hei
sain n. 6v sitten diagnoosin masennuksesta ja cipralex-lääkitykseni alkoi. en nähnyt kovinkaan suuria muutoksia itsessäni,
lähinnä söin niitä vanhasta muistista on/off ja nyt olen ollut keväästä lähtien ilman minkäänlaista lääkitystä.
melkeinpä päivittäin olen hyvin surullinen, ahdistunut (varsinkin herätessäni, johtuisiko siitä etten haluaisi herätä ja
todellisuus iskee päin kasvoja?) ja äkkipikainen: saatan hermostua miehelleni olemattomista asioista enkä saa aina raivoani kuriin vaan päinvastoin; lietson jopa itseäni.
tiedän sen olevan väärin ja koen kamalaa syyllisyyttä kun rauhoitun. parisuhteessani sorrun juupas-eipäs-leikkiin ja
otan eron usein puheeksi. olen myös aikaisemmin ollut yhteydessä muihiin miehiin vailla huomiota kun tuntuu etten saa juuri sitä
mitä TÄSSÄ hetkessä kaipaan omalta puolisoltani. en tiedä miksi teen niin vaikka olen rakastunut.
välillä minusta tuntuu että koko maailman paino olisi harteillani, imen ympäristöstäni paljon vaikutteita ja mietiskelen/surkuttelen asioita.
en viitsi puhua tilanteestani
kovinkaan monen kanssa.. tuntuu ettei kukaan kuitenkaan ymmärrä miten paljon voimaa vie loputon mielialojen vaihtelu enkä
ole tavannut ihmistä, jolla olisi samankaltaisia ongelmia. tuntuu absurdilta ajatella, että joku päivä olisin "terve" ja
kävisin "normaalissa" työssä ja olisin ennen kaikkea tasapainoinen. toisaalta ajatus tasapainoisena olosta on väritön,
hajuton, mauton.. olen myös itse ottanut kaksisuuntaisen puheenaiheeksi avohoidossa ja kerroin olevani pelokas.. turhaan. minun
tapauksessani on lääkärin mukaan kyse posttraumaattisesta stressistä, ehkäpä? olenhan elämässäni kokenut nuorempana aivan liikaa.
osaan myös kummallisen tavan kääntää asiat päässäni haluamallani tavalla, niin sanotusti omaksi edukseni. mustasukkaisuuskohtauksen
vallitessa mieheni usein kummasteleekin, uskonko omia väitöksiäni ja kiihtyneessä mielentilassa melkeinpä "koen" näin asioiden tapahtuneen.
ajatuksenjuoksuni on todella vilkasta, paikasta a paikkaan d. harvoin keskityn kunnolla mihinkään.. uniongelmista olen kärsinyt jo pitkään.
muisti on heikko, tuntuu ettei viime vuosista ole jäänyt mitään käteen.
ehkäpä tyydyn olemaan viallinen, aina toisina päivinä sekin on tyhjää parempi.
sain n. 6v sitten diagnoosin masennuksesta ja cipralex-lääkitykseni alkoi. en nähnyt kovinkaan suuria muutoksia itsessäni,
lähinnä söin niitä vanhasta muistista on/off ja nyt olen ollut keväästä lähtien ilman minkäänlaista lääkitystä.
melkeinpä päivittäin olen hyvin surullinen, ahdistunut (varsinkin herätessäni, johtuisiko siitä etten haluaisi herätä ja
todellisuus iskee päin kasvoja?) ja äkkipikainen: saatan hermostua miehelleni olemattomista asioista enkä saa aina raivoani kuriin vaan päinvastoin; lietson jopa itseäni.
tiedän sen olevan väärin ja koen kamalaa syyllisyyttä kun rauhoitun. parisuhteessani sorrun juupas-eipäs-leikkiin ja
otan eron usein puheeksi. olen myös aikaisemmin ollut yhteydessä muihiin miehiin vailla huomiota kun tuntuu etten saa juuri sitä
mitä TÄSSÄ hetkessä kaipaan omalta puolisoltani. en tiedä miksi teen niin vaikka olen rakastunut.
välillä minusta tuntuu että koko maailman paino olisi harteillani, imen ympäristöstäni paljon vaikutteita ja mietiskelen/surkuttelen asioita.
en viitsi puhua tilanteestani
kovinkaan monen kanssa.. tuntuu ettei kukaan kuitenkaan ymmärrä miten paljon voimaa vie loputon mielialojen vaihtelu enkä
ole tavannut ihmistä, jolla olisi samankaltaisia ongelmia. tuntuu absurdilta ajatella, että joku päivä olisin "terve" ja
kävisin "normaalissa" työssä ja olisin ennen kaikkea tasapainoinen. toisaalta ajatus tasapainoisena olosta on väritön,
hajuton, mauton.. olen myös itse ottanut kaksisuuntaisen puheenaiheeksi avohoidossa ja kerroin olevani pelokas.. turhaan. minun
tapauksessani on lääkärin mukaan kyse posttraumaattisesta stressistä, ehkäpä? olenhan elämässäni kokenut nuorempana aivan liikaa.
osaan myös kummallisen tavan kääntää asiat päässäni haluamallani tavalla, niin sanotusti omaksi edukseni. mustasukkaisuuskohtauksen
vallitessa mieheni usein kummasteleekin, uskonko omia väitöksiäni ja kiihtyneessä mielentilassa melkeinpä "koen" näin asioiden tapahtuneen.
ajatuksenjuoksuni on todella vilkasta, paikasta a paikkaan d. harvoin keskityn kunnolla mihinkään.. uniongelmista olen kärsinyt jo pitkään.
muisti on heikko, tuntuu ettei viime vuosista ole jäänyt mitään käteen.
ehkäpä tyydyn olemaan viallinen, aina toisina päivinä sekin on tyhjää parempi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kylläpä kuulostaa melko samalta oireilusi kuin minulla, minulla on diagnoosi kaksisuuntaisen kakkostyypin häiriöstä..mutta uskon itse että kyse on enemmänkin epävakaasta persoonallisuudesta. Mulla on myös vilkas ajatuksen juoksu, mustasukkaisuus saa välillä uskomattomat mitta suhteet. erosin 1kk sitten taas, en kykene kuin max 1-2 vuoden suhteisiin, mieli heittelee liikaa. keskittyminen ja muisti ovat täysi 0. nyt on todella masentunut ja päivien päättäminen pyörii mielessä..
