Hey ihmiset! (: Mun on pitänyt jo monta kertaa saada aikaiseksi kirjoitettua tänne mutta en vain jostain syystä ole sitä tehnyt ja nyt päätin että mä kirjotan kun saattaisi helpottaa oloa.
Oon 18v naisen alku (jos silläkään nyt mitään merkitystä tässä on)
Elikkäs no siis mua on jo kauan aikaa vaivannu tälläinen yksinäisyyden tunne ja siinä sivussa havaittavissa lievää masennusta. Joskus oon miettinyt että miksi mä oon edes syntyny ja mikä mun elämän tarkoitus on, mutta ei mitään itsemurha ajatuksia sentään ole ollut..pois ne minusta. Oikeastaan en enää edes tiiä varmaksi onko toi yksinäisyyden tunne ja masennus vaan ajoittaista vai pysyvää. Ja omaitseni on hieman hukassa. Mutta kaikesta huolimatta yritän näyttää muille olevani todella iloinen ja elämäni kunnossa,vaikka todellisuudessa se on ihan päin vastoin. On myös olo että en kelpaa kenellekään ja tunnen olevani muutenkin hyvin tylsä ihmiseksi. Itsetuntoni aivan nollassa ja ulkonäköpaineitakin pukkaa kokoajan, katselen itseäni peilistä monia kertoja päivässä..joskus näytän kauniilta mutta useimmiten vihaan naamaani.
Luulen että tää kaikki kuitenkin johtuu mun typeristä luonteenpiirteistä jonka sisällä oon aina ollut käpertyneenä enkä uskalla tulla pois. Jos nyt kuvailisin itseäni niin ne sanat olisivat; ujous, hiljainen ja sulkeutunut. Se kertookin paljon. Mulla ei ole sosiaalista elämää ollut oikeastaan ikinä, mutta edes yksi ihana ystäväni. Seurustelusta en tiedä tuon taivaallista..joskus tapailin erästä mutta ei mennyt kauaa kun aloin tuntea itseni ahdistuneeksi ja jätin asian sikseen eikä sen koommin miehiä ollut. On harmittavan vaikeaa saada minkäänlaista sosiaalisuutta kun luonteeni on mikä on.
Oon yrittänyt viime aikoina ottaa itseäni niskasta kiinni ja olla parhaani mukaan avoin ja sosiaalinen muiden joukossa mutta aina kun yritän niin se ei vain kertakaikkiaan onnistu, koulu"kaverit" tyrmää mun yrittämiset ja tunnen oloni niin turhautuneeksi aina kun sanon jotain. Esim. kaverit juttelee niitä sun näitä, sitten mä yritän johonkin väliin sopertaa jotain niin kukaan ei välitä paskan vertaa! Kai mun jutut pitäis tulla tosta noin vaan luonnostaan eikä yrittämällä. ..Sanon myös vielä tämän että mun seura ei tunnu kelpaavan, mua ei ikinä pyydetä mihinkään. Joskus mun tekisi mieli niin huutaa kaikille mikä minus on vikana. Joskus meinaa tulla itku kurkkuun mut mä kyl tiedän ettei ihmiset mua tahallaan syrji mut oon ihanana itsenäni antanu aina kuvan että mua ei kiinnosta. Ja kun yritän niin antaa uuden kuvan kiinnostuksestani niin ei onnistu.
Äääh..en tiedä kirjoitinko välillä vähän epäselkoisesti mut armottoman pitkähän tästä avautumisesta nyt tuli :D mut toivon et lukisitte ja tulis jonkinlaista kommenttia. :) Mutta siis että tämmötteisiä ongelmia mulla. On ollut mietinnän alla mennä psykiatrin puheille mutta en oo kattonu sitä viel ihan niin tarpeelliseksi. Jos täältä löytyis jonkinlaisia piristyksiä :D
Oon 18v naisen alku (jos silläkään nyt mitään merkitystä tässä on)
Elikkäs no siis mua on jo kauan aikaa vaivannu tälläinen yksinäisyyden tunne ja siinä sivussa havaittavissa lievää masennusta. Joskus oon miettinyt että miksi mä oon edes syntyny ja mikä mun elämän tarkoitus on, mutta ei mitään itsemurha ajatuksia sentään ole ollut..pois ne minusta. Oikeastaan en enää edes tiiä varmaksi onko toi yksinäisyyden tunne ja masennus vaan ajoittaista vai pysyvää. Ja omaitseni on hieman hukassa. Mutta kaikesta huolimatta yritän näyttää muille olevani todella iloinen ja elämäni kunnossa,vaikka todellisuudessa se on ihan päin vastoin. On myös olo että en kelpaa kenellekään ja tunnen olevani muutenkin hyvin tylsä ihmiseksi. Itsetuntoni aivan nollassa ja ulkonäköpaineitakin pukkaa kokoajan, katselen itseäni peilistä monia kertoja päivässä..joskus näytän kauniilta mutta useimmiten vihaan naamaani.
