Usein multa kysytään, et ''miks?'' No, sitä mäki usein kysyn iteltäni.
Masentuneen elämässä ei tapahdu mitään. Ei ole kuulumisia kerrottavana eikä jaksa muiden ihmisten kyselyä niistä. Elämä on pysähtynyttä. Siltä se tuntuu.
''Ei sul oikeesti oo mikää, haluut vaa huomioo, kyl sä jaksat.'' Voi kuinka kovasti toivonki et se ois noin. Mut ei oo. Mikään mun tekemä asia tääl ei osota et haluisin huomiota, ainoo mitä haluun, on terve elämä ja apu.
''Miks sä et puhu mulle? Eksä enää haluu olla mun kaveri?'' Noin kaveri kysy mult fb:ssä. Kaveri, joka oli mun paras kaveri. En jaksa vaa nähä ketää, oon pohjalla, myönnän sen. Mut miten voisin selittää sen ihmiselle, jonka oon tuntenu niin kauan, ja joka luottaa/luotti muhun? Siks mä en puhu sille, en haluu valehdella miks ei voida nähä. Totuus on se, et en uskalla nähä ihmisii, luottaa niihin, esittää ilosta yms.
Enkä mä enää tunne itteeni. Haluun kuolla, en vaa enää jaksa. Oon sekottanu kaikki asiani niin pahasti, ettei täst enää oo nousemista. Ja vaik parantuisin, mikä mua odottais ? Oon menettäny kaikkien luottamuksen, ja suhteet. Mul ois enää jäljel toivoton tulevaisuus, ja pelko masentuu uudestaan.
En keksi yhtäkää asiaa, minkä takii elän. Millään tai kenelläkään ei oo merkitystä mulle. Jos en tietäis et se on väärin, voisin vaik murhata ihmisiä. Niin kylmä mä oon. Mua ei enää kiinnosta muiden tunteet, eikä omatkaa. Mut miten sen voi selittää muille, tai edes itelleen ?
Oon mä kavereille puhunu sillon joskus mun itsemurha-aikeista, mut ei nekää välitä. Eihän kukaan. Enkä mä kai ees toivonu et ne yrittäis estellä, halusin vaa kertoo niille, et ne sit jonain päivänä tietää, miks lähden.
Ja vanhemmilleki oon puhunu, mut ne ei ota mua tosissaan mun iän takia. Ne on satavarmoi siit, et tää on murrosikää vaa. Oon kertonu mun viiltelystä, ja itsemurhan miettimisestä, ja ne vaan käskee mun olla vähemmän netissä. En mä sitä vaihtoehtoo sulje pois, etteikö tää kaikki johtuis siitä et oon niin paljo koneel enkä nää ihmisii. Mut tää vahinko, eli masennus, tuli jo. Vaik tää johtuis mistä, ni silti tää on ongelma, mist en pääse ilman hoitoo. Mut en mä haluu enää elää.
Koko toi teksti oli totta, en jaksa valehdella enää. Ikää on vaan ne 12-vuotta, mut se riittää ihan täydellisesti mulle. Eiks tähän ois hyvä lopettaa. Kaikki. Koko elämä?
Masentuneen elämässä ei tapahdu mitään. Ei ole kuulumisia kerrottavana eikä jaksa muiden ihmisten kyselyä niistä. Elämä on pysähtynyttä. Siltä se tuntuu.
''Ei sul oikeesti oo mikää, haluut vaa huomioo, kyl sä jaksat.'' Voi kuinka kovasti toivonki et se ois noin. Mut ei oo. Mikään mun tekemä asia tääl ei osota et haluisin huomiota, ainoo mitä haluun, on terve elämä ja apu.
''Miks sä et puhu mulle? Eksä enää haluu olla mun kaveri?'' Noin kaveri kysy mult fb:ssä. Kaveri, joka oli mun paras kaveri. En jaksa vaa nähä ketää, oon pohjalla, myönnän sen. Mut miten voisin selittää sen ihmiselle, jonka oon tuntenu niin kauan, ja joka luottaa/luotti muhun? Siks mä en puhu sille, en haluu valehdella miks ei voida nähä. Totuus on se, et en uskalla nähä ihmisii, luottaa niihin, esittää ilosta yms.
Enkä mä enää tunne itteeni. Haluun kuolla, en vaa enää jaksa. Oon sekottanu kaikki asiani niin pahasti, ettei täst enää oo nousemista. Ja vaik parantuisin, mikä mua odottais ? Oon menettäny kaikkien luottamuksen, ja suhteet. Mul ois enää jäljel toivoton tulevaisuus, ja pelko masentuu uudestaan.
En keksi yhtäkää asiaa, minkä takii elän. Millään tai kenelläkään ei oo merkitystä mulle. Jos en tietäis et se on väärin, voisin vaik murhata ihmisiä. Niin kylmä mä oon. Mua ei enää kiinnosta muiden tunteet, eikä omatkaa. Mut miten sen voi selittää muille, tai edes itelleen ?
Oon mä kavereille puhunu sillon joskus mun itsemurha-aikeista, mut ei nekää välitä. Eihän kukaan. Enkä mä kai ees toivonu et ne yrittäis estellä, halusin vaa kertoo niille, et ne sit jonain päivänä tietää, miks lähden.
