Oon 17-vuotias neitonen ja asia on niin että, mulla on ollu nyt 2 vuotta tämmöset pakko-oireiset käyttäytymiset jotka johtunee mun päähän tulevista ajatuksista, esimerkiksi numeroissa pitää olla parillinen luku mut ei mitään joka sisältää varsinkaan 3:sta. Senpä takia teen asiat kaksi kertaa.. Mut tosi tosi usein käy niin et kaksi kertaa ei riitä, kolme tuo todella huonoa onnea, neljä on liikaa väsyneenä jopa kaksinkertaistan tuon neljä kertaa tekemisen! No ei siinä vielä kaikki, päähän tulee hirvittäviä ajatuksia, jos en tee noin ja noin niin muut alkavat huoritella mua tai tuun hirveen vihatuksi tai saan rintasyövän tai menetän vanhempani ääääääääääääääää siis niitä on niin hirveästi.. Tää on vaa lähteny pahenemaan enkä tiedä mitä mä teen, en osaa lopettaa koska tuntuu et kun pelkää jotain niin se toteutuu.. Ja jotkut pienet asiat jopa onki hirveen pelon takia toteutunut.. Mä en vaan osaa lopettaa, mitä mä teen?
Pakko-oireiset häiriöt..
--22--
9449
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Itsellänikin on mm. tuota "numeromagiaa" eli välttelen tiettyjä numeroita ja numerosarjoja sekä myös kirjaimia. Pelkään että jotain kauheaa tapahtuu ja käyttäydyn toisinaan jo valmiiksi kuin se jokin olisi tapahtunut. Omat ongelmani alkoivat suunnilleen samassa iässä kuin sinullakin. En tuolloin ymmärtänyt hakea apua vaan yritin vain sinnitellä. Se oli väärä ratkaisu. Sinun pitäisi hakea nopeasti ja päättäväisesti ammattiapua ongelmaasi. Tuossa iässä pakkoilu ongelma voidaan vielä korjata ja koko pakkohäiriö katkaista. Hoitamattomana tilanne riistäytyy hiljalleen käsistä ja koko elämä voi karata hallinnasta kuten itselläni kävi.
Mä en kuitenkaan haluaisi että vanhempani tietäisi, mistä mä voisin apua muka pyytää..
oon saman ikäinen nuorimies mutta mulla ei niin paha mut esim. alkaa kauheana häiritsemään jos syön kahvin kanssa yhen keksin niin pakko ottaa se toinen tai muuten mietin sitä koko päivän.... huoh tällasta et ole ainoa
Mulla on kans sama juttu! Mulla on kaikkialla melkein sama juttu, esimerkiksi koulussa.. Siel laukku pitää nostaa pulpettiin kaksi kertaa, penaali on otettava laukusta pois kaksi kertaa ja avattava kaksi kertaa, pyyhkiä paperilta teksti kaksi kertaa, kirjoittaa kaksi kertaa.. Ei missään nimessä parittomilla luvuilla.. Ei hyvä luoja.. Mulla on noihin parittomiin lukuihin ja erityisesti lukuun 3, ihan sairas selitys jota mä oikeasti pelkäänkin. Ihan oikeasti, mä pelkään mun tulevaisuutta, ku en tiedä mikä mua odottaa tulevaisuudessa. Yrittäessäni vähentää tietyn asian tekemistä eli yrittää helpottaa sitä, niin alkaa uus juttu.. :(
Mulla tulee tuollasta jos ei oo kunnollista tekemistä, velvollisuuksia, stressiä elämässä yhtään. Tai tarpeeksi. Jopa kotiäitiys ei rasita ihan tarpeeksi välttämättä. Joku sosiaalinen paine, pakko mennä töihin, niin tuollaiset jäävät sivummalle, kun ei ole aikaa "turhuuksiin". Oisko se tavallaan, et mieli ottaa sen stressin jostain, jos ei tarvi saada pomolle aikaan mitään todellista työsuoritusta, niin mieli jää vatvomaan jotain epäoleellisuuksia? Ja ottaa niistä itselle "työtä" ja painetta...
Ja sit kristillinen näkökulma, joka saattaa auttaa vaikka kuulostaa tuomitsevaltakin ehkä, mua kumminki just ittee auttaa tietty ankaruus: tuollaiset ajatukset ovat taikauskoa ja kaikki taikuudet on Jumala kieltänyt. Turva kaikkea pahaa vastaan löytyy Jumalan luota, kun eletään hänen tahdolleen kuuliaisina, ja neuvot tähän löytyvät Raamatusta. Jumala haluaa että elämme vapaina Jumalan lapsina. Tuollaiset vaatimukset ja pakotukset ovat paremminkin sen vastapuolen työtä, eikä sille taholle saa olla tottelevainen, tai se saa siitä vaan valtaa meidän elämään lisää, keksimään uusia pakotustemppuja...
