Moi kaikille. En nyt tiedä muuta keinoa kun tulla tänne keskustelemaan asiasta. Minusta tuntuu että huijaan vain itseäni olemalla miehen kanssa. Ja miksi asia ahdistaa kovasti niin minulla on kolme lasta. Olen 26. Entiedä pelkäänkö ihmisten reaktiota ja siksi vieläkin annan asian olla. En vaan tunne mitään seksuaalista miehiä kohtaan. Seksikään ei tunnu miltään. Jos mieheni antaa minulle suuseksiä niin kuvittelen että se on nainen. Olen ollut naisen kanssa eron ja uuden miehen välillä. Jos jollekkin avaudun asiasta niin se on siistiä ja voivat kuvitella minut toisen naisen kanssa. Ja se menee sillä ohi. Ääh olen tosissani! Jotenkin tuntuu että ei tämä elämä voi näin jatkua jos en voi elää niinkuin tunnen. En vaan halua loukata ketään. Pidän itseäni kauniina ja nuorena. Onko ketään jolla on lapsia ja elää naisen kanssa? Tuli aika sekavaa tekstiä, mutta jos siitä selvän saisi.
Elänkö valheessa?
mietteliäs.,
333058
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 33
Vanhimmat
Todella yritin ensin sivuuttaa tämän stoorin olankohautuksella. On paljon naispareja joilla on lapsia. Mutta:
Kannattaisi aloittaa keskustelu "puolisosi" kanssa. Lapsenne ovat kohta todistamassa eroanne ja se ei ole koskaan mukavaa. Jos susta tuntuu että jotain jää kokematta niin hoitakaa ensin eronne ja aloita sitten elämäsi miten haluat.
Tai sitten osaat keskustella "puolisosi" kanssa (jota tosin suuresti epäilen koska tänne avohoidokkien palstoille ensin kirjoitat) ja toivoa että saatte liittonne yhdessä johonkin win-win tilanteeseen kuten ehkä avoimemmaksi.
Niin, olet kaunis ja...
Jotenkin arvasin että tämän tyyppinen vastaus tulee. Kyllä sen tiedän että asiat puhutaan ensiksi ennenkuin ruvetaan tekoihin. Lähinnä samantyylisiä kokemuksia hain. Olen kaunis ja ...
Ihan asianmukainen vastaus se mielestäni oli. Et tarvitse ketään, johon voisit verrata tilannettasi vaan nyt sinun täytyy kliseen mukaisesti totella sydäntäsi. Jos et ole onnellinen parisuhteessasi, tee asialle jotain. Ymmärrän että on vaikeaa, kun on lapset siinä kaiken keskellä, mutta sinun pitää ajatella myös itseäsi. Miehesi kuulostaa vain turvalliselta vaihtoehdolta, johon voit aina palata, mutta mieti tekeekö se sinut loppujen lopuksi onnelliseksi.
Ero on aina ero ja aina hankalaa lapsille. Ei sillä ole merkitystä, että mikä on syy miksi ero tulee.
Olet sen tyyppinen ihminen, joka hakee vain helppoa. Pitää olla seuraava kuvio valmiina, kun vanha ei enää miellytä. Paskojaks siinä mitkään lapsien hyvinvoinnit mitään merkkaa, kun äiti eli sinä itse vaan pääset ruikuttamaan kun tää elämä ei enää yhtään tyydytä, eikä seksikään kiinnosta ja olet niin kauniskin (mitenköhän sekin tähän liittyy) ja olet ollut naisenkanssakin.
Joo joo, tuleva yh, niin perustarina kuin olla ja voi, sit baariin iskemään seuraavaa miestä siiderikännissä ja sit ollaan taas kauniita ihan varmana ollaan. Naista kun ei niin vaan tuollaseen yh-kuvioon ja erokuvioon isketätään, niin aivan varmasti sulla on seuraavaks joku ääliö äijä siinä taas, kun et yksin osaa laittaa kuvioitas kuntoon.
hei. Itse seurustelen naisen kanssa jolla lapsia ja eronnut miehestään. Jos haluat kuulla lissää niin laita sähköpostiosoite niiin kirjoitan sinulle. Ei täällä kannata enempää,kun nuo urpot kuitenki kommentoi.
