Usein multa kysytään, et ''miks?'' No, sitä mäki usein kysyn iteltäni.
Masentuneen elämässä ei tapahdu mitään. Ei ole kuulumisia kerrottavana eikä jaksa muiden ihmisten kyselyä niistä. Elämä on pysähtynyttä. Siltä se tuntuu.
''Ei sul oikeesti oo mikää, haluut vaa huomioo, kyl sä jaksat.'' Voi kuinka kovasti toivonki et se ois noin. Mut ei oo. Mikään mun tekemä asia tääl ei osota et haluisin huomiota, ainoo mitä haluun, on terve elämä ja apu.
''Miks sä et puhu mulle? Eksä enää haluu olla mun kaveri?'' Noin kaveri kysy mult fb:ssä. Kaveri, joka oli mun paras kaveri. En jaksa vaa nähä ketää, oon pohjalla, myönnän sen. Mut miten voisin selittää sen ihmiselle, jonka oon tuntenu niin kauan, ja joka luottaa/luotti muhun? Siks mä en puhu sille, en haluu valehdella miks ei voida nähä. Totuus on se, et en uskalla nähä ihmisii, luottaa niihin, esittää ilosta yms.
Enkä mä enää tunne itteeni. Haluun kuolla, en vaa enää jaksa. Oon sekottanu kaikki asiani niin pahasti, ettei täst enää oo nousemista. Ja vaik parantuisin, mikä mua odottais ? Oon menettäny kaikkien luottamuksen, ja suhteet. Mul ois enää jäljel toivoton tulevaisuus, ja pelko masentuu uudestaan.
En keksi yhtäkää asiaa, minkä takii elän. Millään tai kenelläkään ei oo merkitystä mulle. Jos en tietäis et se on väärin, voisin vaik murhata ihmisiä. Niin kylmä mä oon. Mua ei enää kiinnosta muiden tunteet, eikä omatkaa. Mut miten sen voi selittää muille, tai edes itelleen ?
Oon mä kavereille puhunu sillon joskus mun itsemurha-aikeista, mut ei nekää välitä. Eihän kukaan. Enkä mä kai ees toivonu et ne yrittäis estellä, halusin vaa kertoo niille, et ne sit jonain päivänä tietää, miks lähden.
Ja vanhemmilleki oon puhunu, mut ne ei ota mua tosissaan mun iän takia. Ne on satavarmoi siit, et tää on murrosikää vaa. Oon kertonu mun viiltelystä, ja itsemurhan miettimisestä, ja ne vaan käskee mun olla vähemmän netissä. En mä sitä vaihtoehtoo sulje pois, etteikö tää kaikki johtuis siitä et oon niin paljo koneel enkä nää ihmisii. Mut tää vahinko, eli masennus, tuli jo. Vaik tää johtuis mistä, ni silti tää on ongelma, mist en pääse ilman hoitoo. Mut en mä haluu enää elää.
Koko toi teksti oli totta, en jaksa valehdella enää. Ikää on vaan ne 12-vuotta, mut se riittää ihan täydellisesti mulle. Eiks tähän ois hyvä lopettaa. Kaikki. Koko elämä?
Masentuneen elämässä ei tapahdu mitään. Ei ole kuulumisia kerrottavana eikä jaksa muiden ihmisten kyselyä niistä. Elämä on pysähtynyttä. Siltä se tuntuu.
''Ei sul oikeesti oo mikää, haluut vaa huomioo, kyl sä jaksat.'' Voi kuinka kovasti toivonki et se ois noin. Mut ei oo. Mikään mun tekemä asia tääl ei osota et haluisin huomiota, ainoo mitä haluun, on terve elämä ja apu.
''Miks sä et puhu mulle? Eksä enää haluu olla mun kaveri?'' Noin kaveri kysy mult fb:ssä. Kaveri, joka oli mun paras kaveri. En jaksa vaa nähä ketää, oon pohjalla, myönnän sen. Mut miten voisin selittää sen ihmiselle, jonka oon tuntenu niin kauan, ja joka luottaa/luotti muhun? Siks mä en puhu sille, en haluu valehdella miks ei voida nähä. Totuus on se, et en uskalla nähä ihmisii, luottaa niihin, esittää ilosta yms.
Enkä mä enää tunne itteeni. Haluun kuolla, en vaa enää jaksa. Oon sekottanu kaikki asiani niin pahasti, ettei täst enää oo nousemista. Ja vaik parantuisin, mikä mua odottais ? Oon menettäny kaikkien luottamuksen, ja suhteet. Mul ois enää jäljel toivoton tulevaisuus, ja pelko masentuu uudestaan.
