Haluaisin lapsen, mutta mieheni, jolla on pian 8v ja 10v lapset, taas ei. Hänen syynsä on että me saatetaan erota, ja sitten hänellä on taas yksi vkonloppulapsi lisää. Tilanne on vielä semmoinen että olen 30v ja tunnen että biologinen kelloni tikittää jo viimisiään. Lähisuvussa on rintasyöpää ja joudun aloittamaan esim mammografian jo aiemmin kuin 50v riskin vuoksi. Käydessäni 30 vuotis tutkimuksessani jossa otettiin myös papa, lääkäri sanoi että minun pitäisi tehdä lapseni nyt. Itkin hälle että haluaisin mutta mies ei. Sain mukaani ajanvarausnumeron neuvolaan ja kasan lappusia joita miehelleni näyttää, mutta niistä ei ole hyötyä, hän on päätöksensä tehnyt.
Aluksi kun aloimme puhua asiasta Tammikuussa, mies hoki kokoajan että ei toiselta voi kieltää lasta, ja silti hän oli kokoajan sekä epäileväisen oloinen asian suhteen, mutta samalla keskusteli kanssani mihin turvaistuin sijoitetaan ja millainen pinnasänky pitäis olla..?? Uskoin kokoajan syvällä sisimmässäni että mies suostuu kyllä, ja siksi ajattelin jatkuvasti tilanteita joita minulla saattaisi olla edessä, neuvolakäyntejä jne.
Haluan kuitenkin olla tämän miehen kanssa, mutta me tapellaan tosi paljon tän asian takia. Lapsi on se asia mitä hartaimmin tässä maailmassa haluan, tunnen jopa vihaa muita kohtaan kun heillä on lapsia ja mulla ei. Olen alkanut inhoamaan vartaloani ja eritoten rintojani ja sitä että minulla on kohtu jolla en tee mitään. Ehkäisyni saa mulle aikaan migreeniä. Saan nykyään jo raivokohtauksia kun tunnen itseni niin hyödyttömäksi ja yksinäiseksi. Itkeä vollotan kun mietin jatkuvasti kaikkia niitä asioita joita en saa; äitienpäiväkortteja sänkyyn, ensimmäistä hammasta, ekoja ompelusräpellyksiä, synnytystä, päällystää koulukirjoja, ostaa pehmoleluja, käydä sukulaisilla, uimahallista tai leikkipuistossa jne jne, noita asioita on MILJOONA ja ajattelen niitä tahtomattanikin kokoajan.
Mitä mun pitäis tehdä? Meneekö katkeruus ohi? Mies ei tiedä haluaako hän koskaan lasta mutta en jaksa uskoa että hän yhtäkkiä tulevaisuudessa olisi eri mieltä. Pitäisikö mun jättää mies ja etsiä itselleni sellainen joka niitä lapsia haluaa, vaikka aikaa ei enää montaa vuotta jäljellä ole, enkä ehtisi siis tätä toista miestä kauaa edes ensin tuntemaan..??
Olisin tosi kiitollinen jos joku osaa kertoa omia tuntojaan. En kaipaa nyt mitään saarnaa siitä että kuinka mun olisi noustava tämmöisen yläpuolelle ja nieltävä kiukkuni, tai että kuinka kusipää mies on (mun mielestä hän on kyllä tosi itserakas raukkapaska kun ei uskalla ottaa riskiä ja vähän elää) sillä noista ei ole mulle mitään hyötyä. Mä en kerta kaikkiaan TIEDÄ mitä mun pitäis tehdä??? Ette tiedä varmaan tekään, mutta tämän kokeneiden vinkit vois antaa vaikkapa vähän uutta näkökulmaa tähän tai jotain....
Aluksi kun aloimme puhua asiasta Tammikuussa, mies hoki kokoajan että ei toiselta voi kieltää lasta, ja silti hän oli kokoajan sekä epäileväisen oloinen asian suhteen, mutta samalla keskusteli kanssani mihin turvaistuin sijoitetaan ja millainen pinnasänky pitäis olla..?? Uskoin kokoajan syvällä sisimmässäni että mies suostuu kyllä, ja siksi ajattelin jatkuvasti tilanteita joita minulla saattaisi olla edessä, neuvolakäyntejä jne.
Haluan kuitenkin olla tämän miehen kanssa, mutta me tapellaan tosi paljon tän asian takia. Lapsi on se asia mitä hartaimmin tässä maailmassa haluan, tunnen jopa vihaa muita kohtaan kun heillä on lapsia ja mulla ei. Olen alkanut inhoamaan vartaloani ja eritoten rintojani ja sitä että minulla on kohtu jolla en tee mitään. Ehkäisyni saa mulle aikaan migreeniä. Saan nykyään jo raivokohtauksia kun tunnen itseni niin hyödyttömäksi ja yksinäiseksi. Itkeä vollotan kun mietin jatkuvasti kaikkia niitä asioita joita en saa; äitienpäiväkortteja sänkyyn, ensimmäistä hammasta, ekoja ompelusräpellyksiä, synnytystä, päällystää koulukirjoja, ostaa pehmoleluja, käydä sukulaisilla, uimahallista tai leikkipuistossa jne jne, noita asioita on MILJOONA ja ajattelen niitä tahtomattanikin kokoajan.
