En ole ymmärtäny miksi ihmeessä en voi unohtaa henkilöä ja
olen itekki ollu aina sitä mieltä että ei kannata jäädä
miettii jotain yhtä henkilöä, mutta tämän henkilön kohdalla on
joku aivan mahdoton poikkeus. Välissä tunnen unohtaneeni koko
henkilön ja välissä alkaa pimeinä iltoina hiljaisuudessa
näkemään painajaisia. Tätä on nyt jatkunu 2 vuotta.
2 vuotta! Aivan helvetin pitkä aika tällaiselle!
Kaikki alkoi siitä kun olin 18 vuotta ja tutustustuin yhteen
tyttöön joskus amiksen loppu vaiheilla. Olimme aika hyvät
kaverit ja siitä se kehitty mulla sitten ihastukseksi josta
sitten ihan oikeaksi rakkaudeksi. Ikinä en ole tuntenu
ketään ihmistä kohtaan niin paljon ja olo oli suorastaan euforinen.
Silloin tuntui siltä että olisi voinut tehdä hänen hyväkseen aivan
mitä vaan. Hän oli mielestäni maailman kaunein,mukavin ja täydellisen
ihminen koko maailmassa.
Ystävyytemme meni niin pitkälle että olin
jo valmiiksi miettiny että tätä en mokaa ja tämä kyllä onnistuu.
Silti olin vielä hieman epävarma suhteen aloittamiselle kun
en oikeastaan halunnu mitään vakavaa vielä vaan, että voitaisiin aloittaa
kevyesti. Tämä on nyt niitä juttuja joista naiset eivät kuulemma pidä.
Eli oikeasti homman pitäisi olla suoraan "ollaanko vai ei?". No mutta
enhän minä sellaista silloin vielä tienny ja pidin ystävyyttämme
aika neutraalina.
Vasta 4kk jälkeen kun henkilö oli vaihtanu paikkakuntaa
alkoi minua pelottaa että kohta hän ihastuu itse johonkin toiseen.
Lopulta sitten kerroin mitä minä tunsin häntä kohtaan.
Vastaus oli aika laimea ja vastaus oli tietenki tässä tapauksessa "ei".
Olin sitten vain että "no ok, ei siinä mitään" ja elämä jatku.
Seuraavana aamuna maailma kaatui päälleni ja euforia muuttui
sekoamiseksi. Entisten ihastusten kanssa homma oli vaan että
jos jotain ryssi niin sitä oli vaan että "hups, no ei tällä kertaa :D".
Nyt oli tässä tapauksessa jotain aivan totaalisen kamalaa.
Jättäydyin koulusta pois, viikonloppuna ryyppäsin yksin kotona ja
mielessä kävi mitä pahempia ajatuksia mitä voisi itelle tehdä.
Onneksi mitään pahempaa ei sitten tullu tehtyä. Krapulaki tuntu
sen viikonlopun jälkeen pienemmältä ongelmalta kuin nuo pakit.
Jotta teksti ei muuttuisi kovin suureksi romaaniksi niin tässä sitä nyt ollaan.
Vuosia takana ja edelleen menneisyys painaa mieltä. Välissä näen painajaisia ja välissä on et "kaikki hyvin, mitä minä nyt tuollaisen perään". Nykyään
henkilöstä on tullu rumasti sanottuna kauhea jakorasia ja suhteet on
ollu tyyliin viikko/kaks ja kaikki puhuu siitä et se on sellainen ja sellainen
nykyään. Tämä vasta riipii minun omatuntoani ja en olisi ikinä halunnu tapahtuvan tällaista hänelle ja tunnen itseni jopa huonommaksi koska minä en kelvannu, mutta kaikille näille muille voi antaa ihan noin vain.
Minun kanssa elämä olis ollu paljon muuta kuin vain tuollaista.
Jos hänellä olis ollu joku tietty jo kauan tai olis vaikka naimisissa
niin se ei niin haittaisi mieltä kuin se että
annetaan melkein kaikille jotka kävelee vastaan.