Hei, olipas asiallista ja tosi kannustavaa, kukin tyylillään.
Mulla on menossa vähän samanlainen tilanne, on kolme lasta ja elämäni pahin identiteetikriisi menossa. Samaan aikaan se ahdistaa, mutta samaan aikaan koen semmoisia tunteita, joita en ole koskaan tuntenut miestäni kohtaan eikä kukaan mies aikaisemmin ole saanut aikaiseksi mitään tän kaltaista tai yhtään mitään jos ihan rehellisiä ollaan. Se tunne kun nainen katsoo silmiin ja hymyilee on se jotain aivan ihanaa. En myöskään koe, että olisin ikinä rakastanut miestäni ja siitä syystä en ole pystynyt menemään naimisiin, tuntuu että se on ollut se viimeinen niitti mitä en ole pystynyt tekemään "oikein". Suku jaksaa vieläkin painostaa, että olisi paremmat edut jos toiselle tapahtuu jotain jne...blaa blaa
Nuorempana ajattelin, että mussa on vain jotain vikaa, kun en ollut miehistä kiinnostunut ja naisia pidin viehättävinä ja tunsin vetoa enemmän, mutta jotenkin olen vain sivuuttanut seikan tai en ole rohkeasti uskaltanut olla se mikä olen. miten asian haluaa tulkita. koin myös ahdistavana jatkuvat poikaystävä utelut ja mikä sussas on vikana ja vastaavaa.
Nyt tuntuu, että elän keskellä helvettiä ja yritän miettiä mitä tässä pitäisi tehdä.
Miehen kanssa ollaan juteltu kaikesta avoimesti ja rehellisesti sekä pohdittu eroa ja sen tuomia käytännön asioita. Tietenkin minua surettaa miten tämä kaikki vaikuttaa lapsiin. Mutta toisaalta lohtua tuo ajatus että ei ole yhtä ainoata oikeaa tapaa elää tätä elämää.
Mulla ei ole mitään hinkua hypätä suoraan mihinkään suhteeseen, vaan ihan rauhassa haluaisin tutkia itseäni ja saada kuviot toimimaan eikä liikaa muutoksia kerralla, vaikka välillä tuntuu, että pääkopassa on varsinainen myllerrys menossa . Olo on kuin seinään törmänneellä. Kyseenalaistan kaikkea, omia päätöksiä sekä pohdin lapsuutta ja nuoruutta. Toki olen miettinyt, jos nykyisessä suhteessani on jotain mitä en saa, mutta musta tuntuu et se jokin on puuttunut aina. Mä en ole ikinä tuntenut näin voimakkaita tunteita ja haluja sekä haaveita kuin nyt. vähän hämmentävää, mutta sangen mielenkiintoista.
Miestä eroajatus ahdistaa ja masentaa ja tahtoisi pariterapiaan. Välillä mietin ehkä mä voisin jatkaa niin kuin ennenkin jos oikeen pinnistäisin, mutta mussa on herännyt joku joka ei sitä halua ja kun mietin eroa tuntuu se lähinnä vapauttavalta ja siltä kun pystyisi hengittämään. Lapset lähinnä surettavat.
Itse koen tämän aika rankkana, kun yrittää ajatella asioita niin monesta näkökulmasta miettien miten pitäisi toimia ja miettien miksi sitä on toiminut niin kuin on, voi elämä.
Niin kyllä mäkin mietin miten nuo kuviot menee, kun on eronnut ja on lapsia. Mutta mieluummin olen vaikka yksin lapset ilonani. Ehkä sitten toivottavasti joskus tapaa jonkun, jonka kanssa voisi jakaa elämää. (naisen)
En tiedä oliko tästä ketjun aloittajalle mitään apua, mutta tsemppiä toivotan.