Mitä mun pitäis tehdä? Meneekö katkeruus ohi? Mies ei tiedä haluaako hän koskaan lasta mutta en jaksa uskoa että hän yhtäkkiä tulevaisuudessa olisi eri mieltä. Pitäisikö mun jättää mies ja etsiä itselleni sellainen joka niitä lapsia haluaa, vaikka aikaa ei enää montaa vuotta jäljellä ole, enkä ehtisi siis tätä toista miestä kauaa edes ensin tuntemaan..??
Olisin tosi kiitollinen jos joku osaa kertoa omia tuntojaan. En kaipaa nyt mitään saarnaa siitä että kuinka mun olisi noustava tämmöisen yläpuolelle ja nieltävä kiukkuni, tai että kuinka kusipää mies on (mun mielestä hän on kyllä tosi itserakas raukkapaska kun ei uskalla ottaa riskiä ja vähän elää) sillä noista ei ole mulle mitään hyötyä. Mä en kerta kaikkiaan TIEDÄ mitä mun pitäis tehdä??? Ette tiedä varmaan tekään, mutta tämän kokeneiden vinkit vois antaa vaikkapa vähän uutta näkökulmaa tähän tai jotain....
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sinulla on oikeus lapseen,jos sitä haluat,mutta yhtä suuri oikeus miehelläsi on olla hankkimatta lisää.
Esim. mulla on lapsi aikaisemmasta suhteestani ja nykyinen aviomieheni on käytännössä kasvattanut lastani kanssani. Meillä minä olen se,joka haluaisi yhteisen lapsen mutta mieheni ei,kuulema ei koe tarvetta biologiseen jälkeläiseen koska hänellä on jo lapsi,minun lapseni. Mies ja lapseni ovat läheisiä,ja mies on korvaamaton meille ja minun paras ystäväni,enkä mä voisi ikinä painostaa parasta ystävääni tekemään vastoin tahtoaan mitään. Ex pysyy etäällä omasta tahdostaan,on uusissa naimisissa ja "lapseton",eikä juurikaan näe jälkeläistään.
Minusta sinun pitää kunnioittaa miestäsi,ja jos se on vaikeas niin sitten sinun täytyy etsiä mies joka haluaa lapsia. Minä en painosta minun miestäni ja ollaan sovittu että jos hänelle tulee tarve biologiseen lapseen,niin voidaan yrittää mutta en usko että tulee,koska miehille ei sellaista vauvakuumetta taida tulla. Kunnioita kumppaniasi.
Eroa nyt niin ehdit vielä saamaan lapsen. Tuolla menolla vain kakeroidut lisää, viha kohdistuu ajan myötä mieheesi, koska hän ei halua sinulle sitä lasta antaa. Olen aika vakuuttunut, että se lopulta muodostuu niin isoksi tekijäksi parisuhteessa, että eroatte joka tapauksessa. Joten parempi tehdä asialle jotain jo nyt kun vielä voit iän puolesta lapsen saada muulla keinolla. Jos uutta miestä ei löydy, voit mennä hoitoihinkin yksin. Kuulostaa muutenkin kummalliselta, että mies ennakoi jo tulevaa eroa sanomalla ettei sen vuoksi halua lapsia ettei erotessa tule viikonloppulapsia. Eli mahtaako hän ylipäätään olla ihan tosissaan suhteenne kanssa? Itse en katselisi miestä, joka asennoituu suhteeseen niin, "että sitten kun erotaan"....
eroa heti. se kuulostaa nyt tietenkin aika tylyltä kommentilta, mutta niin se vaan on.
suoraan sanottuna hän on sinun kanssa vaan sentakia että se on hänelle kätevää, hoidat hänen lapsiaan ja hän saa sinulta naisellista hellyyttä. juuri nythän teidän pitäisi se lapsi tehdä koska muut lapset ovat vielä niin pieniä. Sen tiedän että jos ette tee lasta ja jäät suhteeseen niin teidän olo muuttuu vaan tukalammaksi.
tiedän sen kokemuksesta. itse olen yh isä ja tapasin uuden vaimoni silloin kun lapseni olivat 10v ja 13v. muistan hyvin ne paineet kuinka vaimoni tahtoi lasta ja itse en niinkään. hän oli kätevä hoitaja lapsilleni. nyt meillä on kuitenkin jo 6 v yhteinen lapsi ja olo on paljon helpompaa.
ilman yhteistä lasta ei varmaan olisi. silloin ymmärrän sen ettei välttämättä ole yhteistä lasta jos molemmilla on jo omat tenavat ja he ovat jo vanhempia.