Silti vielä tänäkin päivänä näen hänet sellaisena kuin hän oli ennen enkä voi
unohtaa häntä mielestäni. Jos hän nyt tulisi minulle jotain ehdottelee niin
silti en lähtisi hommaan mukaan, koska kaikki ei vaan ole niin ku ennen ja en
harrasta yhdenillanjuttuja.
Olen suorastaan traumatisoitunut tapauksesta niin että en näe ketään
muuta vastaavanlaisena ihmisenä mitä hän oli ennen ja olen siksi luopunu
ajatuksesta löytää jonku toinen. Suoraan sanottuna olen omasta mielestäni
käyttäny kaiken energian hänelle ja sitä ei ole enään jakaa muille.
Poistin tässä kertomuksessani suurimman osan asiasta jota meidän välillä
ennen tapahtu jotta joku jaksaisi edes lukea tätä.
Onko mitenkään mahdollista unohtaa häntä? Onko vastaavia kokemuksia?
Mitä mieltä olette muuten? Olen aina ollu ns.kova jätkä luonteeltani mutta tämä homma vaan vie multa kaiken järjen, että välissä tuntuu ihan oikeasti että pitäisi lähteä hoitoon. Kuka järki ihminen nyt voi miettiä tällaista 2 vuotta putkeen. Tekisin mitä vaan jotta voisin unohtaa hänet.
olen itekki ollu aina sitä mieltä että ei kannata jäädä
miettii jotain yhtä henkilöä, mutta tämän henkilön kohdalla on
joku aivan mahdoton poikkeus. Välissä tunnen unohtaneeni koko
henkilön ja välissä alkaa pimeinä iltoina hiljaisuudessa
näkemään painajaisia. Tätä on nyt jatkunu 2 vuotta.
2 vuotta! Aivan helvetin pitkä aika tällaiselle!
Kaikki alkoi siitä kun olin 18 vuotta ja tutustustuin yhteen
tyttöön joskus amiksen loppu vaiheilla. Olimme aika hyvät
kaverit ja siitä se kehitty mulla sitten ihastukseksi josta
sitten ihan oikeaksi rakkaudeksi. Ikinä en ole tuntenu
ketään ihmistä kohtaan niin paljon ja olo oli suorastaan euforinen.
Silloin tuntui siltä että olisi voinut tehdä hänen hyväkseen aivan
mitä vaan. Hän oli mielestäni maailman kaunein,mukavin ja täydellisen
ihminen koko maailmassa.
Ystävyytemme meni niin pitkälle että olin
jo valmiiksi miettiny että tätä en mokaa ja tämä kyllä onnistuu.
Silti olin vielä hieman epävarma suhteen aloittamiselle kun
en oikeastaan halunnu mitään vakavaa vielä vaan, että voitaisiin aloittaa
kevyesti. Tämä on nyt niitä juttuja joista naiset eivät kuulemma pidä.
Eli oikeasti homman pitäisi olla suoraan "ollaanko vai ei?". No mutta
enhän minä sellaista silloin vielä tienny ja pidin ystävyyttämme
aika neutraalina.
Vasta 4kk jälkeen kun henkilö oli vaihtanu paikkakuntaa
alkoi minua pelottaa että kohta hän ihastuu itse johonkin toiseen.
Lopulta sitten kerroin mitä minä tunsin häntä kohtaan.
Vastaus oli aika laimea ja vastaus oli tietenki tässä tapauksessa "ei".
Olin sitten vain että "no ok, ei siinä mitään" ja elämä jatku.
Seuraavana aamuna maailma kaatui päälleni ja euforia muuttui
sekoamiseksi. Entisten ihastusten kanssa homma oli vaan että
jos jotain ryssi niin sitä oli vaan että "hups, no ei tällä kertaa :D".
Nyt oli tässä tapauksessa jotain aivan totaalisen kamalaa.