"mieluummin yksin lapset ilonani"
Huomaa että erossa lapset saatetaan tuomita jollekulle, ei ollenkaan varmasti sinulle. Hyvää eläkevuosien odotusta sinullekin!
Siis me ollaan kyllä puhuttu yhteishuoltajuudesta, koska lapset on tärkeitä
kummallekkin. En nyt ymmärrä mitä tuo eläkevuosien odotus tarkoittaa...
Sinne kun, mulla on reilusti aikaa. Tarkoitan yksinololla sitä, että en halua
heti hypätä uuteen suhteeseen, vaan rauhassa tutkia itseäni, jos se on paha niin en ymmärrä, mutta kiitos anyway.
Samassa tilanteessa muuten, mutta ei lapsia. Tällä hetkellä taloudelliset syyt pitävät yhdessä, juuri nyt eroa ei voi harkitakaan. Paha olo ja huono omatunto, ei ole kummallekaan oikein olla tällaisessa suhteessa. Silti ajatus eroamisestakin tuntuu pahalta. Tuntuu siltä, että kuitenkin välittää toisesta, vaikkei suhteessa romanttista rakkautta olekaan.
justjust roikutaa toisis pareman puuttees,sit ku se parempi kävelee sen toisen elämään nii toinen saa kenkää.toi on härskeintä touhuu ja hel'vetin itsekästä.
Älkää syyllistäkö itseänne. Lapsennekin etu on, että äiti on onnellinen. Jos äiti on onneton (vaikka salaakin) niin se väistämättä heijastuu myös lapsiin. Itsensä uhraaminen muiden edun vuoksi ei koskaan ole muidenkaan etu. Ettekä koskaan voi säästää lapsia kaikilta pettymyksiltä ja murheilta. Teoilla on tietyt seuraukset ja kun kerran ollaan ryhdytty valheelliseen liittoon niin on vain ajan kysymys milloin liitto loppuu. Parempi ennemmin kuin myöhemmin. Lapset ovat yllättävän viisaita olentoja ja varmasti ymmärtävät elämänsä jossain vaiheessa ettei valhe kannata pitemmän päälle ja että kaikkien etu on ollut elää rehellisesti sisäistä totuutta seuraten.
Aivan oikein! Ketjun aloittajalla on harhaluulo että voisi säätää tunteittensa mukaan sinne tänne ihmissuhteitaan. Teineiltähän se kyllä onnistuu mutta kaikki tietää ettei heillä ole reaalimaailman käsitystä. Tässä on sitten sellainen perhe :(
Sekä heterosuhteet että lesbo/homosuhteet alkavat ja päättyvät samalla tavalla. Nyt aloittajalle on jokin harhaluulo että lesbolla olisi jokin etuoikeus perheen suhteen.
Kamalaa että joku pystyy kirjoittamaan tuollaisen stoorin eikä vaikuta yhtään huolestuneelta lastensa puolesta.
kiitos edelliselle viestistäsi.
Olen nyt vasta "herännyt" unestani kunnolla, aikaisemmin olin ajatellut etten mä nyt ihan normaali hetsku ole, mut ei mun ajatukset nuorempana ikinä tätä luokkaa ole olleet, mitä ne nyt on.
Olen samaa mieltä siinä, että omaa elämää ei kannata uhrata, se ei ole
todellakaan kenenkään etu, kaikilla on oikeus onneen.
(vaikka oma mutsini on syntynyt -40 luvulla, jolla on omat ahdasmieliset
mielipiteet)
Meillä on todellakin tämä yksi elämä ja se pitäisi käyttää hyvin, sitä sisäistä
totuutta seuraten, osuvasti sanottu. Tuntuu vain, että se ei ole aina niin
helppoa, olisi ehkä nuorempana ollut jos omat vanhemmat olisivat olleet suvaitsevampia. Mutta olen tullut siihen tulokseen, ettei siellä menneessä
kannata elää, ainoastaan oivallukset kannattaa ottaa mukaan.
Tärkeämpää on keskittyä nyky hetkeen ja miten tästä eteen päin ja miten sen haluaa käyttää. Mulle tää on tutkimusmatka itseeni ja löydän itsestäni koko ajan uusia puolia.