Meillä oli sama tilanne kun olin 32v. Miehellä oli jo 1 lapsi edellisestä liitosta ja seurustelun alusta asti yhteinen lapsi kulki puheissa aina silloin tällöin. No, kun aika olis ollut kypsä mies käänsi kelkkansa. Ei kuulemma halunnut enää. Tästä tuli iso kriisi ja lopulta paisui niin, että kaikista muistakin asioista alkoi tulla riitaa kun tämä yksi asia kiristi välejä ja tunnelmaa ihan alitajunanssakin. Totesin, että eroaminen oli ainoa vaihtoehto, eikä siinä enää olisi auttanut vauvankaan saaminen. Niin huonoksi kotitilanne nimittäin tuon ristiriidan takia ehti mennä ja suhde ihan kylmäksi.
Lähdin ja elelin sinkkuna reilun vuoden. Tapasin uuden miehen, jolla ei ollut perhettä entuudestaan. No, meni kolme vuottamukavaa yhdessäoloa, tutustumista, yhteisiä lomamatkoja ja kokemuskia, naimisiinkin mentiin ja sitten meille syntyi poika (olin 36, mies 34) ja siitä vuoden päästä toinen poika. Edelleen 11 yhteisen vuoden jälkeen liitto ja perhe-elämä kukoistaa, en voisi olla onnellisempi ja nyt tuntuu luojan lykyltä, että uskalsin lähteä vanhasta paikallaan junnaavasta suhteesta ajoissa!
Ei toisen tilanteeseen oikein voi mitään suoraa neuvoa antaa kun asetelmat on kullakin erit. Mutta niin kuin joku jo kirjoittikin, on iso riski, että ajaudutte tuon myötä niin erilleen,että eroaminen voi olla edessä ennemmin tai myöhemmin. En usko, että pääset lapsenkaipuusta yli ja se on niin katkera pala naiselle, että sitten alkaa se alitajuinen syyllisen etsintä ja sormi osoittaa aina mieheesi. Joka riidassa ainakin meillä se nousi pinnalle, puolin ja toisin. Toisaalta jos mies "taipuu" ja suostuu lapseen, voi se hänelle olla taas katkera tilanne ja aiheuttaa sen,että perhe-elämä alkaa tympiä pienen vauvan, yöheräämisten jne. myötä.
On myös hyvä muistaa se riski, että mies voi joskus lähteä ja silloin sinä jäät kokonaan lapsettomaksi. Jatkamalla yhteiseloa sinun pitää olla sinut sen ikävän faktan kanssa. Se oli oikeastaan meidän kohdalla se viimeinen pisara kun katkaisi kamelin selän, en olisi kestänyt sitä. Sinuna tutkailisin tilannetta ja miettisin kumpi painaa vaakakupissa enemmän: mies vai oma biologinen lapsi. Sen jälkeen vasta teet päätöksen ja pysyt siinä, siitä se pattitilanne lähtee aukeamaan.
Minulla on endometrioosi ja lääkäri sanoi, että lapsien tekoon mahdollisimman pian. Ikää minulla on kohta 27 vuotta ja biologinen kellokin tikittää hyvin kuuluvasti.
Itse olisin täysin valmis äidiksi ja sen mukanaan tuomiin asioihin, mutta kihlattuni ei vielä vanhemmaksi halua. Ja hänen syynsä tai lähinnä pelkonsa on se, että saatetaan erota.
Milläs vakuutan hänet, ettei niin käy jos molemmat tekevät töitä parisuhteen eteen.
Minun saumani saada kersoja voi olla jo nyt huomattavan pieni. Mutten silti voi painostaa toista isäksi.
Olemme olleet yhdessä kolme vuotta.
Mitteepä voin?
"saatetaa erota" on potaskaa. Mies ei vain halua lasta ja sillä siisti. Hän vain vetoaa tuohon.
Arvon naiset. Minulla ei ole ollut kohtua 27-vuotiaasta (paha endometrioosi). Siitä lähtien olen taistellut lapsettomuuden vuoksi parisuhteessa. Minut on toistuvasti joko torjuttu tai jätetty, koska en lapsia voi saada.
Suurin osa miehistä haluaa lapsia. Jopa ne, jotka väittävät, etteivät ole vielä varmoja. Haluavat ne. Jos heidät laittaa valintatilanteen eteen, se on ehkä-miehillä aina kyllä. Vain yksi, siis yksi ainoa kaikista tapaamistani miehistä (olen kaunis, joten niitä on riittänyt) hän olisi tyytynyt elämään ilman lapsia kanssani. Muut ruikuttivat epäreiluutta, kun olisivat minut (tai ulkonäköni) halunneet.
Siitä vain. Jos haluatte lapsen ja mies temppuilee, hän ei todellisuudessa ole kovin sitoutunut sinuun- Lapsia haluavia miehiä riittää reilusti. Itsekin jätin juuri taakseni teille komean, optimi-ikäisen varsin ihastuttavan, luotettavan, huomaavaisen ja varakkaan miehen joka ei vain lapsia pysty elämään. Ehkä hän löytää teidät.
Temppuilu lasten tekemisen suhteen on aina indikaatio siitä, että niitä ei todellisuudessa haluta - ainakana sen kumppanin kanssa, vaikka uun kanssa haluaisikin. Näin se menee.