Olen vasta 22 vuotias nainen. Olen sijoituslapsi, biologiset vanhempani hylkäsivät minut ollessani vasta 4 vuotias, olin lastenkodissa, ja minut sijoitettiin mukaville ihmisille, joita kutsuin vanhemmikseni. Täytettyäni 18 he hylkäsivät minut. Täysin. "olet aikuinen eikä meillä ole enää velvollisuuksia pitää sinuun yhteyttä".
Seurustelin ja asuin yhdessä aivan ihanan miehen kanssa joka ymmärsi minua ja rakastin häntä täysillä, minulla ei ollut muita kuin hänet niihin aikoihin. Hän jätti minut tylysti, 3 vuoden jälkeen, yhtäkkiä, ilman selityksiä.
Minulla on yksi ystävä, mutta tuntuu että häntäkään ei oikeastaan kiinnosta minun elämäni tai minä ihmisenä, hän kokee minut uhaksi omalle elämälleen,eikä halua minua muiden ystäviensä kanssa minnekään.
Työkaverit eivät pidä minusta, sen vuoksi että olen uusi työntekijä ja ärsyttävä kun asiakkaat pitävät minusta.
Ihastuin taannoin erääseen mieheen joka lupasi tulla taas käymään muttei koskaan tullut tai ilmoittanut mitään,katkaisi vaan välit.
En halua enää tapailla ketään. Minut hylätään kuitenkin. Minulla ei ole mitään sukulaisia, biologisia vanhempiani elämäni ei kiinnosta yhtään, koetin ottaa heihinkin yhteyttä.
Olen katkera elämästäni. En saa uusia ystäviä, enkä ymmärrä miksi minulle annettiin näin huonot kortit.
Yhdessä vaiheessa otin koiran, joka sekin sitten sairastui ja kuoli.
Kiva sitten joskus, jos naimisiin satunkin pääsemään, kun paikalla onkin vaan sen tulevan miehen suku. ei kukaan taluta minua alttarille, tuntuu kuin en olisi mistään tullut. Jos kuolisin pois, ei kukaan jäisi kaipaamaan. Toivoisin että näin tapahtuisi.
Onko muita, joilla elämä on näin pahasti kolhinut? Kuinka pärjätä, en halua elää näin yksinäistä elämää. Olen yrittänyt saada ystäviä esimerkiksi harrastusten kautta, mutten ole onnistunut. Mitä voin tehdä, kuin rypeä itsesäälissä?
Seurustelin ja asuin yhdessä aivan ihanan miehen kanssa joka ymmärsi minua ja rakastin häntä täysillä, minulla ei ollut muita kuin hänet niihin aikoihin. Hän jätti minut tylysti, 3 vuoden jälkeen, yhtäkkiä, ilman selityksiä.
Minulla on yksi ystävä, mutta tuntuu että häntäkään ei oikeastaan kiinnosta minun elämäni tai minä ihmisenä, hän kokee minut uhaksi omalle elämälleen,eikä halua minua muiden ystäviensä kanssa minnekään.
Työkaverit eivät pidä minusta, sen vuoksi että olen uusi työntekijä ja ärsyttävä kun asiakkaat pitävät minusta.
Ihastuin taannoin erääseen mieheen joka lupasi tulla taas käymään muttei koskaan tullut tai ilmoittanut mitään,katkaisi vaan välit.
En halua enää tapailla ketään. Minut hylätään kuitenkin. Minulla ei ole mitään sukulaisia, biologisia vanhempiani elämäni ei kiinnosta yhtään, koetin ottaa heihinkin yhteyttä.
Olen katkera elämästäni. En saa uusia ystäviä, enkä ymmärrä miksi minulle annettiin näin huonot kortit.
Yhdessä vaiheessa otin koiran, joka sekin sitten sairastui ja kuoli.