Mutta jotenkin tuntuu, että tää on väärä foorumi mulle.
mun on sanottava tosta kun ihmiset sanoo ett vanhemmat sitä ja tätä, kuinka vaikeemmaks se asiat tekee. Ett yleensä ne mitä luulee varmaksi faktaksi osottautuukin myös omaksi ennakkoluuloiksi vanhemmistaan. Yleensä ku asiat on kaukana omasta elämästä voi asenteet olla melkein mitä vaa, mut sit ku ne koskettaa henkilökohtaisesti asiat voi tuntuu toiselle. Mun mielestä vanhempiensa pelkääminen on vain yksi merkki siitä ettei uskalla seisoo omilla jaloillaan.
Se on kaikkein tärkeintä tässä elämässä.
Älä mutkista asioita mietimällä toisten puolesta, sun ei tarvi olla vastuussa kenekää mielipiteistä. Opettelet vaa olemaan oma itses ja ylpee siitä. Se kantaa sua pidemmälle kuin kenekään mielipiteet susta.
Hmm noh mä olen joutunut katkaisemaan välit mun äitiin ja veljeen.
Äidin mielestä mä en ole ollut semmoinen, kun tytön pitäisi
olla ( vaan liian poikamainen ja raisu lapsena) ja on aina kokenut sen kiusallisena sekä teininä mun seksuaalisuuden , koska on kokenut kurjana ja kiusallisena sukulaisten poikaytävä utelut. (what about me)
Ymmärrän sun pointit ja tällä hetkellä mulla alkaa olemaan vaihe etten mä jaksa välittää muiden mielipiteistä.
Mutta kyllä mä uskon, et mun olis ollut helpompi HYVÄKSYÄ itseni nuorempana, jos mulla olis ollut vähän kannustavampi ilmapiiri kaiken tuputtamisen sijaan ja sen et kokee olevansa vääränlainen omana itsenään. Ei se nyt ainakaan varsinaisesti helpota asiaa. Mutta omille lapsille haluan opettaa jotain aivan muuta, koska mua kiinnostaa NIIDEN hyvinvointi ja ne saa vapaasti olla semmoisia kuin on.
Miksi et mene hoitoon ja hanki pillereitä sairaustasi vastan?
Pillereitä ne syöttävät jo päiväkoti-ikäisille ja lupaavat niille onnellisen elämän.
Sinun kuuluisi uskoa ja kannustaa lääketehtaita
Nimimerkille rialli, en tarvitse lääkkeitä ja ihan tiedoksesi tämä ei ole
mikään SAIRAUS johon pitäisi hakea mitään hoitoa. Itseasiassa voin päivä
päivältä paremmin kuin koskaan, kun voin olla oma itseni.
Ehdotan, että haet itse hoitoa suvaitsemattomuuteesi.
Nämä tarinat herättävät aina ristiriitaisia tunteita minussakin, vaikka puolisoni on ollut aikaisemmassa elämässään hetero ja elämme uusperheenä. Onnellisena sellaisena.
Ihmettelen aina sitä, miten joku ei todella ymmärrä omaa seksuaalisuuttaan tai tunnista omia tunteitaan. Tai voi hylätä ne kaikki ja elää valheessa itseään kohtaan. Sekin ihmetyttää usein, että syynä pidetään omaa ympäristöä ja vanhempia. Monet tuntemani lesbot, myös minä, ovat joutuneet suorastaan taistelemaan ympäristönsä ja esimerkiksi sukulaistensa kanssa. Eikä se ole silti saanut meitä elämään toisella tavalla.
Syitä ja selityksiä on tietenkin monia, jokaisella omansa. Ja kaikki ovat yksilöitä. Toiset eivät ehkä osaa kyseenalaistaa asioita tai eivät opi tuntemaan itseään, ennen kuin on "liian" myöhäistä. Toiset ovat kilttejä ja sopeutuvaisia, pyrkien vain miellyttämään muita. Joidenkin seksuaalinen identiteetti voi muuttua tai "varmistua" myöhään. Kaikkihan on aina elämässä mahdollista.