En keksi yhtäkää asiaa, minkä takii elän. Millään tai kenelläkään ei oo merkitystä mulle. Jos en tietäis et se on väärin, voisin vaik murhata ihmisiä. Niin kylmä mä oon. Mua ei enää kiinnosta muiden tunteet, eikä omatkaa. Mut miten sen voi selittää muille, tai edes itelleen ?
Oon mä kavereille puhunu sillon joskus mun itsemurha-aikeista, mut ei nekää välitä. Eihän kukaan. Enkä mä kai ees toivonu et ne yrittäis estellä, halusin vaa kertoo niille, et ne sit jonain päivänä tietää, miks lähden.
Ja vanhemmilleki oon puhunu, mut ne ei ota mua tosissaan mun iän takia. Ne on satavarmoi siit, et tää on murrosikää vaa. Oon kertonu mun viiltelystä, ja itsemurhan miettimisestä, ja ne vaan käskee mun olla vähemmän netissä. En mä sitä vaihtoehtoo sulje pois, etteikö tää kaikki johtuis siitä et oon niin paljo koneel enkä nää ihmisii. Mut tää vahinko, eli masennus, tuli jo. Vaik tää johtuis mistä, ni silti tää on ongelma, mist en pääse ilman hoitoo. Mut en mä haluu enää elää.
Koko toi teksti oli totta, en jaksa valehdella enää. Ikää on vaan ne 12-vuotta, mut se riittää ihan täydellisesti mulle. Eiks tähän ois hyvä lopettaa. Kaikki. Koko elämä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voi lapsi lapsi lapsi rakas..!!
Nyt otat vauhtia ja ponnekkaammin esität asian vanhemmillesi.
Olen jo keski-iässä, joten seuraava kirjoitus on omasta elämästä ja täysin faktaa.
On toki totta, että kovin heppoisesti laitetaan asioita murrosiän piikkiin. Aina kaikki ei kuitenkaan selity murrosiällä. Ja lasten masennus jää usein näkymättömiin.
Itsemurha ei kuitenkaan ole mikään ratkaisu!
Jos vanhempasi eivät kykene näkemään tilannettasi, ota yhteyttä itse vaikka kouluterveydenhoitajaan tai koulukuraattoriin.
Olin itse pienenä sosiaalisesti estynyt ja ujokin. Tuntui, että kaikilla on enemmän kavereita ja enemmän tekemistä ja että he vaan uskaltavat paremmin kaikkea. Vetäydyin itseeni ja olin kai aika masentunutkin. Itse en sitä tuolloin tajunnut, enkä ymmärtänyt, olen vasta vanhemmiten alkanut miettimään ja muistelemaan asiaa. Nyt olen todella iloinen siitä, että en päätynyt peruuttamattomiin ratkaisuihin.
Olet aktiivisimman ja sinulle yksilötasolla oikeasti raskaimman kasvuvaiheen kynnyksellä ja mikäli olet herkkä muutoksille, koet kaiken voimakkaampana kuin muut ikäisesi. Toivon todella, että uteliaisuutesi elämää kohtaan herää ja jaksat tuon vaiheen ylitse, minä lupaan ja vannon, että se menee ohi itsestäänkin ajan kanssa (joka kyllä matelee, mutta kuitenkin). Ja että haet itsellesi tukea ajoissa.
Masennuksesta pääsee eroon, osin kyllä vanhempasi ovat oikeassa, mutta mikäli taustalla on vakavampia syitä, jotka aiheuttavat mielentilan laskua, kannattaa se vaihtoehto tutkia ajoissa.
Muista, että olet tärkeä omana itsenäsi monille ihmisille elämässäsi!!
Ja netti kannattaa vaihtaa kirjaston kirjoihin ja harrastukseen, jossa tapaa joko ikäisiään tai mummoikäisiä, pitkän elämän eläneitä viisaita vanhempia ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella ja neuvoa.
En tiedä, oletko tyttö vai poika, viiltelyä harrastavat useimmiten tytöt, mutta esimerkiksi jos ompelu ja käsityöt kiinnostavat, niin kansanopistojen käsityökerhot ovat paikkoja, joissa pääsee vähän etukäteen tutustumaan erilaisiin elämänkohtaloihin ja selviytymistarinoihin leppoisassa ilmapiirissä.