Kiva sitten joskus, jos naimisiin satunkin pääsemään, kun paikalla onkin vaan sen tulevan miehen suku. ei kukaan taluta minua alttarille, tuntuu kuin en olisi mistään tullut. Jos kuolisin pois, ei kukaan jäisi kaipaamaan. Toivoisin että näin tapahtuisi.
Onko muita, joilla elämä on näin pahasti kolhinut? Kuinka pärjätä, en halua elää näin yksinäistä elämää. Olen yrittänyt saada ystäviä esimerkiksi harrastusten kautta, mutten ole onnistunut. Mitä voin tehdä, kuin rypeä itsesäälissä?
Vastaukset 35
Vanhimmat
Ihan kuin minun tarina. Mun vanhemmat hylkäs mut kans ja olen asunut lastenkodissa. Ystäviä tai sukulaisia ei ole. Jos me mentäis naimisiin niin ei varmaan tulis yhtään vierasta kun mulla ei kavereita tai sukulaisia ole. Mut suunnilleen heitettiin lastenkodista pois 18 vuotiaana. Ei annettu mitään eväitä elämään joten yksin olen selviytynyt tähän saakka. Mulla oli joskus kissa mut se karkasi ikkunan kautta kai. Se vissiin kyllästyi muhun kun olin kai niin tylsä.
Tällästä tää on yksinäisen elämää. On mulla harrastuksia yks tällä hetkellä. Salilla käyn vaan ajan kuluksi mut sielläkin yksin. Joskus soittelin tutuille ja ehdottelin baariin menoa mut ei niitä kiinnostanut joten baarissa olen ollut viimeks varmaan 3 vuotta siten. Mut kyllä mä luulen et pärjään yksinkin kun ei ajattee niin paljoo mitään asioita.
Woe teitä ressuja kuulostaa niin surullisilta noi tarinanne :(
Pärjäilkää!
>>>Olen yrittänyt saada ystäviä esimerkiksi harrastusten kautta, mutten ole onnistunut.
Pitää vaan jatkaa tuohon samaan tapaan. Muista että jonkun pitää tehdä se aloite tehdä jotakin yhdessä, eikä sen kutsun tärkeys tai spontaanius toiselle välttämättä näy päällepäin (tai yleensä monikaan asia ei näy päällepäin). Moni ilahtuu soitosta, mutta jonkun pitää olla se joka soittaa.
Ja se että yksi yhteinen tekeminen ei vielä takaa mitään pitkäkestoista ystävyyttä, kaveria pitää yleensä pyytää toistamiseen ja se voi olla hyvinkin yksipuolista tekemisen järjestämistä. Kolmas "en ehdi" ilman selityksiä tarkoittaa jo sitä että seura ei kiinnosta.
Kasvatusvanhempasi ovat outoja. Ei ihmissuhteita yleensä voi noin kylmästi katkoa...
>>Jos kuolisin pois, ei kukaan jäisi kaipaamaan
Tuo voi joskus olla tottakin, mutta tämänkaltaisia ajatuksia tulisi välttää. Elinaikaa kun on jäljellä vielä kymmeniä vuosia.
Onpa harvinaisen paljon hylkäämistä yhden ihmisen kohdalla. Ei ole yhtään ihme, jos koet noin ja olet tullut varautuneeksi. Jokainen vähänkin terve psyykeeltään reagoisi noin. Olisi jopa outoa jos et olis asiasta moksiskaan. Tietenkään totuus ei ole että olisit itsessäsi ihmisenä hyläkäämisen arvoinen ja arvoton. Riippuu vain mitgen asian ymmärtää. Joku uskoo että sinulla on sattunut ikävä hylkäämisien ketjusarja, toinen uskoo, että tässä on nyt ihan tarkoituksella tietty ja suunnniteltu juju. Jokaisella on oma polkunsa kuljettava ja tehtävä ja tuskin kukaan elämsää selviää kärsimyksittä ja koettelemuksitta. Onko tämä sinulle sallittu jotkain varten, että voist ymmärtää toisia saman tein käyneitä. Vaikutan kuitenkin melko vahvalta persoonalta.