Rakkaan ja perheen voi aina löytää. Helppoa se ei välttämättä tule olemaan, mutta ei välttämättä myöskään vaikeampaa, kuin muilla. Rehellisyys on tärkeää.
Monet syyt, joiden vuoksi joku on elänyt heterokulississa, tuntuvat raa'asti sanottuina kurjilta ja herättävät epävarmuutta. Liian kiltti ja sopeutuvainen? Herättää pelkoni, että et pärjää elämässä, takerrut, etkä kye tukemaan minua omalta osaltasi suhteessa. Liian pelokas ja huolissaan ympäristön mielipiteistä? Herättää pelkoni, että kaikki on aina minun vastuullani ja elämämme on yhtä piilottelua ja muiden mielistelyä. Et tunnistanut tunteitasi tai seksuaalisuuttasi? Herättää pelkoni, ettet tunne itseäsi vieläkään ja saatat vaihtaa mielipidettäsi. Halusit elää tavallista elämää tai pitää yllä kulissia? Herättää pelkoni, ettet voi olla rehellinen muillekaan, koska et ole rehellinen itsellesi, etkä arvosta elämää, koska normaalius on sinulle tärkeintä.
Kun tapasin vaimoni, minulle tärkeintä oli saada vastauksia näihin kysymyksiin. Mitä, miksi ja miten. Joku voi pitää minua typeränä, koska tarvitsin selityksiä, mutta mielestäni se on vain inhimillistä. Edellä yritin kuvata ajatuksia ja pelkoja, joita erilaisista selityksistä voi herätä. Voi olla tärkeää, että osaat vastata itsellesi, mutta voi olla tärkeää, että osaat vastata myös hänelle, jonka tulet kohtaamaan. Minulle ei ainakaan olisi riittänyt selitykseksi pelkkä "En tiedä." Täydellisssä maailmassa ihmisen ei kenties tarvitsisi selitellä menneisyyttään. Valitettavasti me ihmiset emme aina ole täydellisiä.
Itse elän kurjassa kulissi suhteessa ja onnellisuus on enää muisto vuosien takaa. Itsetuntonti on alhainen ja häpeän tunteita on vaikea peitellä. Halveksin itseäini. Kaikelle tälle olen yrittänyt etsiä myös selityksiä. Miksi tähän tilanteeseen itseni laitoin.
Jos aloitan menneisyydestä.
Äitini oli läheisriippuvainen ja syyllisti minua omista elämänsä ongelmakohdista. Jos minulle annettiin rahaa, syytettiin minua köyhyydestä ja tunsin huonoa omaatuntoa omasta rahan tarpeestani. Jos tarvitsin ymmärrystä, ei sitä kuulemma hänellekkään ollut herunut...jne. Opein hiljalleen olemaan vaatimaton ja jopa uhraamaan omia tunteitani hänen mielenoikkujensa tähden. Ikäänkuin otin vastuun hänen tunteistaan ja samalla työnsin omani jonnekkin kauas. Huomasin olevani suorastaan pikku koti psykologi, joka yritti selvittämällä äidin tunteita, etsiä omiin ongelmaisiin ja arvottomiin tunteisiin vastausta. Aina kun kerroin surusta tai pahasta olosta, oli hän tai joku muu kokenut niin paljon pahempaa, ettei pikku tunteeni olleet vielä mitään. Näin tunteeni mitätöitiin. Vielä 25 vuotiaanakin olin niin emotionaalisesti kiinni äitissä, etten osannut elää ilman häntä "takaraivossa" muistuttamassa kuinka mitättömiä tunteet ylipäätänsä olivat. Kaikki mahdolliset kikkakonstit sain kyllä seurakseni: pahaan oloon syötiin tai juotiin ja jos vain oli mitään muuta turruttavaa käsillä niin sitä tehtiin.
Pelkäsin häntä koska tunteiluistani saattoi tulla tukistuksia tai muita lievempiä pahoinpitelyitä.
