Hei vaan, olen täysi-ikäinen nuori nainen. Elämässäni on tapahtunut paljon:
Vanhempani erosivat ollessani teini-iässä, mikä oli yksi elämäni suurista käännekohdista. Sitä seuranneina vuosina toinen vanhemmistani meni uusiin naimisiin ja toinen ajautui ikävään suhteeseen. Jälkimmäinen oli pari vuotta on-off suhteessa, joka oli hänelle henkisesti hyvin raskas. Siinä kävi sitten niin, että ollessani hänen luonaan (yhteishuoltajuus) yritti hän itsemurhaa unilääkkeiden avulla. Se ei onneksi onnistunut, ja nyt hän suhteesta eroon päässeenä voi henkisesti "normaalisti". Samalla vanhemmalla on myös ollut alkoholiongelmia, ja olen kerrankin ulkomaan matkalla saanut taluttaa hänet takaisin hotelliin. Nykyään tätä ei ole tapahtunut pitkään aikaan, ja tällä hetkellä kyseisen vanheman kanssa ainoa huoli on hänen vähän heikko rahatilanteensa. Hän on kuitenkin aina avautunut minulle kaikista asioistaa, ehkä jopa liikaakin siihen nähden, minkä ikäinen olen ollut.
Naimisiin mennyt vanhempani taas elää unelmanomaista elämää uuden puolisonsa kanssa. He ovat saaneet yhteisen lapsen ja toinen on tulossa. En tiedä miksi, mutta minua inhottaa välillä olla tämän vanhemman luona, ikään kuin olisin ulkopuolinen. Toisinaan tuntuu myös että ainoa hetki jolloin minut huomataan on, kun tarvitaan apua tai jonkun täytyisi leikata nurmikko tms. Minua myös ärsyttää kaikkien palvonta pikkusisarusani kohtaan, kuten myös kysymykset, että onko ihanaa kun on niiin soma pikkusisarus. Ei, minusta ei ole mukavaa että vanhempani on tehnyt lapsen jonkun toisen kanssa kuin oman äitini. Ja ei, en tunne häntä veljekseni vaan tämän toisen henkilön lapseksi.
Lisäksi tunnen oloni koulussa ulkopuoliseksi, jopa parhaiden kavereideni seurassa. Vaikutelmaa lisää, että olen tunnollinen opiskelija, en roiku kaupungilla, en polta tai juo, naura äänekkäästi tai ole huonoissa väleissä kenenkään kanssa. Tunnen itseni toisinaan aaveeksi, joka huomataan, mutta johon ei viitsitä kuluttaa turhaa aikaa. Naurettavinta on, että tunnen olevani enemmän samalla aaltopituudella opettajien kuin oppilaiden kanssa.
Oloni on jo jotakuinkin vuoden ajan ollut ulkopuolinen ja tavallaan avuton. Haluaisin toisinaan tehsä jotain radikaalia vain, jotta maailma huomaisi mnut. En ole ikinä voinut olla vapaasti lapsi, kun on täytynyt huolehtia vanhempien erosta, mielenterveydestä ja alkoholiongelmista. Murrosikääkään minulle ei koskaan tullut, ei minulla ollut tilaisuutta, kun piti olla toisen vanhemman tukena. En osaa puhua asioista oikein kenellekään, ja joskus tekisi vain mieli lähteä pois jä elää jossain maan alla poissa huolista.
Vanhempani erosivat ollessani teini-iässä, mikä oli yksi elämäni suurista käännekohdista. Sitä seuranneina vuosina toinen vanhemmistani meni uusiin naimisiin ja toinen ajautui ikävään suhteeseen. Jälkimmäinen oli pari vuotta on-off suhteessa, joka oli hänelle henkisesti hyvin raskas. Siinä kävi sitten niin, että ollessani hänen luonaan (yhteishuoltajuus) yritti hän itsemurhaa unilääkkeiden avulla. Se ei onneksi onnistunut, ja nyt hän suhteesta eroon päässeenä voi henkisesti "normaalisti". Samalla vanhemmalla on myös ollut alkoholiongelmia, ja olen kerrankin ulkomaan matkalla saanut taluttaa hänet takaisin hotelliin. Nykyään tätä ei ole tapahtunut pitkään aikaan, ja tällä hetkellä kyseisen vanheman kanssa ainoa huoli on hänen vähän heikko rahatilanteensa. Hän on kuitenkin aina avautunut minulle kaikista asioistaa, ehkä jopa liikaakin siihen nähden, minkä ikäinen olen ollut.
Naimisiin mennyt vanhempani taas elää unelmanomaista elämää uuden puolisonsa kanssa. He ovat saaneet yhteisen lapsen ja toinen on tulossa. En tiedä miksi, mutta minua inhottaa välillä olla tämän vanhemman luona, ikään kuin olisin ulkopuolinen. Toisinaan tuntuu myös että ainoa hetki jolloin minut huomataan on, kun tarvitaan apua tai jonkun täytyisi leikata nurmikko tms. Minua myös ärsyttää kaikkien palvonta pikkusisarusani kohtaan, kuten myös kysymykset, että onko ihanaa kun on niiin soma pikkusisarus. Ei, minusta ei ole mukavaa että vanhempani on tehnyt lapsen jonkun toisen kanssa kuin oman äitini. Ja ei, en tunne häntä veljekseni vaan tämän toisen henkilön lapseksi.
Lisäksi tunnen oloni koulussa ulkopuoliseksi, jopa parhaiden kavereideni seurassa. Vaikutelmaa lisää, että olen tunnollinen opiskelija, en roiku kaupungilla, en polta tai juo, naura äänekkäästi tai ole huonoissa väleissä kenenkään kanssa. Tunnen itseni toisinaan aaveeksi, joka huomataan, mutta johon ei viitsitä kuluttaa turhaa aikaa. Naurettavinta on, että tunnen olevani enemmän samalla aaltopituudella opettajien kuin oppilaiden kanssa.
Oloni on jo jotakuinkin vuoden ajan ollut ulkopuolinen ja tavallaan avuton. Haluaisin toisinaan tehsä jotain radikaalia vain, jotta maailma huomaisi mnut. En ole ikinä voinut olla vapaasti lapsi, kun on täytynyt huolehtia vanhempien erosta, mielenterveydestä ja alkoholiongelmista. Murrosikääkään minulle ei koskaan tullut, ei minulla ollut tilaisuutta, kun piti olla toisen vanhemman tukena. En osaa puhua asioista oikein kenellekään, ja joskus tekisi vain mieli lähteä pois jä elää jossain maan alla poissa huolista.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sinulla on käynyt niin kuin monella nykyään noissa uusioperheissä, joita nykyään mainosetaan, että et ole saannut olla lapsi normaalissa ydinperheessä. Olet joutunut taiteilemaan vahempien välillä ja nyt elämättä jäänyt lapsuus alkaa vaatia veronsa. Jos koet että et viihdy tuossa onnelisessa uusioperheessä niin ei kai sinun ole pakko heitä miellyttää. Olen oppinut olemaan aikuisen roolissa ja siksi opettajakin on enemmän kaveri uin ikäisesi. Olet ottanut selviytymiskeinoksi kiltteyden ja mukaudut ja olet vaivaton kaikille. Varmaan et ole voinut elää normaalia nuoruusiän kapinakautta.
Sinulta puuttuu turvallinen koti. Onneksi ihmisen ei ole myöhäistä parantaa lapsuudensa vajeita. saisit varmaan apua ammttilaiseltakin. itse olen saanut paljon eväitä lukemella kirjallisuutta ja pohtimalla tietosiesti asioita.