Luulen että tää kaikki kuitenkin johtuu mun typeristä luonteenpiirteistä jonka sisällä oon aina ollut käpertyneenä enkä uskalla tulla pois. Jos nyt kuvailisin itseäni niin ne sanat olisivat; ujous, hiljainen ja sulkeutunut. Se kertookin paljon. Mulla ei ole sosiaalista elämää ollut oikeastaan ikinä, mutta edes yksi ihana ystäväni. Seurustelusta en tiedä tuon taivaallista..joskus tapailin erästä mutta ei mennyt kauaa kun aloin tuntea itseni ahdistuneeksi ja jätin asian sikseen eikä sen koommin miehiä ollut. On harmittavan vaikeaa saada minkäänlaista sosiaalisuutta kun luonteeni on mikä on.
Oon yrittänyt viime aikoina ottaa itseäni niskasta kiinni ja olla parhaani mukaan avoin ja sosiaalinen muiden joukossa mutta aina kun yritän niin se ei vain kertakaikkiaan onnistu, koulu"kaverit" tyrmää mun yrittämiset ja tunnen oloni niin turhautuneeksi aina kun sanon jotain. Esim. kaverit juttelee niitä sun näitä, sitten mä yritän johonkin väliin sopertaa jotain niin kukaan ei välitä paskan vertaa! Kai mun jutut pitäis tulla tosta noin vaan luonnostaan eikä yrittämällä. ..Sanon myös vielä tämän että mun seura ei tunnu kelpaavan, mua ei ikinä pyydetä mihinkään. Joskus mun tekisi mieli niin huutaa kaikille mikä minus on vikana. Joskus meinaa tulla itku kurkkuun mut mä kyl tiedän ettei ihmiset mua tahallaan syrji mut oon ihanana itsenäni antanu aina kuvan että mua ei kiinnosta. Ja kun yritän niin antaa uuden kuvan kiinnostuksestani niin ei onnistu.
Äääh..en tiedä kirjoitinko välillä vähän epäselkoisesti mut armottoman pitkähän tästä avautumisesta nyt tuli :D mut toivon et lukisitte ja tulis jonkinlaista kommenttia. :) Mutta siis että tämmötteisiä ongelmia mulla. On ollut mietinnän alla mennä psykiatrin puheille mutta en oo kattonu sitä viel ihan niin tarpeelliseksi. Jos täältä löytyis jonkinlaisia piristyksiä :D
Vastaukset 4
Vanhimmat
^^Unohdin myös mainita että kukaan läheinen tai ylipäätänsä kukaan ei siis tietenkään tiedä että mulla tälläisiä tuntemuksia on meneillään.
Jännä viesti, itseäni nykyään pelottaa liikkua kaupungilla.
Ikävästi myös mulkoilen lähinnä kaikkia. Mahtavasti on viennyt koko kaupunki minusta parhaimmat.
Minulla ei ole ainuttakana frendiä, kun eivät piittaa niin eivät piittaa.
Pääsin Naamakirjasta irti ja nyt pitäis päästä irti tästä suomi24.
Minun tilanne on kuitenkin erinlainen, minua syrjitään koska olen lihava. Ja ne samat ihmiset kehtaa sanoa että uskovaiset on pahoja!
Eikä oo tässäkään tekstissä mitään sytykettä. Ei vaan jaksa! Ei sitt millään. Enpä siis jatka kirjoitustani yhtään...
ps. en tie lohduttaako, mutta et oo ainakaan yksin ongelmiesi kanssa.
En nyt tiedä mitä piristävää voisin sanoa. Anteeksi siitä. Halusin vain ilmoittaa että luin viestisi ja toivon että tilanteesi paranee. :)
Tämä on hyvä alku vaikka ensin kirjoittamalla opetella avamaan sydäntänsä. On se kumma että on vaikea puhua läheisille, että on murheita ja ei koe elämässä iloa. Niin on monen kohdalla.Kun on paha olla ja niin sitä helposti vetäytyy ja on vaikeasti lähestyttävä. Kun alkaa kertomaan läheisille, että on masentavaa ja murhetta, yleensä saakin tukea ja syntyy todellista yhteyttä. Keskustelukumppani voi paljastaa, että on itsekkin kokenut samaa tai rohkistuu jakamaan omia ongelmiaan. Kanattaa mennä ammattilaisen juttusille jos ei lähipiirissä ole kenelle avautua. Ei kannata jäädä viivyttelemään.