Samalla yritin aloittaa henkilökohtaista elämääni ja ensimmäisenä havaitsin romanttisia tuntemuksia naisia kohtaan. Se alkoi hävettää paljon. Olin jo kasvattanut kylmän muurin itseni ja muiden väliin, en tosiaankaan halunnut kenenkään näkevän tällaista puolta itsestäni. Seksuaalisuutta en tuntenut ketään kohtaan ja se vähäinen omakiva oli likaista ja erittäin hävettävää.
Pelkäsin perhettäni ja ihmisiä. Silloin alkoi paniikkikohtaukset, masennus ja epätoivo. Koko tämän ajan näyttelin voivani hyvin, ettei huonoa oloani enää pahennettaisi tai mitätöitäisi, kuten olin oppinut lapsena.
Kun pääsin irti vanhemmista, en päässyt kuitenkaan irti niistä reaktioista mitä he minulle opettivat: paha olo=muilla on pahempia oloja, ole tyytyväinen, kukaan ei ole kuollut. Tätä matraa pääni sisällä kävin. Yksi ainoa pelastus tähän oli= työ. Siitä aina kehuttiin ja se oli ainut positiivinen seikka elämässä. Sitä tein sitten paljon ja pääsinkin mainekkaisiin töihin ja rahaan kiinni. Koska olin hyvissä töissä, ulkoisesti hyvän näköinen, ei ollut epäilystäkään ettenkö olisi onnellinen. Näin vanhankansan-ajattelija sukuni näki asiat.
Sisälläni oli kuitenkin painekattila ja syvä sekavuus. En ollut käsitellyt oikeastaan mitään itsessäni 27 vuoteen. Naiset herättivät tunteita ja menin niissä tilanteissa aina jonkinmoiseen punastelu paniikkiin. Vihasin sitä, että kun kaikki muka oli ok. Masennuksen ja paniikkikohtausten kylkiäisinä sain deprealisaation eli epätodellisen olotilan seurakseni. Se jos joku vaikeuttaa tunteiden ja kehon yhteistyötä. Tiedostan tunteita, mutta en löydä niille yhteyksiä.
Viimeiset 4 vuotta olen sitten kärsinyt syvää tuskaa, jonka tämä mies löytö aloitti. Se vaan vaikutti helpolta tavalta elää. Nyt kun olen sitä tuskaa käynyt läpi ja syitä, olen huomannut tehneeni elämäni virheen. Lapsia ei onneksi ole tähän siunaantunut ja pidän huolen, ettei siunaannu. Sillä rakastuin mieheni sukulaisnaiseen. En ole hälle tätä tuonut esiin, enkä tuo mutta mittani alkaa tämän raastavuuden kanssa tulemaan täyteen. On aika aloittaa oma elämä. Kumpa vain olisi voimia repäistä itsensä irti.
Sen tiedän, että kun tämän elämänkoulun kautta olen käynyt itseni läpi, ei ole enää epäselvää kuka olen. Olen lesbo ja haluan olla hyvä ihminen. Haluan tehdä asioita, joita sisälläni tunnen oikeiksi. Haluan antaa rakkautta ja saada sitä myös itselleni.
En tiedä auttoiko tämä piiiitkä avautuminen mitään, mutta meitä on moneen junaan ja lähtökohtaisesti tunneasiat eivät ole niin yksinkertaisia.
sä olet käynyt läpi monet ajatukset ja löytänyt niihin vastaukset. Sulla ei ole mene huonosti, sä selkeesti oot valmis nyt ottamaan vihdoin sen elämäsi omiin käsiisi ja tekemää siitä sellaisen kuin haluat. Moni ei pääse tohon koko elämänsä aikana.
Se on aina rohkeaa lähteä siltä tieltä mihin elämän alussa nostetaan. Ole onnellinen siitä kuka olet, mitä oot oppinut itsestäsi ja mistä kaikesta selvinnyt siihen pisteeseen että haluat olla oma itsesi. Se on elämäsi isoin asia, löytää itsensä. Nyt sut voi löytää joku toinenkin ja vaikka se tuskin on se nainen johon rakastuit, niin sun rohkeudella sä tuut saamaan paljon elämästä irti. Onnea siis siihen ja ole ylpeä itsestäsi.