Neuvoisn sinua sittenkin että et käpertyisi katkeruuteen ja itsesääliin. Ne tiet johtavat varmasti masennukseen ja epätoivoon. Myös hylkäämisen vammoja ja rikkinäisyyttä voi työstää ja petrata vielä aikuisuudessakin. Ei sittenkään tarvitse jäädä menneisyyden vangiksi. Voit itsekkin löytää ja oivaltaa oman itsearvosi ja nuo elämässä tapahtuneet eivät tee sinusta yhtään huonompaa ihmistä, vaikka tunne-elämässä koet nyt niin.
En kyllä usko ja ei niin ole että etkö sinäkin voi vielä kokea, mitä on olla ja tulla rakastetuksi ihan hemmotgeltavalla tavalla. Varmaan sinullekin on varattu sellaista. Onneksi itse tiedostat mistä tuo tunne ja orpous johtuu. Silloin asioille voi tahdä helpommin jotakin. Kyllä katkeruudessa ja säälissäkin voi käydä, mutta älä pysähdy niihin!
Muistelin tos sellasta et itse kun olin lastenkodissa vuosina 1984-1994, niin muakin kerran yritettiin antaa jollekkin kasvatti perheelle et ne olis adoptoinut mut. vastustelin sitä tietenkin heti kättelyssä ja haukuin sen lastenkodin henkilökunnan lyttyyn. En muista vuotta mut sinne lastenkotiin tuli joku äijä joka selitteli jotain et haluis mut mukaan tutustumaan sen kotiin johonkin maalaistaloon. Ties mikä pedofiili se olis ollut.. En ikinä olis suostunut sellaiseen.
Minulla nyt ei ole noin kauheeta ollut. Mutta!
Aina on mutta... ;)
Joskus vaan tuntuu että koko Suomi on kääntynyt minua vastaan, aina tulee joku, joka yrittää lyödä jo lyötyä ja niin edelleen.
Parisuhteet nolla...
Ystävyyssuhteet nolla, (Jos olisi frendei mulla, niin en olisi täällä anonyymien seassa etsimässä hyväksyntää...)
Meikäläinenkin treenailee vapaa-aikani kuluksi. Itse asiassa tavoitteena olisi voittaa ensi vuoden City Run ja Ventesialaismaraton. Ehkäpä kuntokymppi tai puolimaraton.
Mutta se ei muuta sitä faktaa että olen Syrjäytynyt .Yksinäinen . Lihava . Ujo . Masentunut...
Aloittajalle vielä selvennys: Pointtini on että minä en paljoo ajattele ongelmiani, minä keskityn omaan itseeni ja minulla on päämääriä joita tavoitella, ehkäpä urheilun kautta minulle suodaan frendei ja mainetta.
Ja vastaus kysymykseen: Et ole ainoa ihminen tässä maailmassa joilla on ongelmia, joten et ole myöskään yksin, noiden ongelmiesi kanssa.
Ps. Olen 24vuotias mies. :)
No oho! täällähän on aika samanlaista tarinaa kun mulla ite täytin kanssa 18 vuotta ja lastenkodista silloin muutin pois ja sen jälkeen on kovin yksinäistä tää elämä ollut. Nuori ihminen minäkin että ois se kiva että olisi ystävä/ystäviä.
"Kiva sitten joskus, jos naimisiin satunkin pääsemään, kun paikalla onkin vaan sen tulevan miehen suku."
Tota mäkin olen ajatellut. Ei sillä, etteikö sitä perhettä olisi mutta se perhe on niin hävettävän hullua sakkia, etten ikinä voisi heitä kutsua saman katon alle puolisoni suvun kanssa.
TÄÄLLÄ NIIN PALJON YKSINÄISIÄ, NYT TUUMASTA TOIMEKSI, TREFFATKAA, VAIHTAKAA MEILEJÄ, OTTAKAA TOISIINNE YHTEYTTÄ, EI MAKSA MITÄÄN!!!!