Ihan oikeasti, rupeaa turhauttaa tämä meininki. Miten mä pääsen tästä eroon? Mua ahdistaa ja just kun äskeisessä viestissä puhuit kristillisestä näkökulmasta. Niin mieleeni on tullut sekin ja tiedätkö mitä? Mun päähän tulevat ajatukset puhuu ihan toista, mä pelkään että jos en tee just sinä hetkenä mitä päähän tuleekin niin tuntuu et "jumala rankaisee mua" joten mun on tehtävä se. Mä oon oikeesti sekoamispisteessä. Tää vaan pahenee ja pahenee oon saanu jotkut asiat helpottuu esimerkiksi kun petasin sänkyni kaksi kertaa, ja vielä kun jos teen jotain mun on tehtävä se kunnolla. Että miettikää kui kauan mul meni sängyn petaamisessa? Nyt oon saanu sen rauhottuu siten että yritin ne "luvut" jättää vähemmälle eli vähentää tekemiseni kertamäärää, mut petaan kuitenkin sängyn kaksi kertaa mut siin ei mee yht kauan ku ennen. Mua ei edes haittaa nykymeininki tossa petaamisessa jos vertaa sitä edellisee.. Mut se viel et kun saan jotai asiaa rauhottuu ja luvuilla vähennettyy sen tekemiseni kuitenkin, niin sit alkaa taas "uus juttu" esim nykyää pelkään et kasvoilleni sattuu jotain? Pelkään et sokistun ääääääääää mä en jaksa ees listailla tähän kaikkee.. Rupee turhauttaa, mitä mä teen??
Minäki oon vasta 16-vuotta ja kanssa vakavia oireita. Ollu monta eri lääkistystä ( ÄLÄ YRITÄ ne ei auta.) ja käyn psykiatrilla. Mee jutskaa terkkarin kanssa, ei sun vanhempien tartte tietää. Mun vanhemmat tietää onneks, koska oireet on niin arkisia ja häiritseviä että ne vaikuttaa myös mun läheisten elämään hirveesti. Ja nyt karu totuus: pakko-oireet ei yleensä lähde pois. Nehän on periytyviä, mun molemmilla mummoilla on kans. Toisella ollu ihan pienestä pitäen ja ne vielkin häiritsee sen elämää. Mulla ei auta lääkkeet, ei puhuminen, ne vaan pahenee ja sen lisäks masennus 10-vuotiaasta. Itsemurhakin ollu lähellä vaikka nolottaa myöntää....... hirveetä puhua näin kun vasta tosi nuori, mutta koita hoitaa niitä! Kukaan ei halua tämmöstä, että tuntuu niin pahalta että täytyy purkaa fyysisesti viiltelyllä ja jalkojen murtamisella.
en jaksanu lukea sun viestiä, mut aattelit, et anna pildee??? se auttaa usein noihin ongelmii
Terkkarille, sitä kautta lääkärille ja kerrot nyt hyvä ihminen myös vanhemmillesi, jos eivat ole sitä vielä huomanneet! Äitinä tiedän, mitä vanhempi lapselleen haluaa ja se on parastaan ja auttaa, jos lapsella on pieniäkin huolia. Sinun huolesi tässä on suuri! Ei se tarvitse, kun sen pienen lausahduksen "tarvitsen apua" ja loppu meneekin kuin itsestään. Sen jälkeen ehkä huomaat, että olosi on jo huojentunut, kun joku muu tietää ja jakaa huolesi. Älä jää yksin nyt.
Tiedän mitlä tuntuu, kun häpeää ja vihaa omaa itseään, minäkin näin jo aikuisena (26v) joudun esim nyt olemaan hetken vanhempieni luona asumassa, koska paniikkihäiriöni uusi ja yksinolo ei tulisi kuuloonkaan. VArsinkin lääkityksen alussa. Kyllä se "syö miestä", mutta parasta on vaan antaa periksi ja todeta, että nyt olen sairas ja tarvitsen kaiken avun. Älä pilaa elämääsi jahkailemalla ja lykkäämällä avun hakemista, koska nuo oireet eivät vain katoa.
Lääkityksiä löytyy monenlaisia ja niitä pitää sinnikkäästi syödä, koska aluksi oireet suurella osalla vain pahenevat. (Meikäläiselläkin täällä tällä hetkellä). Syön Cipralexia siis paniikkihäiriöön, mutta mullakin on pakko-oireita, ei numeroihin, mutta ajatuksiin. Joskus oli esim. sellainen, että jos nyt en ehdi tuolle lyhtypylväälle ennen tuota ihmistä, niin jotakin kamalaa tapahtuu. Tai hysteeristä sairastumisen pelkoa. Olen jopa pelännyt yöllä jättää verhot auki huoneesta, koska pelkäsin niinkin todellista asiaa kuin avaruusolentoja :) Niihin lääkkeeni tehoaa vallan mainiosti. Kaksi viikkoa on helvettiä, mutta kyllä se sitten alkaa pikkuhiljaa helpottua ja huomaat yhtäkkiä, että voitkin elää lähes normaalia elämää :)
Nyt äkkiä apua hakemaan, jotta pääset jatkamaan elämääsi!