Ja vanhemmilleki oon puhunu, mut ne ei ota mua tosissaan mun iän takia. Ne on satavarmoi siit, et tää on murrosikää vaa. Oon kertonu mun viiltelystä, ja itsemurhan miettimisestä, ja ne vaan käskee mun olla vähemmän netissä. En mä sitä vaihtoehtoo sulje pois, etteikö tää kaikki johtuis siitä et oon niin paljo koneel enkä nää ihmisii. Mut tää vahinko, eli masennus, tuli jo. Vaik tää johtuis mistä, ni silti tää on ongelma, mist en pääse ilman hoitoo. Mut en mä haluu enää elää.
Koko toi teksti oli totta, en jaksa valehdella enää. Ikää on vaan ne 12-vuotta, mut se riittää ihan täydellisesti mulle. Eiks tähän ois hyvä lopettaa. Kaikki. Koko elämä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
OLEN MASENTUNUT!!
ap,
kertomasi perusteella tarvitset ehdottomasti hoitoa, kuten jo itsekin mainitsit.
Vaikka kyse olisi murrosikään liittyvästä ahdistuksesta, ei asiaa pidä jättää käsittelemättä. Masennus on aina vakava asia, varsinkin sinun ikäiselläsi nuorella, jolla on koko elämä edessään. Hakeudu mahdollisimman pian terveydenhoitajan kautta psykologin/psykiatrin puheille. Asiat voivat aina parantua, usein jo pelkkä ammattilaiselle puhuminen auttaa paljon - kokemuksen syvällä rintaäänellä : )
" usein jo pelkkä ammattilaiselle puhuminen"
Niin, usein muttei aina.
Eivät ne ammattilaisetkaan aina tajua, johtuu varmaan pitkälti henkilökemioista. Arkuuden vuoksi äiti laittoi minut joskus jollekin perheterapeutille, kun olin lapsi. Nyt olen aikuinen 30 mies. Jälkeen päin kun miettii, minulla ei ollut ketään perheen ulkopuolisia aikuisia tukena. Äiti toivoi minulle hyvää, muttei yksin mahtanut mitään riehuvalle ja sairaalle isälleni.
Ärsyttävää on yleinen pakkomielteinen asenne, että jokin tietyn alan ammattilainen aina hoitaa hommat. Nyt aikuisiällä huomaa, etteivät edes psykoanalyytikot ole täydellisiä virheettömiä ihmisiä, vaikka edustavat kenties parasta ymmärrystä ihmismielestä.
Turvallisuutta tuova aikuinen on lapsena ja teininä se tärkeä juttu, ei niinkään tämän turvallisuuden tuojan ammatillinen status. Pääasia siis, että saa aikuisten ihmisten seuraa.
Aloittajan etu on siinä, että osaa tuoda ajatuksiaan julki. Itse en siihen koskaan pystynyt.... Koska olen vain tällainen putkiaivoinen pelokas mies.
Oletpa kypsä ihminen, vaikka olet noin nuori. Olet tainnut joutua jo pidempään kärsimään. Onko sinulla kotona vaikeuksia? Juovatko vanhemmat, vai tekevätkö jotakin muuta sellaista, jota et tahdo jaksaa sietää?
Jos todella on 12-vuotias niin olet kyllä ikäistäs paljon vanhemman ja kypsemmän oloinen. Jospa olet tavallista älykkäämpi tai kehittyneenpi ja et sopeudu psyykkisesti vähäisiin ikävuosiisi. Kyllä koneella istumien tylsistyttää ja erikoittaa normaalista elämästä. Kokeile nyt v'ähentää reilusti viettämääsi aikaa koneella. Kyllä sinunikäisen kannattaa vielä katsella ja antaa jan kulua. Minu serkulla on hieman samantyyppisä ongelmia murrosiässä, kun hän kehittyi ja aikuistua liian nopeasti. Nyt hän on jo nelikymppinen ja onnellinen kahden teini-ikäsien äiti. Kyllä minä sinuna antaisi itselleni vielä armonvusia. Ajattele asiaa ihan järjellä vaikka tuneesi sanoisi toista. Ihmettelen että vanhempasi eivät ota todesta sinua. Sinun pitää ihan nyt vaatimalla vaatia itsellesi hoitoa ja apua.
oon kattelu masennuksen itsehoitoja, myutta ne ei oikeen toimi! :(( terkkari olis paras jos uskallat mennä! :) (mä en)
Mene nyt ihmeessä käymään koulun terveydenhoitajalla vaikka heti huomenna! Ja vaadit apua, nykyään muuten ei saa. Sairastuin saman ikäisenä pahaan masennukseen enkä uskaltanut pyytää apua. Sain apua vasta karattuani kotoa. Avun pyytäminen ei ole helppoa. Sullahan on monta hyvää syytä vielä jatkaa kallista elämääsi! Ajattele jos päätät lopettaa päiväsi , miten surullisia vanhempasi ja ystäväsi olisivat!!
Tsemppiä avun hakemiseen!!