Tarinasi oli koskettava ja ymmärrän kyllä erilaisia elämänkohtaloita. Kuten sinulle jo vastattiin, olet jo pitkällä elämässä, koska olet oppinut ymmärtämään itseäsi, tekojasi ja tunteitasi. Tsemppiä!
Hasua, se oli Uudenvuodenyö, 2002 oli juuri vaihtunut ja siinä pakkasessa ilotulitusta katsoessa tein oman uudenvuoden päätökseni, etsin vihdoin vastaukset kysymyksilleni.
Kuten edellinen kirjoitti, tuo viimeinen kappale, paitsi että minulla ei ollut lapsia. Ne suuret kysymykset ja tyhmätkin omassa päässä silloin, mitä miksi miten. Näin jälkikäteen ne tuntuvat tyhmille mutta eivät ole sitä, pikemminkin ihanan kipeä matka kohti tuntematonta päämäärää.
Teemme kaikki joskus isoja ja kipeitäkin ratkaisuja ja joskus ne jopa onnistuvatkin.
Ei täydellistä elämää ole mutta ainakin jotain löytää, vastauksia kysymyksiin olemalla vastarannan kiiski =).
Kuulostaa väliaikaiselta kriisiltä.
Pidä järki kädessä ja ajattele, ajattele ja ajattele ennen kuin rupeat mitään eroa hautumaan.
Sillä ei ole väliä mitä tunnet naisia kohtaan, vaan mitä tunnet miestäsi kohtaan, ei miehenä vaan ihmisenä. Ja ajattele mitä mies merkitsee lapsillenne. Elämäsi ei ole enää vain omasi, vaan perheenne yhteinen.
Olet muutenkin VASTA 26-vuotias. Älä kiirehdi tekemään virheitä, mitä tulet katumaan vielä ikuisuuden päästä.
En nyt voi vastata aloittajan puolesta, mutta hän mainitsee aloituksessaan että ei tunne mitään seksuualista miestänsä kohtaan eikä seksikään tunnu miltään ja kokee, että ei voi jatkaa näin.
Itse miettisin asiaa siltä kannalta onko tämä oikein itseä kohtaan sekä miestä? Mitä tulee tuohon elämä ei ole enää omasi. Törmään itse koko ajan tuon kaltaiseen syyllistämiseen. Millon saa kuulla olevansa itsekäs, kodinrikkoja ja niin edelleen. Noh onneksi olen vihdoin ja viimein sisäistänyt ajatuksen, että itsekkyys on tervettä. Oma hyvinvointi/pahoinvointi, kun on se joka lopulta heijastuu kaikkeen ympärillä olevaan.
Ja onko siinä oikeasti mitään järkeä, että ollaan yhdessä lapsien takia ja kaikki lopulta voi huonosti. Mutta niin kuin sanoin voin puhua vain omasta puolestani.
Ei lapsen mielestäni ole hyvä katsoa mitään rakkaudetonta suhdettakaan. On parempi itsellesi, miehellesi ja lapsillesi, että olet rehellinen. Jos naisen tahdot niin sitten toivottavasti sellainen eteesi jostain jonain päivänä tupsahtaa :) Onnellinen äiti on hyvä äiti.
Itse jätin lapseni isän koska vuosia kestänyt suhde oli täyttä tuskaa. Hän vain ällötti kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kyllä minä suuntautumiseni tiesin ennen kun hänen kanssaan aloin seurustella, mutta en silloin vielä tajunnut täysin varmaksi, että olen lesbo. Lapseni on selvästi ollut paljon iloisempi eromme jälkeen. Ei lasten pidä kuunella riitelyä ja katsoa kun vanhemmat eivät rakasta toisiaan.
Komppaan edellistä!