NIIN MONELLA SAMANLAISET TAUSTAT NI MIKSI ENÄÄ KUPATA JA KIERISKELLÄ ITSESÄÄLISSÄ JA TERVASSA JA HÖYHENISSÄ, KYLLÄ SE SIITÄ - PAKKO SANOA.
ON OLEMASSA NIITÄ IHMISIÄ JOTKA NÄKEE PUOLILLAAN OLEVAN LASIN JO PUOLIKSI TYHJÄNÄ. MINÄ VALITSIN, HUOMIOOOOO!!!!!!, VALITSIN TÄNÄ AAMUNA KATSOA - TÄMÄN PÄIVÄN ELÄMÄÄNI VIELÄ PUOLILLAAN OLEVAN täyden, TÄYDEN, T Ä Y D E N = D LASIN KANTILTA. HUH HUH, VIELÄ PUOLI LASIA JÄLJELLÄ, ONPAS IHANAA, NOIN PALJON, JÄLJELLÄ! MAHTAVAA.
Elämä on aivan sun omasta asenteestasi kiinni. Näin on.
Jos ap-neiti laittaisi meilin niin saisi musta hyvän juttukumppanin, joka tietää miltä tuntuu olla tässä maailmassa yksin.
Ei kukaan jaksa matkustaa kauas toisen yksinäisen luokse. Eikä kukaan varmaan edes uskalla.
KYLLÄ, JUURI NÄIN. . .
NO NAAPURIISI YHTEYS, YHEN KERRAN SE ; ))))) VAAN KIRPASOOOO- OO-OO. . .EI PAHA
jos ei ole kavereita - älä ole moksiskaan,niitä tulee jos on tullakseen.
jos yritätte liikaa niin perseelle menee kaikki.
paras elämän asenne on kun ette yritä ettekä laita mitään tavoitteita - tulette pettymään kummiskin.
jos ei ole tavoitteita niin ei ole steressiä niin paljon ja ei tule pettymyksiä eikä masenna sen takia
itse olen ollut yksin viimeiset 7vuotta (oma valinta)
koska ihmiset ovat niin onnettomia ja en halua samanlaiseksi joten olen ennemmin yksin.
JA HÖPÖ HÖÖPÖÖ ! ! ! YRITTÄNYTTÄ EI KOSKAAN VOI-TE-TA, EIKÄ TUOSTA YKSINÄISYYDESTÄ KANTSI PAISEITA OTTAA, EIHÄN ? ? ?
Kavereiden saamisesta.
Olen sen nyt monta kertaa elämässäni tehnyt ja aina on jäänyt joku ystäväkin mukaan. Yksinäisyys, uusi paikka, uusi koulu, uusi harrastus, uusi paikkakunta
-> PITÄÄ OTTAA RISKI
Odottamalla ei mitään saa, kun muutkin vaan odottaa. Jos joku vaikuttaa kiinnostavalta, pakottaudun hänen viereensä ja sanon jotain tyyliin:
Moi, olen vasta muuttanut tänne / uusi täällä enkä oikein tunne ketään ja sinä vaikutat mukavalta, ajattelin kysyä, voitaisko tavata vapaa-ajalla, vaikka teellä tai... (jokin yksinkertainen ehdotus, kävelyllä, teille tai meille leikkimän lasten kanssa jne.)?
Se tuntuu kamalalta, mutta aika usein toinen katsoo pidempään ja sanoo hämmentyneenä jotain joo ja siihen jatkan, että:
Jos annan sulle mun puhelinnumeron, niin voit laittaa viestiä, milloin sulle/teille sopisi... Mulle ei sovi (esim.) tiistai, kun silloin mulla on menoa, mutta vaikka joku muu arki-ilta vai jonain viikonloppuna...