Kannattaa käydä psykologin testauksissa scid 1 ja 2 haastattelut antaa osviittaa persoonallisuudesta ja mahdollisesta kaksisuuntaisesta. mulla on kokeiltu vaikka mitä bipo lääkkeitä, ne ei minua auttaneet, päin vastoin masennuin ja lamaannuin täysin. nyt syön pientä annosta sertaliiniä eikä ole hypomaanisuutta ollut.
Tunnut tunnistavan iitsesi hyvin relalistisesti. Neuvoisin sinua ostamaan kultaa. Tarkoitan, että ala lukemaan Jeesuksen opetuksia evankeliumeista. Itse olin kamalan masentunut ja omasin paljon samoja tunteita mitä sinä, joskus kauan sitten. Aloin lukemaan Jeesuksen opetuksia ja muutuin. Nykyään, jos minulle tulee vanhan kaltaisia huonoja ajatusmalleja muistutan itseäni, että ne mallit olen perinyt geeneissä, enkä tahdo elää enää sen perimän vankina. Jeesus opettaa meidät antamaan aina anteeksi itselle ja muille ja siihen sulaa pikkuhiljaa pahat ajatuksetkin itsestä ja lähimmäisestä.
kiitos teille vastanneille!
viimeisimpään: pahoittelen jos kuulostaa ikävältä, mutta en koe tarvitsevani ylemmän tahon "hyväksyntää" elämälleni. tuntuu typerältä turvautua johonkin mihin ei yksinkertaisesti usko. varmasti usko auttaa monia ihmisiä, sitä en sano.
samis-82, helpottavaa kuulla että on edes joku samojen ongelmien kanssa. tänään tuntuu taas ihan hyvältä, sain asioita hoidettua niin kotona kuin ihmisten ilmoillakin. täytyy selvittää onko tehty nuo testit (en jaksa edes muistaa mitä kaikkea kyselyä sitä ollaankaan tehty sairastumisen jälkeen). tsemppiä myös sinulle tähän päivään ja kyllä se aurinko tänne risukasaankin välillä paistaa :)
Kuulostaapa tutulta aloittajan ja samis-82 kirjoitukset :)
Itsellä reilu 10v. sitten todettu epävakaa persoonallisuus ja n. 5 vuotta sitten tuli lisäksi 1 tyypin bipo diagnoosi.
Ihmissuhteet on mulle haasteellisia, mustasukkaisuutta ja katkeruutta esiintyy jo ystävyys suhteissa, puhumattakaan parisuhteesta...
Mielialat vaihtelee välillä nopeasti, vaikka tasaava lääkitys hiukan helpottaa.
Välillä tuntuu juuri tuolta että kannan maailman murheita omilla hartioilla, ajattelen negatiiivisia asioita ja pelkään kaikkea pahaa tapahtuvaksi.
Väsyttää välillä ihan järjettömästi kun yrittää pitää itseään kasassa...
Epävakaan oireita taitaa itsellä olla kärjistetysti se että kun olen hyvällä tuulella niin toistenkin pitäisi se huomata ja olla mukana, vastaavasti kun olen huonolla tuulella niin huomaan ärsyttäväni toisia niin että heillekin tulisi pottumainen olo. Niin ja tietenkin minulla on yksinoikeus heittäytyä mustasukkaisuuden valtaan.
Kaiken kaikkiaan taidan olla mukavan sosiaalinen tapaus. Edelliseen kun vielä yhdistetään mania painotteinen kaksisuuntainen :D
Itselle on suuri apu lääkityksen lisäksi paikallisen mielenterveyskeskuksen oireenhallinta tukiryhmästä. Pienryhmässä on samojen ongelmien kanssa painivia ja yhdessä kun asioista juttelee niin hetkeksi ainakin oma olokin helpottaa.
Jaksamista kaikille, kyllä se aurinko tosiaan joskus näyttäytyy sinne pimeimpäänkin nurkkaan :)
Joo....tiedämpä vain yhden samanlaisen joka todellakin natkuttaa loppuun parisuhteensa! Mustasukkaisuus on tajuton, välillä pelkkää raivoa,käy päälle...sitten taas rauhottuu. Mieli muuttuu hetkessä... hetken on taas niin mukavaa ja hienoa ja tunnin päästä olet täys paska! Ystävyyssuhteet katkaistu, ei myönnä olevansa sairas. Diagnoosi on.Koita siinä sitten olla :/ Työnsä hoitaa hienosti ainakin toistaiseksi. PUoliso ei uskalla lähteä ennen kuin omassa päässä naksahtaa tai toinen sanoo että mene. Itsemurhan uhka on olemassa...kaksi yritystä takana. Mitäs siinä sitten, poltatko itses loppuun vai otatko riskin ja lähdet?? Minä ottaisin riskin... surullista.