas, olen valehdellut alusta loppuun". Hän väitti valehdelleensa siksi, että halusi suojella omia raiskattuja lapsiaan. Nämä puolestaan olivat kertoneet poliisille, että naapurit ja perhetutut olivat myöskin käyttäneet näitä seksuaalisesti hyväksi.
Kaikki syytteistä vapautetut joutuivat kuitenkin jäämään vankilaan vielä yhden ylimääräisen viikonlopun yli. Ranskalainen oikeusjärjestelmä ei joustanut tarpeeksi vapauttakseen kolmatta vuotta kärsineet syyttömät edes helluntaiviikonlopuksi.
Mikä on lapsen tai aikuisen todistuslausunnon arvo ?

Nyt Ranskassa keskustellaan, kuinka suuri arvo pitää antaa lapsen, toisaalta aikuisen todistuslausunnolle.
Pääsyytettynä on nyt vuoden 2001 helmikuussa Boulogne-sur-Mer'iin nimitetty tutkintatuomari (juge d'instruction) Françis Burgaud.
Hänet nimitettiin tehtäväänsä pahimman Belgian Dutroux-hysterian aikaan. Hän oli tuolloin 30-vuotias, vastavalmistunut ja ilman käytännön kokemusta.
Ranskan oikeuskäytännön mukaan ainoastaan tutkintatuomari voi määrätä epäillyt oman arvionsa mukaan tutkintavankeuteen. Burgaudin mukaan "lapsi ei valehtele". Psykologien mukaan taas lapsi voi valehdella kuin aikuinen. Oli kysymys sitten halusta miellyttää aikuista, tai pelkästä mielikuvituksesta, haaveesta tai houreesta (fantasme).
Ranskalainen oikeuslaitos joutunee lähiaikoina remonttiin. Kysymyksessä on ennen kaikkea syyttömyysolettama (la présomption d'innocence) ja ennakoiva tutkintavankeus (la détention provisoire tai préventive).
Tutkintavankeuden tarkoituksena on suojella yhteiskuntaa vaarallisiksi arvioimiltaan yksilöiltä, kuten pedofiileilta tai murhaajilta. Mutta kun vankeudessa on pidetty kolme vuotta täysin viattomia omien sanojensa mukaan häiriintyneen yksilön lausunnon perusteella, tutkintatuomarin harkintavalta joutuu kyseenalaiseksi.
Tutkintatuomarin harkintavaltaa ryhdytään nyt tutkimaan. Ranskan nykyinen oikeusministeri Dominique Perben, garde des Sceaux, on antanut ymmärtää, että jotain on asialle tehtävä.
Kaikkien tähän asti vangittujen ja siis syyttömien henkilöiden elämä on täysin pilalla. Kaikki ovat menettäneet maineensa, työpaikkansa, perheensä, oikeuden tavata lapsiaan. Mikään rahallinen korvaus ei ikinä voi nostaa näitä ihmisiä enää jaloilleen, on todettu ranskalaislehdissä moneen kertaan.
Ranskan uutiset le mai 2004. Tuulikki muller.
---------

Lue lisää

Suomea ei voida sanoa etrurivin oikeusvaltioksi.

Euroopan neuvoston vaatimukset kunnollisesta oikeudenkäytöstä eivät toteudu.

Helsingin uutiset 6.8.2010.

http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Suomea ei voi sanoa eturivin oikeusvaltioksi/1135259124654
--------

Oikeusvaltio? kirjoitti:

Suomea ei voida sanoa etrurivin oikeusvaltioksi.

Euroopan neuvoston vaatimukset kunnollisesta oikeudenkäytöstä eivät toteudu.

Helsingin uutiset 6.8.2010.

http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Suomea ei voi sanoa eturivin oikeusvaltioksi/1135259124654
--------

Lue lisää

Insestihysteria levisi, kuin kulovalkea, johtuen lastensuojelun harhakuvitelmista, joita lietsoivat Gelgian pedofiliskandaali, josta Tuulikki Muller kirjoitti Ranskan uutisissa ja joka paljastui kupkaksi.

Anne Jeanne Söderlund kritisoi gradussaan Pysäyttäkää peofilit tiedotusvälineiden uutisointia pedofiliasta.

Aamulehdessä Risto Pellervo Airikkala ottaa kantaa pedofilihysterian aiheuttamaan insestihysteriaan.

Insestisyytöksiä esitetään paljon, vaan todisteita ei.
Miksi insestisyytökset kolminkertaistuivat vuosikymmenessä?

Airikkalan kirjoitus.

http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/oikeusmurhat-psykiatrien-harhat-pedofiliasta
--------