Yleensä se toinen ottaa sen numeron ja vastaa jotain tai ei vastaa, jos on kovin hämmentynyt. Jos ei vastaa, hymyilen ja sanon, että ollaan yhteyksissä ja vetäydyn takavasemmalle. Se tuntuu kamalalta, mutta toisaalta on sitten tehnyt asioiden eteen jotakin. Aika usein olen saanut ihan ystävällisen vastaanoton, jopa niin, että yhteistä tekemistä tai aikaa on alettu sopia heti siinä. Joskus joku sanoi, että ei ehdi elämäntilanteessaan ja minusta sekin oli ihan ystävällisesti ilmaistu ei.
Tällä tavalla olen elämässäni jo useamman kerran luonut uuden sosiaalisen verkoston. Kun siis näin toimii useamman kerran, tapaa lopulta muutamia ihmisiä vapaa-ajalla ja jonkun kanssa alkaa juttu luistaa ja tavataan useammankin kerran, niin jo parista tutusta saa ajan kanssa uusia tuttuja jos on avoin ja lähtee kaikkiin tilaisuuksiin ja tapahtumiin mukaan kiinnosti se itseä tahi ei.
Mutta, niitä puheluita ei saa jäädä odottamaan. Toki pitä puhelin päällä ja vastata tuntemattomien numeroiden soittoihin, mutta jos joku ei soita, se ei merkitse mitään, eihän hän edes tunne sinua. Ulkoapäin ei voi nädä, kenellä olisi aikaa ja jaksamista tutustua uuteen ihmiseen, mutta aina on löytynyt joku.
Yksinäisyys ei ole mikään pysyvä olotila, jos aktiivisesti ottaa riskejä tutustuakseen muihin ihmisiin. Mielestäni tuska on sen arvoinen.
Juuri näin,
jos olet totaalisen yksinäinen,
mitä menetettävää sulla on ?????????
Moi! Minä olen vanhempi nainen( minulla jo lapsenlapsi), jos tarvitse apua, kirjoita. Missä päin asustelet? Olen Helsingistä.
HYVÄ VIESTI SULTA,
H Y Y - V Ä Ä !
Olet tullut monta kertaa torjutuksi. On ymmärrettävää, että pelot nostattavat tunteita ja defenssejä olla ottamatta yhteyttä kehenkään ja latistavat menneitä ja tulevia kuvia ihmisiin tutustumisesta. Saatat sanattomasti viestittää ympäristölle tälläisiä huolia;
kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, että moni ihminen ei osaa suhtautua mihinkään pinnan alla kuplivaan.
Minä uskon, kertomasi perusteella, tekstiäsi lukiessa, että sinussa persoonana tai ihmisenä ei ole mitään sellaista "vikaa", joka aiheuttaisi tälläisen ilmiön toisissa ihmisissä. Kyse voi olla äärettömän huonosta tuurista. Niin vaikeaa kuin sellaiseen onkin uskoa, epätoivon hetkinä, tai yksinäisyyden vallatessa mielen!
Yksinäisyys seuraa minne tahansa, työympäristöön, kotiin, kouluun, sitä ei saa karistettua pahimmillaan missään. Kaipaat selkeästi kuuntelijaa, ennenkaikkea ymmärtäjää.
jos haluat jatkaa tai jakaa, laita mulle s-postia,
jatkoa edelliseen,näköjään katkennut teksti jostakin syystä, tai laita mulle sun mailiosoite tms. jos tahdot jutella.
WAU, SIIS W A U T - Z I K - K I S ! ! !
Moni on saanut paljon apua erilaisista ryhmistä, esim.12-askeleen ryhmistä. Kannattaa kokeilla! Paljon on erilaisia keskustelu ryhmiä, mukaan vaan rohkeasti niin omatkin ongelmat alkavat lieventyä kun huomaa että muillakin on samantyyppisiä tunteita ja kokemuksia. Itse olen saanut paljon apua kun olen mennyt erilaisiin keskustelu ryhmiin.
KUKA USKALSI ANTAA MIINUKSEN ? ? ?
H Ä H ? ? ?
No kyllä mä ainakin uskaltaisin tavata toisen yksinäisen..
se on vaan se että ku jostain syystä kaikilla ei oo tarpeeks intoo tutustuu muihin
pitää yrittää muuten ei oo ihmekkään jos on yksin.