Jättäydyin koulusta pois, viikonloppuna ryyppäsin yksin kotona ja
mielessä kävi mitä pahempia ajatuksia mitä voisi itelle tehdä.
Onneksi mitään pahempaa ei sitten tullu tehtyä. Krapulaki tuntu
sen viikonlopun jälkeen pienemmältä ongelmalta kuin nuo pakit.
Jotta teksti ei muuttuisi kovin suureksi romaaniksi niin tässä sitä nyt ollaan.
Vuosia takana ja edelleen menneisyys painaa mieltä. Välissä näen painajaisia ja välissä on et "kaikki hyvin, mitä minä nyt tuollaisen perään". Nykyään
henkilöstä on tullu rumasti sanottuna kauhea jakorasia ja suhteet on
ollu tyyliin viikko/kaks ja kaikki puhuu siitä et se on sellainen ja sellainen
nykyään. Tämä vasta riipii minun omatuntoani ja en olisi ikinä halunnu tapahtuvan tällaista hänelle ja tunnen itseni jopa huonommaksi koska minä en kelvannu, mutta kaikille näille muille voi antaa ihan noin vain.
Minun kanssa elämä olis ollu paljon muuta kuin vain tuollaista.
Jos hänellä olis ollu joku tietty jo kauan tai olis vaikka naimisissa
niin se ei niin haittaisi mieltä kuin se että
annetaan melkein kaikille jotka kävelee vastaan.
Silti vielä tänäkin päivänä näen hänet sellaisena kuin hän oli ennen enkä voi
unohtaa häntä mielestäni. Jos hän nyt tulisi minulle jotain ehdottelee niin
silti en lähtisi hommaan mukaan, koska kaikki ei vaan ole niin ku ennen ja en
harrasta yhdenillanjuttuja.
Olen suorastaan traumatisoitunut tapauksesta niin että en näe ketään
muuta vastaavanlaisena ihmisenä mitä hän oli ennen ja olen siksi luopunu
ajatuksesta löytää jonku toinen. Suoraan sanottuna olen omasta mielestäni
käyttäny kaiken energian hänelle ja sitä ei ole enään jakaa muille.
Poistin tässä kertomuksessani suurimman osan asiasta jota meidän välillä
ennen tapahtu jotta joku jaksaisi edes lukea tätä.
Onko mitenkään mahdollista unohtaa häntä? Onko vastaavia kokemuksia?
Mitä mieltä olette muuten? Olen aina ollu ns.kova jätkä luonteeltani mutta tämä homma vaan vie multa kaiken järjen, että välissä tuntuu ihan oikeasti että pitäisi lähteä hoitoon. Kuka järki ihminen nyt voi miettiä tällaista 2 vuotta putkeen. Tekisin mitä vaan jotta voisin unohtaa hänet.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Se on ihan normaalia, että vastoinkäymisen myötä saattaa ryypätä pari tai kymmenen pulloa ja mieli olla vakavasti maassa. Jokainen käsittelee vastoinkäymisen omalla tavallaan. Se ei enää ole normaalia, jos se alkaa haitata elämää. Et ole päässyt vieläkään yli eli todennäköisesti jokin tunne (ihastumisen lisäksi), toive tai kuvitelma pitää sinua vahvasti kiinni tytössä. Elät maailmassa, jota ei enää ole olemassa, jota ei ehkä koskaan ollutkaan olemassa, mutta sinulle se oli totisinta totta. Tuollainen eskapismi hajottaa pään ja lopulta koko ihmisen.
Miksi et halua päästää irti? Ehkä nyt ajattelet, että haluanpas, mutta en pysty. Oletko varma, että oikeasti haluat päästää irti? Pelkäätkö menettäväsi jotain suurta, jos päästät irti? Joskus on "menetettävä" jotain, jotta "uutta "voisi ottaa vastaan. Se on totta, ettei toista hänenlaistaan ole. Mutta sekin on totta, että hänenkaltaisia on parempia ja huompia ihmisiä.