Niin ja kannattaa ottaa huomioon se, että vaikkei olisikaan Bi/lesbo, niin eroja tapahtuu vaikka olisikin yhteisiä lapsia liitossa. Lapset sopeutuu sitä mukaan miten itse suhtaudut asiaan. Jos nyt on kyse omasta seksuaalisuudestasi, niin lapset ennen kaikkea vaistoaa epäonnellisuutesi, epätyytyväisyytesi suhteeseen, ja tottakai sopetutuvat elämänmuutoksiin sinun mukanasi.
Ihan sama vaikka heterosuhteissa, jos suhde ei toimi, niin silloin erotaan, oli lapsia tai ei.
On monia lesboja ja bissejä jotka ovat sopeutuvaisia uusioperheisiin.
Muista että kaikki lähtee itsestä, ja että jos itse on onnellinen niin, muilla ei pitäisi olla mitään sitä vastaan. Rohkeutta! :)
Ja sinne ,taivaaseen ei ole tuleva mitään epäpyhää ja saastaisata. Avionrikkojat, miehimykset siis homot ja lesbot, varkaat, murhaajat joutuvat iihen järveen joka tulta ja tulikiveä palaa, ikuisesti.Lavea tie ja kaita tie,valitkaa aikaa on vähän.
Muistuttaisin sinua rtth5h, että taivaaseen ei tosiaankaan mene mitään epäpyhää ja saastaisita. Ts. me kaikki ihmiset olemme itsessämme sellaisia, mutta Jeesuksen sovintoveressä ja häneen uskoen meillä on uskallus toivoa löytävämme itsemme taivaasta. Raamattu itse todistaa, että uskova on se, joka kutsuu Jeesusta Herraksi, eli siis
kaikilla ihmisillä on mahdollisuus löytää rauha Jumalan kanssa.
Se mitä sitten tapahtuu, on sen ihmisen ja Jumalan välistä. Eli Hän kyllä pitää huolen siitä, että ihmisen vaellus on Jumalalle otollista, eikö vaan?
Mene sinä rtth5h vaikka ihan heti sinne hel vettiisi pas kapuheinesi. :)
Olet selvästi kyllästynyt. Ihmiset kuuntelevat aivan liikaa nykyisin tunteitaan. Sinäkin sanot, että pidät itseäasi kauniina ja nuorena. Kyse on siis jonkinlaisesta optimoinnista, haluat pitää hauskaa kun luulet että sinulla on vielä vientiä.
Kummallinen tämä nykyajan ajatus, että omat tunteet ovat tärkeämpiä kuin kaikkien muiden ihmisten tunteet yhteensä.
Kyllä elämää pitää uskaltaa elää ja toteuttaa, ja jokainen on ensi sijaisesti vastuussa omasta onnellisuudestaan. En minäkään olisi 26 vuotiaana halunnut vielä asettua ja jumittua yhteen paikkaan ja yhteen ihmiseen....saatika vieläkään 30 kymppisenä. Tuskin koskaan, koska elämä on aivan liian hetkellinen ja värikäs tylsistymääm ja saman toistoon.
Älä kiellä sitä mitä itse olet, teet elämästäs vaikeamman. Myönnä olevasi se minkä tiedät todeksi.
Ihmisten pitäis opetella ensin olla ihan itsekseen ja todellakin oppia tuntemaan itsensä ennen kuin edes harkitsevat parisuhteita. Kai sitä voi ottaa naimisissa eläväkin etäisyytt', aloittaa asumis erolla ja sitten jos se tuntuu oikealta, eroaa pikku hiljaa kokonaan. Kun on yhteisiä lapsia, isä tulee aina pysymään kuitenkin kuvioissa, joten siitä voi jatkaa sitten ystävinä. Uusista ihmisistä ei mitään pelastajia tai onnen tuojaa kannata etsiä, vaan niin kuin sanoin, seisoo ensin onnellisena omilla jaloillaan (tukipilarit pystyssä) ja vasta sitten alkaa katselemaan ihmistä kenen kanssa arjen asioita tai elämän seikkailuja jakaa.