NO VAIKKA S-POSTIIN AVAAT UUDEN MEILIN JA SINNE POSTIA ALUKSI, EIKÖ, YRITTÄNYTTÄ EI VOITETA ?
Niinkö. Olen vähän puutteessa joten ei kukaan uskalla tavata
MÄ NYT SPARRAAN TEITÄ, TIEDÄN ET TÄMÄ TABULAATTORIT POHJASSA TEKSTITTELY ÄRSYTTÄÄ VARMAAN, MUTTA OONPAHAN AINAKIN YRITTÄNYT, SIITÄ MUA EI VOI SOIMATA.
TSEMIÄ, IHAN TOSISSAAN , KAIKILLE , ! ! !
Olen tunnetusti hullu tällä palstalla jo niin ei kukaan uskaltais tavata. Ruma, hullu ja ärsyttävä olen!
HÖPÖJÄ, SÖPÖLIINI OOT...
Jotenkin outoa lukea toisten yksinäisyydestä.
Ennen minäkin olin masentunut yksinäinen ihminen.
Tosin, olen sitä vieläkin, siis yksinäinen.
Olen 30v, yksinäinen, ollut lähestulkoon aina.
Peruskoulu minulta meni lähestulkoon kokonaan "omassa mielikuvitusmaailmassa" Ei ollut ystäviä eikä ees kavereita ala-asteella, eikä sitten ees ylä-asteella. Tosin, kuka nytten haluaisi kaveerata koulukiusatun kanssa? tuskin ketään.
Amiksen aikoihin minulla oli 2 sellasta kaveriksi kutsuttavaa ihmistä, joiden aikoina tutustuin silloiseen miesystävääni. Minulla ja miesystävälläni oli yhteisiä piirteitä, oltiin molemmat yksinäisiä, siinä vierähti sitten 7v jonka aikana syntyi lapsi, joka on nyt 4v. kaikki muuttui maailmassani lapsen syntymän aikoihin. Elin ns. omassa kuplassani, jossa ei oikeestaan ollut, kuin minä, miehin ja lapseni. Koin itseni Elämäni onnellisimmaksi, mutta ainahan sanotaan, että pilvilinnat romahtaa. Niin romahti tuokin. Nykyään on vain minä ja lapseni.
Nykyään olen yksinäinen, työssä käyvä yh-äiti. Ja olen ONNELINEN!
Vuosi sitten, päätin, että mitä väliä sillä, että minulla ei ole ystäviä/kavereita, joiden kanssa joskus mennä jonnekkin? Noh nyt ei ole ainakaan mitään rajoitteita ja muistettavia joutavia kissanristiäisiä yms.
Ainoa joka rajottaa elämääni, on lapseni, kun ei ole sitä tukiverkostoa, josta kaikki höpöttää... Olihan minulla tuttavia silloin, kun odotin lastani. lupailivat ns. kuuta taivaalta, eli kyllä he katsovat perään ja auttavat ja käyvät kylässä. No eipä heitä ristiäisten jälkeen näkynyt. (ristiäiset oli tosi isot, peräti 5 vierasta!)
Eikä lapsikaan sinänsä rajoita elämääni, käyn hierojalla lapseni kanssa. käyn kuntosalilla lapseni kanssa, käyn päivittäin lapsen kanssa joko kävely/juoksu/pyörä/uinti lenkillä. Ja vain ihan siksi, että ei tulisi oltuun koko päivää sisällä töiden ja hoidon jälkeen.
En enää jaksa kiinnostua siitä elämästä, jota toiset tarjoaa. Olen kyllästynyt ihmisten lupailuihin, olen kyllästynyt pettymyksiin joita toiset ihmiset tarjoavat, juoruileviin ihmisiin. (kyllä, kuuntelen kun ihmiset juoruilevat toisista ihmisistä keskenään ja vaikka missä!) selkään puukottajiin.