Se on ihan normaalia, että vastoinkäymisen myötä saattaa ryypätä pari kymmenen pulloa ja mieli olla maassa. Jokainen käsittelee vastoinkäymisen omalla tavallaan. Se ei enää ole normaalia, jos se alkaa haitata elämää. Et ole päässyt vieläkään yli eli todennäköisesti jokin tunne (ihastumisen lisäksi), toive tai kuvitelma pitää sinua kiinni tytössä. Elät maailmassa, jota ei enää ole olemassa, jota ei ehkä koskaan ollutkaan olemassa, mutta sinulle se oli totisinta totta.
Se on ihan normaalia, että vastoinkäymisen myötä saattaa ryypätä pari kymmenen pulloa ja mieli olla maassa. Jokainen käsittelee vastoinkäymisen omalla tavallaan. Se ei enää ole normaalia, jos se alkaa haitata elämää. Et ole päässyt vieläkään yli eli todennäköisesti jokin tunne (ihastumisen lisäksi), toive tai kuvitelma pitää sinua kiinni tytössä. Elät maailmassa, jota ei enää ole olemassa, jota ei ehkä koskaan ollutkaan olemassa, mutta sinulle se oli totisinta totta.
Entä oletko miettinyt, voisitko jopa ottaa uudelleen yhteyttä tyttöön ja tavata hänet? Jos viimeistään silloin heräisit piinallisesta horroksestasi, alitajuntasi tajuaisi todellisuuden ja osaisi päästää irti?
Jotain oli vielä mielessä.... niin, tosiaan;
Jaakko4987, millainen sosiaalinen elämäsi on tänä päivänä? Oikeastaan, millaista elämäsi ylipäänsä on? Terveellä vai huteralla pohjalla?
Olen huomannut, että sosiaalisella tukiverkostolla eli ystäväverkostolla pääsee ehkä parhaiten yli ihastumisistaan. Ystävien avulla usein tavataan uusia ihmisiä ja joku näistä uusista ihmisistä voi viedä ajatukset muualle ja synnyttää sinussa jopa uuden ihastuksen.
Tässä tällainen aivopieruni, toivottavasti joku muu osaisi auttaa sinua paremmin.
P.S.
Pessimistisellä mielellä ei voi elää positiivista elämää.
"Se on ihan normaalia, että vastoinkäymisen myötä saattaa --"
3 kertaa, loistavaa.
Toi kuulostaa oikeesti ihan multa! Tosin oon vasta15 mutta sama tilanne ja on jatkunu jo vuoden. En saa mielestäni ihastustani joka on muutti kans. Kysyin AIVAn samalla tavalla ku sä ja sain pakit. Jaksamisia vaan sulle, tiedän milt tuntuu
oon 14 koht 15 mut kuitenki tiedän tuon tunteen ja ymmärrän. olin iha vitu kusessa yhtee tyttöö 2vuotta. vaikka oltii vaa kavereita.
Sama juttu. Mutta enää ei harmita. Tiedän tarkalleen mikä auttaa. Kavereiden kanssa kaupungille tai jonnekkin tyylii laivalle tai jtn. Vedätte päät täyteen ja pidätte hauskaa. Niin mä tein. Kun seuraavana aamuna heräsinkin jonkun kauniin tytön sängystä. Oli jo vanha unohtunut. :D en tiijä susta mutta toimi mulle
mä olin kaheksan vuotta ihastunut mun isoveljen ystävää, mut olin aina sille vain "frendin sisko".... voivoi niitä aikoja. mä tosiaankin luulin et se kaikki ois kestäny aina ja ikuisesti mutta sitten toi toinen hölmö tuli mun elämä ku salama voileipäkakun keskipisteeseen - ei mitään järkeä. elämä nyt on vain niin, että arvostus ja rakkaus antaa syyn jollekkin suurelle täällä. älä kadota silti itteäs, täällä on joku sulle. :)