Tiedän, että kukaan ei kyllä edes varmaan huomaisi jos olisin työtön, että olisin poistunut ajasta ikuisuuteen. On ollut joskus aikoja, että 5:nstä kerroksesta parvekkeelta asfalttiin hyppääminen kuulosti jopa järkevältä. (ja kyllähän se vielläkin kyllä kuulostaa erittäin fiksulta) Niin on ollut aina. Ainoa murheeni tällähetkellä taitaa liittyä lähinnä lapseeni, ja hänen sosiaalisten taitojensa kehitykseen. Itse olen jo ajat sitten syrjäytynyt (mikäli työssä käyvä, jonka ainoat sosiaaliset kontaktit on oma lapsi ja kaupan kassa täti kerran viikossa. työkavereille huikkaan kerran päivässä hyvää huomenta. joskus jotain muutakin. Ja tietysti hoitotätit, mutta voiko niitä mainita sosiaalisiin kontakteihin? jos voi, niin nekin.
Elämää tietysti hankaloittaa se, että en ole täysin terve, sairastan epilepsiaa. enkä edes tiedä, olenko saanut kohtauksia. Paha siinä sitten vastailla neurologin kysymyksiin kohtauksista. En ole yhdestäkään kohtauksesta saanut ennakko oireita, enkä myöskään jälkioireita. tiedän saaneeni kaksi kohtausta, ja ne molemmat töissä. muista kohtauksista ei ole mitään tietoa. Mutta en jaksa siitäkään välittää. Olen tällä hetkellä varmaankin murroksen kohdassa elämässäni. yksinäisyyden muuttumisesta kenties jo välinpitämättömyydeksi.
Minulla on aikaa lapselleni ja omille ajatuksille, kuin myös itseni kehittämiseen. Ei tarvitse suunnitella aikatauluja toisten tapaamisiin ja muihin.
Yritän siis kertoa, että vaikka onkin yksinäinen, ja yksin niin ei se ainaa tarkoita että elämä on surullista, kolikossa on kaksi puolta, riippuu kumpaa katsoo. Mä aloin katsomaan elämääni toiselta kantilta. Näin on siis ihan hyvä =)
SAMATEN MÄKIN KYLLÄSTYNYT, JUURI NÄIN KANTSII SUHTAUTUA, NÄIN ON HYVÄ, KOLIKON VALOISA PUOLI VAAN ESILLE, JA SE PIMEÄ PUOLIKIN ON LOHDUTTAVA KOSKA KOHTUMAINEN LÄMMIN, HILJAINEN, LEPOA JA UNTA TÄYNNÄ.
AINA LÖYTYY POSITIIVISUUS. HYMIÖ.
Kumpikohan se on ..
Erilainen kuin minun tarinani, mutta jotakin samaa. Selviytymiskeinoni oli yrittää olla ätydellinen, loistin koulussa, hain aina vaikeimpaan paikkaan, jumppasin, olin kunnossa, tein montaa työtä, opiskelin. Masennuin lopulta tai olin kai ollut aimminkin, mutta pidin sitä normaalina olotilana silloin. Hakeuduin ja pääsin pitkään terapiaan. Kolmantena vuonna tein oivalluksen itsestäni ja elämästäni. Se muutti ajatteluni ja hiljalleen paranin masennuksestani. En voi enää ymmärtää, miten pystyin elämään niiin pitkään sen pahan olon kanssa ennen kuin hain itselleni apua. Miten en tajunnut, että maailmassa on paljon enemmän värejä. Ei elämäni vieläkään ole täydellistä, ei ole ei, mutta nykyään olen itse itseni kanssa, hyvä itselleni. Pystyn kieltäytymään siitä, että minua satutettaisiin, olen tarpeeksi vahva itse. Muut reagoivat minuu nyt eri tavalla, sillä olen rauhallisempi ja ystävälisempi muille nyt, kun en enää pelkää ja suorita.
Miltä näytät, miten pukeudut, miten käyttäydyt?